Isäni kuolemasta on nyt 6 vuotta aikaa, olin silloin vasta kahdeksan. Suljin silloin kaiken sisälleni, enkä hyväksynyt asiaa mitenkään. Olin ilmeisesti liian pieni ja heikko käsittelemään ja suremaan niin suurta asiaa. Olen elänyt tähän päivään asti ilman isää tai edes isä-hahmoa. Perheeseemme on kuulunut isäpuoli kolmisen vuotta, mutta hän on minulle isä vain negatiivisissa asioissa. Osaa kyllä komentaa ja kurittaa, mutta en ole saanut häneltä tukea tai lohtua koskaan. Mutta ei sillä, ei häneltä kukaan sitä vaadikaan.
Nykyään kun pappani jäi eläkkeelle olen alkanut hommailemaan hänen kanssaan kaikkea mukavaa. Käymme esim. mökillä metsästämässä ja kalastamassa, sekä syksyllä hirvimetällä ja tietenkin käymme isäni, pappani pojan, haudalla viemässä terveisiä. Kun viime syksynä olin pappani kanssa, minusta tuntui ensimmäistä kertaa 6 vuoteen että minulla olisi ollut isä.
Pappani on nykyään minulle todella tärkeä henkilö, vaikka en näe häntä kuin muutaman kerran vuodessa.
Vasta viimeisien vuosien aikana olen voinut alkaa puhumaan isästäni. Joskus voin puhua isästäni hyvinkin, mutta usein tulee itku ja "möykky" nousee kurkkuun. Tämä möykky on surematonta surua jota en saa ikinä surettua kokonaan pois. Surutyö ja möykyn purkaminen on nyt alkanut ja olen alkanut ajatella ja muistella rakasta isääni jolle ei elinaikaa suotu enempää...
Meillä on kotona paljon valokuvia hyviltä ajoilta jolloin minä ja pikkusiskoni olimme pieniä ja isä oli vielä elossa, niistä ajoista on myös olemassa muutama kotivideo joista kelaan itkien kohdat missä isä näkyy, yhä uudelleen ja uudelleen.
Isäni oli todella mahtava isä. Hänen työ kuvaansa kuului reissaaminen ympäri maata, mutta viikonloput hän oli aina kotona ja tietysti suurimman osan viikosta. Olin Isäni ja äitini ensimmäinen lapsi ja isä oli minusta todella onnellinen ja ylpeä. Hän kirjoitti veljensä vieraskirjaan näin, kun äitini ja minä olimme synnytys sairaalassa: "vasta nyt tiedän mitä onni on, ei raha, ei maine, ei kunnia vaan oma lapsi"
Isäni ja minä olemme todella samanlaisia, sukulaisetkin sanovat että muistutan päivä, päivältä isääni yhä enemmän ja enemmän. Monet ovat sanoneet minua isäni klooniksi ja ihmetelleet kuinka voi isä ja poika olla niin samannäköiset. Yhdennäköisyydet yltävät myös pintaa alemmas, olen perinyt myös paljon eleitä ilmeitä ja ajatusmaailmaa isältäni.
Minun on ollut vaikea saada isäni kuvaa päähäni, siis sitä miltä isä on tuntunut ja mitä hän on minulle merkinnyt elin aikanaan. Tämä johtuu siitä että, isän kuoleman aikaan suljin surut sisääni ja yritin olla ajattelematta isääni, tämän takia olin alkanut unohtaa isääni kun en häntä koskaan ajatellut. Nyt olen kuitenkin onnistunut kaivamaan mieleni arkistosta useita muistoja isästäni ja siitä mitä olemme yhdessä tehneet ja mitä hän on minulle merkinnyt. Ja hän on tietenkin merkinnyt minulle "tuttua ja turvallista isä hahmoa ja kivaa kaveria jonka syli on aina avoin ja jolle voi jutella kaikenlaista. Hänen kanssaan voi pelata ja leikkiä."
Olen rukoillut ja rukoillut että saisin nähdä isäni vielä yhden kerran, halata häntä ja hyvästellä hänet kunnolla. Olen rukoillut Jumalalta että jonain kauniina päivänä isäni tulisi soittamaan ovikelloa, palattuaan pitkältä matkalta ja muuttaisimme hänen kanssaan takaisin entiseen kotiimme. Mutta näin ei tule käymään, mikä on surullista. En nimittäin kerennyt hyvästellä aivokasvaimeen kuollutta isääni niinkuin olisi pitänyt. Kävimme sairaalassa isää katsomassa vain harvoin, Isä ja äiti olivat nimittäin eronneet vuosi ennen isäni kuolemaa, ja isäni sen hetkinen vaimo tykkäsi huonoa siitä että kävimme häntä katsomassa.
