miks masennus

Ensiksi: Masennuksessa ei ole mitään häpeää. Minusta tuntuu, että ihmiset jotka ns "haukkuvat" ongelmaa johtuu vain siitä, koska eivät voi kohdata sitä. He elävät periaatteella poissa silmistä, poissa mielestä. Heidän kaikki voimavaransa kuluu siihen kun pitävät kulissia yllä, että kaikki on hyvin. Haukkuvat ihmisiä, joilla on ongelmia. Pitävät ongelmia heidän omana vikanaan. Ajaattelavat: meille ei voi koskaan sattua näin. Kuitenkin sisimmässään he pelkäävät, entä jos meillekkin käy näin? Läheisen ongelman kohtaamisessa ihminen joutuu samalla kohtaamaan itsensä. Sureva joutuu kohtaamaan oman kuolemansa. Jonain päivänä minäkin makaan tuolla arkussa. Surevan tukija joutuu kohtaamaan sen tosi asian, että jonain päivänä itsekkin joutuu kärsimään niin suurta ja suunnantonta tuskaa siitä kun hänelläkin rakas ihminen kuolee.

Ymmärrän hyvin, että ymmärtämättömien vierellä on mahdonta ja vaikea olla. Älä ole heidän kanssaan jos se tuntuu pahalta. Onko sinulla ketään ystävää, joka ei tuomitse? Ketään kenelle puhua? Älä jää yksin masennuksen kanssa. Kun ongelma on pieni se voidaan vielä hoitaa, mutta sen kasvettua suureksi hoitaminen on paljon vaikeampaa, jopa mahdotonta. Älä siis vähättele ongelmaasi. Ja kirjoittele tälle palstalle jos se helpottaa. Puhua täytyy ja yksin ei saa jäädä. Lähipiirissäni on monella ollut vaikeaakin masennusta. He ovat selvinneet. Olen ollut heidän molempien tukena. Toivottavasti minusta on ollut läheisilleni apua.

Voimaa sinulle kevääseen ja jakselemisia! Apua kyllä saa jos sitä tajuaa etsiä. Älä jää yksin ja puhu. Masennuksesta voi selvitä!

vielä tänäkin päivänä ajatellaan että masennus on hulluutta.
Varsinkin jos tuttava piirissä on vielä pahemmin mielenterveysongelmaisia...niin silloin masennuskin on hulluutta.
Itse olen masennusihminen.
Hyvin harva tietää.
Parhaat ystäväni tietävät että sairastan...vanhemmat eivät.
Sitähän alkaisi taas se vähättely..että sinäkö masentunut jne.
No ne masennuksen syyt johtavat jo lapsuuteen.
Tosin olen jotenkin ollut kuitenkin niin itsestäni huolehtiva,että olen hakenut itse apua ja saanut sitä ja ihme kyllä vielä todella nopeasti.
Sitten kun on ollut todella pahoja aikoja...olen vaan PAKOTTANUT itseni liikkeelle.Huvitti tai ei..aamulla sängystä ylös,jotain puuhaa,ulkoilua.
Jopa olen töissäkin ollut ja selvinnyt sielläkin.
Onhan tämä sellainen tauti,että oksat pois.Vie mahdottomasti voimia salasi tai ei.Väsymys on joskus aivan kaamea!
Tauti on myös jonkinlainen noidankehä.
Onneksi on lääkkeitä joilla elämänlaatu helpottuu ja sitten itse alan jo tietää oireet ja ajoissa apua.
Mutta niin mielellään sitä olisi normaali,jaksava,iloinen,työssäkäyvä ihminen.
Noh,ehkä masennusta lisää ja tuo ihan työttömyyskin...
Ennakkoluuloja on.