Uusateismin ”uskontunnustus”

Ehkä tämä hieman valaisee palstan hihuja...tai sitten ei.



// ===== Lainaus http://jussikniemela.blogspot.com/2009/03/uusateismin-uskontunnustus.html
Jussi K. Niemelä ja Tapani Hietaniemi

Kanava 2/09

Piispa Eero Huovinen käsitteli uusateismin, tieteen ja uskonnon suhdetta artikkelissaan ”Uusateismin haaste” (Kanava 9/2008). Kirjoitus sisälsi monia tärkeitä oivalluksia, mutta myös lukuisia ongelmallisia näkemyksiä. Vastaamme tässä esseessä Huovisen haasteeseen hänen toivomassaan dialogin hengessä.

Huovinen toteaa, että kovan retoriikan ja taistelumielen asemesta pitäisi edetä avoimeen ajatustenvaihtoon. Tämä on kannatettavaa, mutta toisaalta piispa itsekään ei näytä täysin vapautuneen taistelumielestään. Huovisen kollega Mikko Heikka on retoriikassaan vielä kovempi ja taistelumielisempi ja hyökkää Suomen Kuvalehden kolumneissaan uusateismin ”neljän ratsumiehen” eli Richard Dawkinsin, Daniel C. Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin kimppuun ilman riittäviä perusteita.

Ongelmallinen on jo se Huovisen ja Heikan väite, että Dawkinsin ja kumppaneiden kritiikki olisi relevanttia vain anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Skepsis ry:n vuoden 2008 Huuhaa-palkinnon saanut Kustannus Oy Uusi Tie on julkaissut professori Tapio Puolimatkan teokset Usko, tiede ja Raamattu sekä Usko, tiede ja evoluutio, jotka vastaansanomattomasti osoittavat, miten kreationismi ja tieteen metodiikan ohittaminen tekevät tuloaan myös Suomeen. Puolimatka on avoimesti kristitty ja hän pyrkii ajamaan luoja-Jumalaansa tieteeseen tavalla, joka on kuin suoraan Yhdysvalloissa toimivan älykkään suunnittelun pääideologien oppikirjasta.

Tiede ja uskonto

A-teismi tarkoittaa teismin, jumaluskon puuttumista. Teismi/a-teismi jakaa aristoteelisessa logiikassa mahdollisen maailman kahteen osaan yhden ominaisuuden perusteella. Toisin kuin Huovinen esittää, agnostismi ei ole kolmas keskitie, vaan pikemminkin ristiintaulukointi: on olemassa sekä agnostistista ateismia että agnostisista teismiä.

Tunnustaudemme ateisteiksi (tai, kuten nykykeskustelussa sanotaan: olemme ”bright”), mutta emme pidä Jumalan olemassaoloa ”mahdottomana”, kuten Huovinen luulee, vaan äärimmäisen epätodennäköisenä, kuten saunatonttujen, kentaurien, keijukaisten, haamujen ja Immanuel Kantin ”kultaisen vuoren” olemassaoloa. Lisäksi katsomme, että jotkut jumalat ovat todennäköisempiä kuin toiset: esimerkiksi einsteinilaisen panteistisen jumalan (jumala = luonto) todennäköisyys on jopa tasan 1. Pitää muistaa, että jonkin olemassa olevan, havaittavan seikan nimittäminen Jumalaksi ei tee siitä Jumalaa. Ihmisyksilöitäkin jumaloidaan ja kutsutaan jumaliksi.

Aivan eri asia on sellaisen Jumalan olettaminen, joka

a) on luonut maailmankaikkeuden - ja samalla luonut sen ihmiskunnan pelastusnäyttämöksi

b) johtaa maailmankaikkeuden kehitystä

c) sekä kaitselmuksena johtaa ihmiskunnan historiaa

d) on ilmoituksessaan älyllisesti ja moraalisesti oikeassa

e) on moraalin välttämätön lähde

f) vastaa ihmisten rukouksiin.

Suunnilleen tällaiseen Jumalaan uskotaan Abrahamin uskonnoissa: juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ainakin niiden valtavirrassa. Tällaiseen Jumalaan kohdistuva kritiikki on esitetty erinomaisen selkeästi ”viidennen ratsumiehen”, Victor J. Stengerin, (johon Dawkinskin näyttää tukeutuvan) kirjassa: God: The Failed Hypothesis - How Science Shows That God Does Not Exist (Prometheus Books 2007).

