Suuri menetyksen tuska kohtasi rakkaimpani yllättäen. Nyt en tiedä ollenkaan mitä tehdä, miten olla, mitä sanoa vai pitäisikö sanoa mitään..Olen itsekin vielä ihan sanaton ja en ole vielä pystynyt käsittämään asiaa, itsekin tunsin edesmenneen henkilön.
Mitä asioita minun tulisi ottaa huomioon? Mitä kannattaa tehdä, mikä taas kannattaa jättää tekemättä, ettei vahingossa esim. loukkaa? Millaisia tunteita/tunteenpurkauksia ym. minun tulee olla valmis ottamaan vastaan?
Haluan olla nyt mahdollisimman hyvä tuki ja olkapää. En painostaa puhumaan asioista, mutta en kuitenkaan myöskään karata paikalta tapahtuman takia.
Itsellenikin kokemus on uusi, ja olen kyllä nyt aivan neuvoton tämän suuren asian edessä. Tuntuu pahalta tietää kuinka suuri suru rakkaallani on, ja tahtoisin edes jollain keinoin pyrkiä helpottamaan hänen oloaan.
Mitä asioita minun tulisi ottaa huomioon? Mitä kannattaa tehdä, mikä taas kannattaa jättää tekemättä, ettei vahingossa esim. loukkaa? Millaisia tunteita/tunteenpurkauksia ym. minun tulee olla valmis ottamaan vastaan?
Haluan olla nyt mahdollisimman hyvä tuki ja olkapää. En painostaa puhumaan asioista, mutta en kuitenkaan myöskään karata paikalta tapahtuman takia.
Itsellenikin kokemus on uusi, ja olen kyllä nyt aivan neuvoton tämän suuren asian edessä. Tuntuu pahalta tietää kuinka suuri suru rakkaallani on, ja tahtoisin edes jollain keinoin pyrkiä helpottamaan hänen oloaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
itse elän erikoisessa tilanteessa kihlattuni ollut todella huonossa kunnossa parin vuoden aikana useasti sairautensa takia.
Minun korvaan särähtää pahasti jos joku alkaa vähättelemään tai kertomaan miltä musta tuntuu. Mielestäni kaikenlaiset loputtomat kliseet kuten otan osaa jne. kannattaa jättää sanomatta, koska kaikilla ihmisillä on jokin omituinen tarve niitä sanoa ja rakkaimpasi on kuullut sen jo ties kuinka monelta ihmiseltä varmaan joltain tuntemattomaltakin.
No itse olen vältellyt ihmisiä, koska tiedän mitä ne suurinpiirtein sanoo. Jos jollain olis jotain erilaista sanottavaa niin juttelen mieluusti.
Voithan aina välillä kysyä haluisko rakkaimpasi jutella jostain?
Kuuntelet vaan sitten jos juttua tulee.
Se on ainakin minua auttanut kaikesta ylläolevasta huolimatta, mutta nyt tiedän kenelle puhua ja kenelle ei kannata puhua.
On varmaan tärkeää, että olet läsnä kun tuntuu siltä, annat tilaa kun tuntuu siltä ja pyrit tarvitaessa pitämään arkiaskareista huolta.
Itse haluan olla myös yksin ja itkeä, kun en osaa aina toisten aikana itkeä. Tärkeää on kuitenkin tietää, että on joku joka tarvittaessa hoitaa arkea, kun omat voimat ei riitä. Ja välillä haluan vaan olla avopuolison lähellä - ilman että tarvitsee sanoa mitään, joskus taas on hirveä tarve pohtia kaikkea tapahtunutta ja siihenkin tarvitsen kuuntelijaa.
yksinäni, ei vaan itketä jos lähellä on muita.
Pitävät minua ns. vahvana ihmisenä, mutta ihan tavallinen minäkin olen.
