Niin pettynyt

Elä ajattele niin että ois parempi ilman sinua, lapsesi tarvitsee sinua.
En kyllä valitettavasti osaa antaa mitään neuvoja kun itellä ei ole kokemusta tuollaisesta, vauva vasta parin kuukauden.
Mutta annan sinulle valtavasti virtuaalihaleja, ja toivottavasti saat joskus lapsesi nukutettua silittelyyn ja hoivaamiseen! Tsemppiä!

Tuttu tunne, NIIN tuttu tunne. Miten monta kertaa olen itse iltaisin itkeskellyt ja ajatellut miten maailman ihanin ja suloisin poika on voinut saada näin surkean äidin.

Nukkumaanmeno on meilläkin jotain ihan epätoivoista. Välillä poika huutaa, välillä naureskelee ja pelleilee. Välillä ramppaa pissulla, ja välillä sitten janottaa kokoajan. Kaikilla mahdollisilla keinoilla yrittää vältellä nukkumaanmenoa. Joskus aamuisin herätessä alan jo valmiiksi stressaamaan illan "show'ta".

Jalan puristamisesta, luunapista tai tukistamisesta minulla ei ole kokemusta (enkä tässä nyt siis yritä mitenkään sinua syyllistää tai hurskahdella). Minä olen rimpuilevan ja kiljuvan lapsen kantanut useammin kuin 10 kertaa sänkyyn. Sitä varmaan voi verrata tähän jalan puristamiseen, koska tiedätte varmasti että vähän tarvitaan myös voimaa kun 15kg poika rimpuilee sylissä kuin "hullu".

Älä sano että lapsellasi olisi parempi ilman sinua, se ei pidä paikkaansa! Lapsesi rakastaa sinua, ja sinä häntä.

Olisiko mahdollista että saisit joskus ladata akkuja vaikka pari päivää, esim. viikonlopun? Onko mahdollista viedä lasta isälle? Tai vaikka mummulaan, tai kummeille? Saisit yhden viikonlopun olla ihan rauhassa. Nukkua, lukea, katsoa telkkaria, lenkkeillä - tai mitä tahansa mitä ihan itse haluat. Se aika ei ole lapseltasi pois - päin vastoin! Levänneenä jaksaisit taas paremmin pikkuisen temppuiluja.

Toivotan sinulle voimia ja jaksamista.

Nykyinen pullamössösukupolvi vaan on niin väärin kasvatettua ettei se enää eroita mikä on oikein ja mikä väärin.

Ei sille lapselle ole hyväksi riekkua puolilleöin viskoen tavaroita. Eihän? järki päähän nyt.

Etpä ole huono äiti. Ihan hyvä olet, ja ainoa. Muista se.

tosin lapseni oli silloin 4 vuotias, mutta käyttäytyi samaan tapaan jo kolmevuotiaana. Olin tosi uupunut, hermot äärirajoilla kuten sullakin.
Laitoin lapsen nukkumaan n.klo 20 - 21, mutta nukahti viimein yöllä vasta 24 -1.30 noin.
Kuunteli kyllä sadut (montakin) ja sitten alkoi pomppiminen ja riehuminen.
Yritin toimia toisella tavalla: Luin vain yhden sadun, enkä jäänyt makkariin odottelemaan, että lapsi nukahtaisi, vaan sanoin hyvää yötä, menin olohuoneeseen ja katselin tv:tä ääni hiljaisella.
Jätin makkarin oven pienelle rakoselle. Lapsi lähti sängystä ja tuli ihmeissään ovelle katselemaan, huuteli äitiä ja naureskeli yms. Komensin takaisin sänkyyn, en katsonut lasta ollenkaan, enkä huomioinut millään tavalla, tuijotin vain tv:tä. Kun lapsi huomasi, ettei saa mitään huomiota millään konstilla, ja vastaus on välillä sama: Mene nukkumaan omaan sänkyyn. Niin alkoi pikkuhiljaa tapahtua.
Lapsi katseli epävarmana ovelta ja sitten meni sänkyyn, oli siellä vajaa puoli minuuttia ja tuli uudelleen ovelle kuikuilemaan. Yritti myös tulla olohuoneen puolelle, mutta silloin otin kädestä ja talutin sänkyyn takaisin ja sanoin, että nyt nukutaan. Lähdin pois katsomatta lapseen sen enempää, enkä puhunut muuta. Menin taas katsomaan tv:tä ja jos lapsi tuli vielä ovelle, en reagoinut mitenkään. Ainoastaan jos tuli olohuoneen puolelle , talutin takaisin sänkyyn.
Tällaista taisi olla vajaa viikko ja satunnaisesti parikin viikkoa, mutta oppi meni perille. Illalla hyvänyön jälkeen ei ollut mitään kivaa enää tiedossa, ja lapsi oppi menemään itse sänkyyn (yleensä minun sänkyyni) nukkumaan, josta alkuvaiheessa nostin sitten omaan sänkyynsä, kun oli nukahtanut. Iltasadun luin edelleen, eikä lapsi enää myöhemmin alkanutkaan pomppimaan eikä riehumaan. (Olin myös yksinhuoltaja, ei ollut toista osapuolta helpottamassa paineita)
Mutta tiukkana pitää olla sekä itselleen, että lapselleen, että pystyy pitämään tästä kiinni tarvittavan ajan.
En tiedä auttaisiko tämä keino muita, toivottavasti.
Oli monta kertaa hermo niin tiukalla, että juoksin pesuhuoneeseen huutamaan itsekseni ja kiroamaan. Parempi sekin, kuin että olisin tehnyt lapselle jotain, mutta lähellä oli monesti ennen kuin keksin tämän keinon, joka onneksi tehosi.