Väitteet (a-f) ovat hypoteeseja, joita voidaan empiirisesti testata - ja on testattukin. Kaikkia näitä kysymyksiä tutkittaessa maailmankaikkeuden, luonnon ja ihmisen historia näyttää juuri siltä, millainen se olisi ilman Jumalaa. Paitsi että kuvatun kaltaisen Jumalan todennäköisyys on äärimmäisen pieni, ei sellaisen Jumalan puolesta ole myöskään olemassa minkäänlaista evidenssiä. Stengerin kirja tekee selvää jälkeä a-f –Jumalasta.

Huovinen näyttää artikkelissaan ainoastaan toistavan paleontologi Stephen Jay Gouldin aikoinaan lanseeraamaa teesiä "non-overlapping magisteria” (NOMA) tieteestä ja uskonnosta; ne ovat teesin mukaan valtakuntia, jotka eivät ole päällekkäisiä. Koko Huovisen argumentaatio seisoo ja luhistuu teesin myötä. Piispa tekee Jumalastaan täysin tuonpuoleisen, maailmaan vaikuttamattoman ja sanoin kuvaamattoman, jota voidaan lähestyä ainoastaan täysmystisesti, tunteen asiana.

Toisin sanoen Huovinen Dawkinsin ”materialistista lähtöoletusta” kritisoidessaan ajautuu ongelmiin, joita uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen esittelee Vartija-lehden 120-vuotisjuhla-artikkelissaan ”Missä hän on nyt?” (Vartija 5-6/2008, s. 185-193). Piispa pyyhkii Jumalansa havaittavasta todellisuudesta ja päätyy puolustamaan tuonpuoleista, maailmankaikkeuteen mitenkään vaikuttamatonta abstraktia käsitettä, mielikuvaa ja tunnetta. Mutta Jumala, joka ei ole millään tavoin kausaalisesti läsnä materiaalisessa todellisuudessa, ei ole kristinuskon Jumala. Se on epämääräinen uusdeistinen käsite, joka lisäksi edustaa Huovisen muuten ansiokkaasti esittelemää fideismiä, joka tietenkin johtaa täydelliseen tieto-opilliseen relativismiin.

Mikä tahansa tosiasiaväite, jota ei voida tieteen metodein tarkastella tai tutkia, ja jota pyritään puolustamaan fideistisin argumentein, on yhtä toivoton. Fideismin rationaalista kritiikkiä kaihtava Jumala on yhtä epätodennäköinen kuin yksisarvinen, hammaskeiju tai sinipiika. Tiedämme toki nimenomaan luonnontieteen edistymisen ansiosta, että teologien ja piispain vesitetty Jumalusko – käytännössä ateismia lähestyvä uusdeismi – on suoraa seurausta uskonnon epätoivoisesta puolustustaistelusta. Nykyiset oppineet teologit olisivat vielä keskiajalla olleet kerettiläisiä ja he olisivat joutuneet inkvisition käsittelyyn. Ja mitä useampia ominaisuuksia Jumalalle vastaavasti postuloidaan, sitä epätodennäköisemmäksi Jumala tulee. Tätä Dawkinsin perusargumenttia hänen teologikriitikkonsa eivät mitenkään tunnu ymmärtävän – tai sitten he eivät halua sitä ymmärtää. Tämä johtuu tietenkin siitä, että seuraukset argumentin sisäistämisestä ovat teismille kohtalokkaat.

Huovinen jopa kysyy: ”Ajattelevatko uusateistit, että luonnontieteet voivat ratkaista myös metafyysisiä kysymyksiä? Eivät varsinaisesti, sillä heidän mielestään metafysiikkaa ei ole. Kaikki on luonnollista.”

Toki ”olevaisen olemusta”, jos metafysiikka siksi määritellään, voi aivan hyvin pohtia. Siitä, että pyrimme perustelemaan maailmankuvamme ja –katsomuksemme luonnollisesti eli naturalistisesti (tätä tarkoittaa ”bright”), ei seuraa, että a priori torjuisimme vastaväitteet mahdottomiksi. Stengeriä seuraten tiede voi tutkia myös yliluonnollisia syitä ja hyväksyä ne jopa selityksiksi, mikäli mitkään muut selitykset eivät toimi. Näin esimerkiksi Harvardissa on tutkittu rukousten toimivuutta. Mitään näyttöä niiden parantavasta voimasta ei kuitenkaan ole löytynyt. Tieteen metodi on taas kerran osoittanut, että uskonto ja tiede eivät ole NOMA:n erottamia entiteettejä.