Kerran tulin sukulaisten kanssa katsomaan isääni joka oli vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, kun muut olivat jo lähteneet, jäin tarkoituksella viimeiseksi että olisin käynyt halaamassa isääni ja puhumassa hänen kanssaan. Olisimme vielä yhden kerran olleet kuin Isä ja Poika. Näin ei kuitenkaan käynyt, jostain syystä lähdin isäni huoneesta pois hyvästelemättä. Sitä en anna itselleni ikinä anteeksi.
"Isä hei, vaikka maailma kauas mun vei, koskaan rakkaus unhoitu ei, uskothan sen isä hei"
"Isä hei, olet suojani kuolematon, vaikka maailma muuten niin on, kylmä ja rakkaudeton"
Nykyään kun pappani jäi eläkkeelle olen alkanut hommailemaan hänen kanssaan kaikkea mukavaa. Käymme esim. mökillä metsästämässä ja kalastamassa, sekä syksyllä hirvimetällä ja tietenkin käymme isäni, pappani pojan, haudalla viemässä terveisiä. Kun viime syksynä olin pappani kanssa, minusta tuntui ensimmäistä kertaa 6 vuoteen että minulla olisi ollut isä.
Pappani on nykyään minulle todella tärkeä henkilö, vaikka en näe häntä kuin muutaman kerran vuodessa.
Vasta viimeisien vuosien aikana olen voinut alkaa puhumaan isästäni. Joskus voin puhua isästäni hyvinkin, mutta usein tulee itku ja "möykky" nousee kurkkuun. Tämä möykky on surematonta surua jota en saa ikinä surettua kokonaan pois. Surutyö ja möykyn purkaminen on nyt alkanut ja olen alkanut ajatella ja muistella rakasta isääni jolle ei elinaikaa suotu enempää...
Meillä on kotona paljon valokuvia hyviltä ajoilta jolloin minä ja pikkusiskoni olimme pieniä ja isä oli vielä elossa, niistä ajoista on myös olemassa muutama kotivideo joista kelaan itkien kohdat missä isä näkyy, yhä uudelleen ja uudelleen.
Isäni oli todella mahtava isä. Hänen työ kuvaansa kuului reissaaminen ympäri maata, mutta viikonloput hän oli aina kotona ja tietysti suurimman osan viikosta. Olin Isäni ja äitini ensimmäinen lapsi ja isä oli minusta todella onnellinen ja ylpeä. Hän kirjoitti veljensä vieraskirjaan näin, kun äitini ja minä olimme synnytys sairaalassa: "vasta nyt tiedän mitä onni on, ei raha, ei maine, ei kunnia vaan oma lapsi"
Isäni ja minä olemme todella samanlaisia, sukulaisetkin sanovat että muistutan päivä, päivältä isääni yhä enemmän ja enemmän. Monet ovat sanoneet minua isäni klooniksi ja ihmetelleet kuinka voi isä ja poika olla niin samannäköiset. Yhdennäköisyydet yltävät myös pintaa alemmas, olen perinyt myös paljon eleitä ilmeitä ja ajatusmaailmaa isältäni.
Minun on ollut vaikea saada isäni kuvaa päähäni, siis sitä miltä isä on tuntunut ja mitä hän on minulle merkinnyt elin aikanaan. Tämä johtuu siitä että, isän kuoleman aikaan suljin surut sisääni ja yritin olla ajattelematta isääni, tämän takia olin alkanut unohtaa isääni kun en häntä koskaan ajatellut. Nyt olen kuitenkin onnistunut kaivamaan mieleni arkistosta useita muistoja isästäni ja siitä mitä olemme yhdessä tehneet ja mitä hän on minulle merkinnyt. Ja hän on tietenkin merkinnyt minulle "tuttua ja turvallista isä hahmoa ja kivaa kaveria jonka syli on aina avoin ja jolle voi jutella kaikenlaista. Hänen kanssaan voi pelata ja leikkiä."