Ja muista, että et ole silti huono äiti. Jokaisen pinna palaa joskus, pitää vain miettiä etukäteen, mihin sen oman kiukkunsa voisi purkaa. Paikalta poistuminen on hyvä keino, siinä ehtii jo muutaman sekunnin rauhoittua ja saada itsensä jonkinlaiseen hallintaan.

Kiitos teille kun olette kannustaneet ja antaneet vinkkejä, ettekä raivonnut ja haukkunut huonoksi ihmiseksi. Olen saanut latailla akkuja muutamana päivänä, joten olokin on jo parempi. Meillä on sujunut hyvin nukkumaanmenot (nämä ovat ainoita tilanteita joissa yhteenottoja tulee). Tasaiset rytmit ja samat rutiinit joka päivä on auttanut asiaa paljon. Alamme opettelemaan omaan sänkyyn nukahtamista, kunhan itse sänkyyn meno sujuu mutkitta :)

Ehkä tuo tekoni tunnustus oikeasti sai minut tajuamaan ettei noin saisi missään nimessä tehdä, enkä halua että koskaan on enää sitä tunnetta! Aion nyt pitää myös itsestäni parempaa huolta, että jaksan paremmin.

lapsellesi parasta mitä hänellä on ja lapsesi tarvitsee ja rakastaa sinua! Syyllisyys, viha, raivo, yms ovat myös tunnetiloja kuten ilo tai naurukin. Ja kuuluvat ihan normaaliin elämään! Kaikki tunteet ovat sallittuja, kaikki teot eivät. On hyvä että olet jo tunnistanut menneesi liian pitkälle. Voisitko seuraavassa vastaavassa tilanteessa yksinkertaisesti poistua paikalta välittömästi ja jättää lapsesi sänkyyn. Ja palata kun olet hengittänyt syvään ja lskenut hitaasti vaikka kymmeneen.
Olet lapsesi kanssa yksin, ja se jos mikä on vaativaa ja raskastakin kaiken sen ilon ja rakkauden lisäksi. Mieti vielä, onko lapsuudekodissasi asioita, jotka voisivat vaikuttaa pahaan oloosi ja vihaisuuteesi vai onko oman ajan ottaminen mahdollisesti riittävä vaihtoehto!

tuohon nukuttamisasiaan, oletko kokeillut sellaista, että menet lapsen viereen pimeään makaamaan ja juttelet hänen kanssaan vaikka päivän tapahtumista tai sepität itse hänelle jotain "satua" vaikka niistä päivän jutuista mitä on tapahtunut? Tai kerrot jotain juttua johon liität lapsen suosikkihahmoja (esim. nalle puh tms.)

Jotenkin pitäisi koko ajan pitää vain mielessä, että vastassa on todellakin vain pikkuihminen, joka ei pysty eikä osaa vielä hillitä itseään (kuten ei me aikuisetkaan aina eikä usein pystytä valitettavasti). Mutta totta on, ettei väkivaltaa saisi käyttää pieneen ihmiseen koskaan ja siitä tulee kokea huonoa omatuntoa ja miettiä mitä teen ensi kerralla toisin. Niitä tilanteita kannattaa jo etukäteen käydä mielessä läpi ja miettiä miten silloin ja silloin käyttäydyn, jos lapsi tekee niin ja niin.

Itse olisin tuossa tilanteessa mennyt pois huoneesta ja laittanut oven kiinni niin ettei lapsi pääse perään. meillä toimii, lapsi alkaa itkemään ja toki heti avaan sitten oven ja halitaan.

heipähei

Vielä jos luet tämään aiheen kohdalta palstaa, niin haluan sanoa sinulle, ettet ole ainoa joka tuntee ja tekee noin. Syyllisyys esim. tukistamisesta on hirveä, itselläni hermojen menettäminen johtui tosin masennuksesta. Itse pyysin anteeksi tyhmää tekoani ja selitin, että äiti ei saa tehdä noin, mutta äiti on kovin väsynyt. Eihän selitys sitä tekoa poista, mutta halusin tuoda sen lapselle esille, että näin ei saa tehdä toiselle...:/

Taistelin myös lasteni kanssa nukkumaanmenosta ja tässä muutamia vinkkejä, jotka tehosivat ainakin jonkin aikaa :)

- leivoin 2.5-vuotiaasta "pullapitkon" eli hieroin siis vaivasin taikinaa rauhallisesti, kutittelin ja levitin raesokeria, silitin päästä varpaisiin eli voitelin kananmunalla. Kun pullapitko oli valmis, lapsi ainakin rentoutui sänkyynsä. Tietty tässä menee aikaa illasta jonkin verran..

- jätin pikkuvalon päälle ja sanoin, että saa lueskella (katsella) kirjoja ja jos ei osaa olla hiljaa sammutetaan valot. Illat rauhoittuivat ja lapsi nukahtikin joskus itsekseen.

- jonkin aikaa meillä pyöri non-stoppina äänisadut illalla lastenhuoneessa, nekin auttoivat rauhoittumisessa

-jollakin kerralla perheneuvolassa työntekijä "herätti" minut sanomalla, että kaikki lapset eivät vain osaa vielä nukahtaa 3-vuotiaana itsekseen. Sen jälkeen olen alkanut asennoitua nukuttamiseen eri tavalla: minun lastani ainakin piti todellakin "nukuttaa" eli silitellä, laulella jne. vielä isompanakin.

- jos lapsi ei mene nukkumaan/osaa rauhoittua, annan varoituksen ja "viimeisen varoituksen", jonka jälkeen lapsi joutuu pois sängystä miettimään, miten sitä rauhoitutaankaan: tämä ei käytännössä toimi, jos on todella kierrokset päällä.

Tällaisia vinkkejä minulta. :) Ja voimia!