Huovinen toteaa, että ”filosofiassa ja teologiassa kysymystä Jumalan olemassaolosta ei yleensä lueta luonnontieteiden alaan. Luonnontieteet tutkivat materiaalista ja verifioitavissa olevaa todellisuutta. Niiden luonteeseen ei kuulu ottaa kantaa ns. tuonpuoleisiin asioihin, joihin metafysiikka ja kysymys Jumalasta kuuluvat.”

Juuri tässä on perusvirhe. Aina, kun uskonto tai oikeastaan uskova henkilö – tai oikeastaan kuka tahansa henkilö – esittää maailmankaikkeuden tosiasioihin liittyvän sisällöllisen väitteen Jumalasta, on se hypoteesina testattavissa kuten mikä tahansa mitä tahansa oliota koskeva näkemys. Tätä korostaa myös Ilkka Pyysiäinen artikkelissaan. Millainen on Jumala, joka on kaiken empiirisen ”takana”? Pyysiäinen kommentoi lakonisesti, että sellainen Jumala kuulostaa kovasti uusdeismiltä. ”Jumala on olemassa, mutta hän ei voi tehdä mitään. Heti, jos hänen väitetään tekevän jotakin maailmassa, asiaa pitäisi voida tutkia empiirisesti. Tosiasia on, että minkäänlaista Jumalaa ei tarvita fysiikan yhtälöihin tai biologian teorioihin. Maailman toiminta on kuvattavissa ilman Jumalaa ja se jopa tunnetaan jo varsin perinpohjaisesti; mitään suuria salaisuuksia ei enää ole” (s. 187).

Jumala-kysymys tieteessä

Luonnontieteen voittokulun myötä oppineen teologin sydämen syövereihin jää ainoastaan tunne siitä, että jonkinlaisen jumalan on oltava olemassa, tosiasioista huolimatta. Kyseinen jumala sattuu esimerkiksi piispa Heikan ja Huovisen sekä professori Tapio Puolimatkan kohdalla olemaan kristinuskon Jumala. Luultavasti piispat hyväksyvät väitteemme, että mikäli he olisivat sattuneet syntymään Saudi-Arabiassa, heidän tunteensa kohdistuisi Koraanin wahhabilaisesti tulkittuun Allahiin. Fideismin avulla ei tietenkään ole mitään keinoa osoittaa kumpaakaan tunnetta vääräksi, mutta sen sijaan luonnontieteen ja rationaalisen ajattelun keinoin molempien jumaluuksien olemassaolo voidaan perustellusti kyseenalaistaa.

Pyysiäinen jatkaa (s. 189): ”Jumalan käsitettä voidaan tietysti muokata niin, että siitä tulee helpompi puolustaa, mutta tällöin emme enää ole kiinnostuneita tietystä todellisuuden ilmiöstä vaan pelkän käsitteen puolustamisesta. Ja sitähän voi aina jatkaa loputtomiin kun vain käsitettä rukataan jatkuvasti.” Huovinen puolestaan esittää, että ”Dawkins näyttää pitävän Jumalaa havaittavaan todellisuuteen kuuluvana oliona. Vain tällöin hänen päättelynsä voisi edes teoriassa olla perusteltu.”

Juuri tässä kohdassa luonnontieteisiin nojaavia uusateisteja arvostelevat kristilliset filosofit, kasvatustieteilijät, teologit ja piispat tekevät virheensä. Kuten todettua, tietenkään luonnontiede ei käsittele asioita, jotka eivät ole todellisuuteen kuuluvia. Mutta tuollaiseen määrittelyyn ajautuva teologi on siis oikeastaan tehnyt jo meidän ateistien työn – hän on poistanut Jumalan todellisuudesta ja on lähestulkoon itsekin ateisti (tai ainakin ”uusdeisti”, Pyysiäisen termiä lainaten).

Lisäksi toisin kuin Huovinen väittää, suuret monoteistiset uskonnot nimenomaan opettavat, että Jumala loi maailman, vieläpä ihmisen pelastuksen näyttämöksi, ja ohjaa luonnon sekä ihmisen kehitystä, vastaa rukouksiin ja on moraalimme välttämätön lähde. Tällaisen uskonnon kohtaamme kaikkialla.