-Olemalla läsnä,kertoa omista tuntemuksista toiselle,halata,kertoa että välittää,sanoja ei tarvita vain olemassa olo on tärkeintä,ja se että on rauhallinen jokaisessa asiassa,surevan mielentila voi heittää laidasta laitaan.Kerro että olet häntä varten ja haluat elää hänen rinnalla tämän surun ,kokea kaikki mitä siihen kuuluu,ammentakaa voimaa toisistanne ja puhukaa, Aika vissiin pitäis auttaa,oppia elämään surun kanssa.Sinä olet paras rakkaasi tuntija ja hän on silti se sama rakas kuin ennenkin,yhdessä menette tämän asian läpi,sinäkin reagoit asioihin omalla tavalla,rakkaasi reagointi varmasti on erilaista nyt asioihin, käykää kävelyllä,hengittäkää raitista ilmaa,sekä anna rakkaalle myös tilaa,jos hän haluaa olla yksin,surusta ei tiedä miten siihen reagoi ,ennen kuin sen kokee.voimia sinulle ja rakkaimmallesi ja Elämä jatkuu,vaikka se hetkeksi pysähtyy,elämä tempaa jossain vaiheessa mukaansa...
Ole läsnä ja valmis kuuntelemaan. Pitää olla valmis kestämään tunne purkauksia, surusta aina vihaan asti. Surija saattaa käydä auttajankin kimppuun. Sekin on kestettävä. Minä itse en siedä ihmisiä, jotka koittavat ymmärtää, mutta joilla ei ole oikeasti hajuakaan tapahtuneesta. Ihmiset, jotka ovat kuin asiaa ei olisikaan. Ihmisiä, jotka kieltävät suruani. Läheisesi punnitsee nyt ihmisiä erilailla ja jos olet hänen rinnallaan tässä loppuun asti hän muistaa sen aina. Suru on pitkä prosessi ja voi kestää monta vuotta toipua. Pitää mennä surijan ehdoilla ja oltava erittäin kärsivällinen. Tukija ottaa osan surusta itselleen, siksi se on muunmoassa niin raskasta.
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että juuri nuissa tilanteissa sitä läheistä eniten tarvitsee. Muulla ei ole niin väliä. Tuossa tilanteessa hän erottaa todelliset läheiset. Olet varmasti ja huomaan että välität kovasti kun haluat auttaa. Oikea ystävä on vierellä loppuun asti. Itsekkin huomannut oikeat läheiset vääristä. Voimia sinulle rakkaan tukemisee. Käsikkäin matka helpottuu.
Anteeksi korjaus. Tarkoitan ihmisiä, jotka luulevat tajuavansa, jotka eivät tajua oikeasti. Tyyliin puolituttu kuollut ja väittää, että tietää mitä on menettää oikeasti rakas.
Suru on sanaton, se, nikkisi kertoo jo tärkeimmän. Sureva ei tarvitse sanoja, pelkkä läsnäolo ja aito välittäminen riittää. "Koeta nyt piristyä", "lähde lenkille..." jne. aktivointiyritykset ovat tuhoon tuomitut. Suru, varsinkin silloin kun menettää läheisen traagisesti, äkkiarvaamatta, kesken kaiken on hirvittävä sokki ihmiselle. Sokissa jokainen toimii omalla tavallaan, ei ole mitään yhtä selkeätä kaavaa. Pahimmillaan oman elämän jatkuminen on minuuttipeliä. Jopa yksittäinen hengen veto voi tuntua ylivoimaiselta. Puhun kokemuksesta. Mutta siitäkin selviytyy. Joskus, ehkäpä vasta vuosien kuluttua tulee se aika, jolloin voi muistella kaikkia niitä ihania aurinkoisia hetkiä joita rakaansa kanssa sai kokea...
Itse sain paljon apua yksinolosta, luonnossa vaeltelemisesta, lintujen laulusta, puron solinasta. Ja hiljaisuudesta.
Elävät, kukkivat kukat auttavat aina!
Kohta on taas kukkasten aika...