Olen rukoillut ja rukoillut että saisin nähdä isäni vielä yhden kerran, halata häntä ja hyvästellä hänet kunnolla. Olen rukoillut Jumalalta että jonain kauniina päivänä isäni tulisi soittamaan ovikelloa, palattuaan pitkältä matkalta ja muuttaisimme hänen kanssaan takaisin entiseen kotiimme. Mutta näin ei tule käymään, mikä on surullista. En nimittäin kerennyt hyvästellä aivokasvaimeen kuollutta isääni niinkuin olisi pitänyt. Kävimme sairaalassa isää katsomassa vain harvoin, Isä ja äiti olivat nimittäin eronneet vuosi ennen isäni kuolemaa, ja isäni sen hetkinen vaimo tykkäsi huonoa siitä että kävimme häntä katsomassa.
Kerran tulin sukulaisten kanssa katsomaan isääni joka oli vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, kun muut olivat jo lähteneet, jäin tarkoituksella viimeiseksi että olisin käynyt halaamassa isääni ja puhumassa hänen kanssaan. Olisimme vielä yhden kerran olleet kuin Isä ja Poika. Näin ei kuitenkaan käynyt, jostain syystä lähdin isäni huoneesta pois hyvästelemättä. Sitä en anna itselleni ikinä anteeksi.
"Isä hei, vaikka maailma kauas mun vei, koskaan rakkaus unhoitu ei, uskothan sen isä hei"
"Isä hei, olet suojani kuolematon, vaikka maailma muuten niin on, kylmä ja rakkaudeton"
Vastaukset 2
Vanhimmat
markus mä tiedän tunteen harvinaisen hyvin paitsi et mun isä on ollu kuolleena noin seitsämän kuukautta... nyt vasta ymmärrän kuinka tärkeä hän oli minulle ja kaduttaa kaikki ne hetket jolloin huusin hänelle... en muuta tehnytkään äiti kanssa itkimme kun isä joi ja joi lähes joka ilta, siihen hän lopulta menehtyikin...
mutta oli meillä niitä hyviäkin päiviä jolloin menimme golffaamaan tai katsomaan lätkää... hän jopa vei minut konserttiin turkuun... ja ajoikin itse, viimeisenä päivänä kun näin isäni me riitelimme, niin kuin yleensä , riitelimme aina kun olin isäni tykönä, (vanhempani erosivat noin puoli kk. ennen isäni kuolemaa) sain ruoka myrkytyksen ja jouduin lähtemään taksilla. inhosin isäni kämpillä olemista se oli niin hirveetä valvoa joka yö siellä... en saanut ikinä unta kun jouduin huolehtimaan pikkusisaruksistani kun isäni tärisi ja kärsi erillaisista pelkotiloista...oli ihan hienpeitossa ja joi helpottaakseen oloaan...
perimmiltään hän oli toidella hyvä ihminen... ei minkään laista perheväkivaltaa niinkuin näissä "tapauksissa" yleensä on. hän meinasi jo elämässään kuolla niin monta kertaa minun vuokseni, (muitakin syitä oli) mutta aina selvisi.
erityistä syyllisyyttä tunnen kun aina toivoin että äitini ja isäni eroaisivat että saisin nukkuttua eikä tarvisi enää kuunnella kun isi tippuu yöllä sängystä aina vähän väliä. ja niitä riitoja. mutta ei sekään ei riittänyt minulle... aloin rukoilla jumalaa kumpa isäni kuolisi. en jaksa enää! kuinka itsekäs voinkaan olla? ja kun "toiveeni" toteutui ymmärsin vasta asian.
ja vieläkään en ole tottunut siihen että isäni on poissa enkä luultavasti totukkaan. aina kun jotain hienoa tapahtuu ajattelen mun on soitettava isälle se on varmaa iloissaan.
viime kesäinen rippijuhlani oli kamala koska olisin niin kovasti halunut nähdä isäni siellä onnittelemassa minua ja hän olisi ollut ylpeä... esikoiseni pääsi nyt rippikoulusta se olisi ollut hänelle kova juttu... olihan hän todella uskonnollinen... sain hänen vanhan raamattunsa... viimeinen kohta jonka hän oli lukenut oli ollut: älkää pelätkö niitä jotka voivat tappaa ruumiin.
kuinka paljon antaisin yhdestä halauksesta ja parista vaihdettavasta sanasta...
oletko lesta?
siis usko vainen mulla on kuollut isän äiti ja isä ja äitin isä
mut ädi äiti on vielä elossa mun kaverin kaverin isä kuoli alkohollii