Huovisen oma mystinen Jumala ei ole hänen uskontonsa alkuperäinen Jumala, vaan oppineiden teologien ja erityisesti luonnontieteiden paljastamien tosiseikkojen vesittämä käsitteellinen, ”teologisesti korrekti” abstraktio. Silti Huovinen katsoo aiheelliseksi syyttää Dawkinsia epäloogisuudesta: ”Dawkinsin logiikka joutuu vaikeuksiin. Voidaan asettaa vastakysymys: toimivatko havaittavan todellisuuden lainalaisuudet puhuttaessa tuonpuoleisesta Jumalasta?”

Mikäli Huovisen Jumalalla ei ole mitään yhteyttä tämänpuoliseen, ei häntä voi tutkia, mutta lisäksi ei hänestä silloin myöskään voida järkevästi edes puhua. Päädytään Ludwig Wittgensteinin kuuluisaan lausahdukseen: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava!” Tältä pohjalta dialogi käy tai oikeastaan tehdään mahdottomaksi.

Jumalakysymys luonnontieteessä on paljon paremmin perustelu kuin piispat antavat ymmärtää. Asia voidaan tiivistää Pyysiäisen sanoin: ” ... uskonnot rakentuvat keskeisesti uskomuksille, jotka ovat ristiriidassa tieteen kanssa. Lisäksi meillä on hyviä syitä pitää tieteellisiä uskomuksia tosina ja uskonnollisia enimmäkseen virheellisinä” (s. 192).

Uskonto, moraali ja ateismi

Usein uskonnollisessa ateismikritiikissä oletetaan, että moraali ilman uskontoa on mahdotonta. Tämä on perustavanlaatuinen väärinkäsitys. Moderni kognitiivinen ihmistiede, erityisesti evoluutiopsykologia, on osoittanut, että ihminen on läpikotaisin moraalinen laji. Altruismi kuuluu jokaiseen maapallolla tavattavaan ihmisyhteisöön, niiden uskonnosta riippumatta. Maailmassa on n. 10 000 uskontoa ja ilmeistä onkin, että uskonnolliset moraalisäädökset ovat syntyneet ihmisyhteisöille luonnostaan kehittyvien moraalisten tunteiden ja tapojen pohjalta. Onkin olemassa lukemattomia yleismaailmallisia moraaliperiaatteita, jotka eri uskonnoissa ilmenevät hieman eri muodoissa.

Ihmiset käyttäytyvät kuitenkin valitettavan usein myös moraalittomasti, joskus jopa nimenomaan uskonnon vuoksi. Tärkeimpiä moraalikäyttäytymisen säätelijöitä on ihmisen spontaani jakautuminen sisä- ja ulkoryhmään. Useimmiten ulkoryhmän jäseniä ei lueta moraalin ”sisäpiiriin” ja varsin monessa tapauksessa heidät jopa epäinhimillistetään. Taustalla voi olla uskonto tai jonkinlainen muu ideologia, mutta kiistatonta on, että erityisesti jyrkkä uskonnollisuus on omiaan voimistamaan ihmislajin luontaista vastakkainasettelua sisä- ja ulkoryhmään, ikävine seurauksineen.

Moraalisuuteemme liittyen piispa Huovinen syyttää ateisteja erinäisistä moraalittomista silmänkääntötempuista, joista hän itsekään ei ole vapaa. On tietenkin selvää, että kirjoittaja pyrkii retorisesti vakuuttamaan lukijansa sanomistensa laadusta ja perusteista. On kuitenkin tarkasteltava argumentteja – ei retorisia temppuja. On kritisoitava väitteitä, ei väitteiden esittäjää.

Esimerkkinä todettakoon, miten piispa kirjoituksessaan väittää, ettei Dawkins teoksessaan osoittaisi ”samaa nöyryyttä puhuessaan itse luonnontieteellisistä teorioista”. Mutta Dawkinshan osoittaa juuri tätä teoksessaan, kuvatessaan tieteellisen metodin sekä tiedon eroa dogmaattiseen uskoon! Tästä Huovinen siirtyy suoraan hyökkäykseen: ”Vaikka väkivallantekijät voivatkin perustella toimintansa uskonnollisilla perinteillä ja löytää niistä inspiraatiota, tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot olisivat lähtökohtaisesti sen väkivaltaisempia kuin ihminen yleensä.”

