Olen nyt sairas, niin sairas, että tarvitsen sairaalahoitoa joka viikko.Olen ihan varma, että sairastuin surusta fyysisesti.Vaikka päästin kaiken surun ulos, ei kehoni toipunut siitä.Saatan siis lähteä perästä ja ristiriitaista on, että osa minusta haluaakin lähteä ja osa taas jäädä täällä olevien läheisteni luo.
Imeisesti surulla on jokin mekanismi ihmisen fyysisissä mekanismeissa, jotka voivat pettää.En usko, että koskaan toivun menetyksestäni, elämä ei enää tule siksi mitä se oli.Menetyksen jälkeen minut julmasti petettiin ja jopa näyttelin syyllistä erään toisen henkilön tekemään asiaan pelastaakseni tämän.Sitä ei uskoisikaan, miten sellainen käy rehellisen ihmisen "päälle".
Imeisesti surulla on jokin mekanismi ihmisen fyysisissä mekanismeissa, jotka voivat pettää.En usko, että koskaan toivun menetyksestäni, elämä ei enää tule siksi mitä se oli.Menetyksen jälkeen minut julmasti petettiin ja jopa näyttelin syyllistä erään toisen henkilön tekemään asiaan pelastaakseni tämän.Sitä ei uskoisikaan, miten sellainen käy rehellisen ihmisen "päälle".
Vastaukset 4
Vanhimmat
..ei ole vielä lähteä mihinkään, minun mielestä läheisen menettäminen on joissain määrin itse-sääliä. Sinun pitää näyttää maailmalle, että täältä noustaan. On tosi vaikea selittää, että mitä kannattaisi tehdä. Itse pyrin ajattelemaan niin, että vaikka koskaan ikinä ei enää nähdä, niin se ihminen jota 'suree' elää aina muistoissa. Sitten pitää antaa vaan se periksi, ja myöntää itselleen, että se suru on suurimaksi osaksi itsekeskeistä.
Anteeksi jos tämä loukkasi, mutta toivon että joskus ymmärrät.
Ei loukannut ollenkaan, herätteli tajuamaan asiaa, kiitos siitä!
Hän on aina muistoissani ja varmasti haluaakin minun menevän eteenpäin.En vain tiedä miten selviäisin tästä sairaudesta, kun koko ajan odotan että parantuisin mutta kun lääkäri sanoo, että se on parantumaton ja aivoni eivät tajua sitä.
Minäkin olen säälittävä paska kun suren. Olen säälittävä, koska en voi elää enää koskaan entistä elämääni. Olen heikko, enkä ansaitse elää.
Tämmöisen käsityksen minä viestistäsi sain. Suru on spontaani reaktio ja tuossa tilanteessa ihmisellä on täysi oikeus sääliä itseään. Jokainen suree omalla tavallaan eikä kenelläkään ole oikeutta tulla sanomaan mitään ylenpätevää tietoutta siitä, miten tulisi surra.
Anteeksi. Oli pakko kommentoida. Osat surijat varmaan eivät pidä viestistäsi.
Mihin olet sairasrunut?
Suru vie voimat. Kaikki surevat omalla tavallaan. Joku itkee, toinen ei puhua pukahda, joku riehuu joku alkaa juomaan. Toiset saavat fyysisiä oireita joskus jopa aikojen päästä. Älä jää kuitenkaan rämimään siihhen tilaan. Ole itsellesi tiukka. Laita itsellesi pieniä tavoitteita. Että tällä viikolla teen näin ja ensiviikolla noin...Surulle pitää kuitenkin antaa tilaa ja surra sitä pois. Mutta pieninä annoksina. Kun se uhkaa tukahduttaa sinut koita saada ajatukset muualle. Pois menneelllä on asiat nyt hyvin. Niin pitää uskoa. Hän ei varmaan toivoisi että sinä kidut. Et sinä oikeasti halua vielä lähteä, vaan haluat, että pahaolo helpottaisi ja saisit hengähtää. Anna itsellesi aikaa. Uskon että selviät.