Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi kirjoitti (HS 3.3.09) kauniisti siitä miten ”kirkko tukee oikeutta perhesuunnitteluun”. Perhesuunnittelua on tietysti myös se että lapset ovat lestadiolaisuudessa Jumalan lahjoja eikä mitään ehkäisyä suvaita. Kysymys on uskonliikkeen sisäisestä dogmistosta joiden rikkominen on syntiä ja koko yhteisön uskoa vastaan.
Minulle tämä asia tehtiin selväksi jo hyvin pian (onneksi) liikkeeseen tutustuessani. Oli muitakin sääntöjä joita uskovan oli ehdottomasti noudatettava, mm. oli äänestettävä tiettyä poliittista puoluetta. Ongelmia tulee silloin kun jostakin syystä yksilön oikeudet joutuvat törmäyskurssille yhteisön uskonoppien kanssa. Toisinajattelijat sidotaan ”synteihin” mikä merkitsee ihmisen syyllistämistä, helvettiin tuomitsemista, monenlaista painostusta ja pelottelua, ja lopuksi koko yhteisön ulkopuolelle joutumista. Ainoa ulospääsytie on silloin liikkeestä eroaminen, mutta se ei ole mikään yksinkertainen prosessi niinkuin monet luulevat. Kysymys on verrattavissa insestistä selviämiseen. Perhe, jonka piti olla rakkauden ja turvallisuuden lähde, onkin muuttunut, itsemääräämisoikeutta, terveyttä ja erityisesti mielenterveyttä vaarantavaksi tekijäksi.
Vaikuttaa siltä että kirkolla ja sen piispoilla on hyvin vähän määräysvaltaa herätysliikkeiden sisäisiin asioihin. Kirkko saa olla tyytyväinen siitä että nämä liikkeet ylipäätään pysyvät sen yhteydessä ja maksavat veronsa. Tunnettuahan on, että lestadiolaisuuden piirissä kirkko mielletään vain maalliseksi organisaatioksi piispoineen, jotka eivät kuulu ”Jumalan valtakuntaan” eivätkä ole ”uskomassa”. Ainoa oikea uskovien yhteisö on siis lestadiolaisuus eli rauhanyhdistysläisyys ja aitoja uskovia ovat vain samoin ajattelevat ja siinä liikkeessä uskoon tulleet. Sama ongelma on tietysti muissakin kirkon herätysliikkeissä kuten viidesläisyydessä, joskin lestadiolaisuus on perhekeskeisyydessään kaikkein sitovin. Kun kirkko yrittää olla kaikille mieliksi sen on usein ummistettava silmänsä epäkohdilta ja osa jäsenistä uhrataan. On hyvä että nyt on alettu edes hieman keskustelemaan uskonyhteisöjen vallankäytöstä ja sen seurauksista.
Piispojen julkilausumat joissa yksiselitteisesti tuomitaan yksilön itsemääräämisoikeuden ja hengellinen vapaudenriisto pitäisi kuulua arkipäivään, mutta vielä se on utopiaa. Hengellinen ja samalla henkinen väkivalta on valitettavasti todellisuutta ja näyttää siltä että se käsitetäänkin osaksi kristinuskoa. Yksilön vapautta ajatella, käyttää järkeään ja itsemääräämisoikeuttaan edustavat ihmiset ovat jo aikaa sitten jättäneet nämä yhteisöt. Omasta mielestäni kirkon pitäisi kuitenkin olla aina niiden ihmisten puolella jotka ovat heikoimpia ja kärsivät. Kaikkia mielistelevä hyssyttely ei heitä auta.
Minulle tämä asia tehtiin selväksi jo hyvin pian (onneksi) liikkeeseen tutustuessani. Oli muitakin sääntöjä joita uskovan oli ehdottomasti noudatettava, mm. oli äänestettävä tiettyä poliittista puoluetta. Ongelmia tulee silloin kun jostakin syystä yksilön oikeudet joutuvat törmäyskurssille yhteisön uskonoppien kanssa. Toisinajattelijat sidotaan ”synteihin” mikä merkitsee ihmisen syyllistämistä, helvettiin tuomitsemista, monenlaista painostusta ja pelottelua, ja lopuksi koko yhteisön ulkopuolelle joutumista. Ainoa ulospääsytie on silloin liikkeestä eroaminen, mutta se ei ole mikään yksinkertainen prosessi niinkuin monet luulevat. Kysymys on verrattavissa insestistä selviämiseen. Perhe, jonka piti olla rakkauden ja turvallisuuden lähde, onkin muuttunut, itsemääräämisoikeutta, terveyttä ja erityisesti mielenterveyttä vaarantavaksi tekijäksi.
Vaikuttaa siltä että kirkolla ja sen piispoilla on hyvin vähän määräysvaltaa herätysliikkeiden sisäisiin asioihin. Kirkko saa olla tyytyväinen siitä että nämä liikkeet ylipäätään pysyvät sen yhteydessä ja maksavat veronsa. Tunnettuahan on, että lestadiolaisuuden piirissä kirkko mielletään vain maalliseksi organisaatioksi piispoineen, jotka eivät kuulu ”Jumalan valtakuntaan” eivätkä ole ”uskomassa”. Ainoa oikea uskovien yhteisö on siis lestadiolaisuus eli rauhanyhdistysläisyys ja aitoja uskovia ovat vain samoin ajattelevat ja siinä liikkeessä uskoon tulleet. Sama ongelma on tietysti muissakin kirkon herätysliikkeissä kuten viidesläisyydessä, joskin lestadiolaisuus on perhekeskeisyydessään kaikkein sitovin. Kun kirkko yrittää olla kaikille mieliksi sen on usein ummistettava silmänsä epäkohdilta ja osa jäsenistä uhrataan. On hyvä että nyt on alettu edes hieman keskustelemaan uskonyhteisöjen vallankäytöstä ja sen seurauksista.
Piispojen julkilausumat joissa yksiselitteisesti tuomitaan yksilön itsemääräämisoikeuden ja hengellinen vapaudenriisto pitäisi kuulua arkipäivään, mutta vielä se on utopiaa. Hengellinen ja samalla henkinen väkivalta on valitettavasti todellisuutta ja näyttää siltä että se käsitetäänkin osaksi kristinuskoa. Yksilön vapautta ajatella, käyttää järkeään ja itsemääräämisoikeuttaan edustavat ihmiset ovat jo aikaa sitten jättäneet nämä yhteisöt. Omasta mielestäni kirkon pitäisi kuitenkin olla aina niiden ihmisten puolella jotka ovat heikoimpia ja kärsivät. Kaikkia mielistelevä hyssyttely ei heitä auta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Lestadiolaisten ehkäisykiellon yksi motiiveista lienee seksuaalisen käyttäytymisen kontrollointi.
Kaikki tietävät että jos esiaviollisia seksisuhteita harrastetaan, ja jos ehkäisyä ei käytetä, siitä jää helposti kiinni.