Olemme tästä jyrkästi eri mieltä. Yleensä pahat ihmiset, riippumatta maailmankatsomuksestaan, tekevät pahoja tekoja ja hyvät ihmiset hyviä tekoja. Voimakkaat uskonnon muodot sen sijaan saavat myös hyvät ihmiset tekemään pahoja tekoja, vaikkapa lentämään pilvenpiirtäjää päin huutaen ”Jumala on suuri!”

Uskonnon, pyhän dogmin, asemaan nostettu ideologia ajaa ihmisen terrorismiin ja fanatismiin tai väkivallan ihannointiin. Suomalaisena esimerkkinä voisi mainita ateistiksi tunnustautuvan Pentti Linkolan, joka on tehnyt itsestään muun luomakunnan yläpuolella olevan ”syväekologisen Jumalan”, jolla on oikeus sanella, miten evoluution pitäisi maapallolla edetä. Linkolan ateismi voidaan asettaa kyseenalaiseksi juuri mainitun uskonnollisen dogmin asemaan nostetun poliittis-ekologisen ideologian takia. Lisäksi on syytä mainita, ettei Hitler ollut ateisti. Tämän myös Dawkins ja muut angloamerikkalaiset uskontokriitikot ovat toistuvasti todenneet, mutta heitä arvostelevat piispat eivät näytä sitä huomanneen.

Totta on sen sijaan, että väkivaltaa on sielläkin, missä ei ole uskontoa (emme tiedä kenenkään muuta väittäneen) ja kaikkien maailmankatsomusten oikeuttamatonta väkivaltaa tulee tietenkin arvostella sekä vastustaa.

Huovinen jatkaa, ettei ”Dawkins ei myönnä, että ateismi voisi innoittaa väkivaltaan.” Jälleen puuttuu tekstuaalinen tuki ja kuten todettua, käsitteleehän myös Dawkins kirjassaan Stalinin terroria. Herääkin kysymys, onko Huoviselta jäänyt koko kirja lukematta.

Stalin oli varmasti ateisti ja Dawkinsille sekä meille on itsestään selvää, että kommunistinen historianfilosofia innostaa diktatuuriin ja sitä tukevaan väkivaltaan. Mutta kommunismi onkin eräänlainen sekulaarinen uskonto ja ”tieteellinen ateismi” pelkkä pseudotiede nimestään huolimatta – aivan kuten ”tieteellinen kommunismikin”.

Ateisti tai teisti voi olla miten moraaliton (tai moraalinen) tahansa. Metafyysisestä maailmankuvakannasta ei vielä seuraa mitään välttämätöntä yhtä moraalia. Hitler tunnustautui kristityksi (ks. Taisteluni) ja häntä tuki ennen muuta katolinen Etelä-Saksa, ei esimerkiksi työväenliikkeen Berliini. Katolinen kirkko ei koskaan exkommunikoinut Hitleriä eikä muitakaan natseja. Näistä faktoista ei luonnollisestikaan seuraa, että kristityt olisivat natseja, yhtä vähän kuin että ateistit olisivat kommunisteja.

Lopulta Huovinen väittää, että ”Dawkinsin missio on kitkeä pois kaikki olemassa oleva uskonnollisuus ja siten tehdä maailmasta onnellinen paikka.” Piispa ei todellakaan tunne ateismia ja modernia vapaa-ajattelua. Uusateistinen uskontokritiikki ei tarkoita uskonnon saati uskovaisten tuhoamista. Vapaa-ajattelu on nykymaailman aseistettujen uskontojen ja itsemurhapommittajien keskellä pasifistinen liike, joka sanoo uskovaisille: luopukaa rauta-aikaisesta maailmankuvastanne ja patriarkaalisesta moraalistanne! Perustakaamme yhdessä maailmanlaajuinen vapaa yhteiskunta, jossa tiede ja sekulaarisuus yhdistävät ihmiskuntaa siinä, missä uskonnollisen ilmoituksen oletettu totuus sitä hajottaa!

Jussi K. Niemelä on tietokirjailija, päätoimittaja ja Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja. Tapani Hietaniemi on Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti.
Posted by Jussi K. Niemelä at 06:09