ahdistus iskee kun mietin kolme kuukautta sitten mennyttä erittäin tärkeää läheistäni. Hautajaiset olivat surulliset ja kauniitkin ja pystyi tavallaan suremaan puhtaasti. Nykyään arjen keskellä iskee sellainen läpeensä lohduton ja ahdistunut olo kun tajuaa, että ei me sitten enää tavatakaan niin kuin ennen, eikä kukaan korvaa sitä lämmintä olemusta mikä hänellä oli. Tuntuu, että olen jo päässyt sen kaikista musertavimman vaiheen ohi, mutta sitten tulee taas näitä oloja että tuntee pimahtavansa lopullisesti kun ajattelee tätä lopullisuutta.
Aina välillä
se kauhea
12896
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kyllä se ahdistus iskee ja välillä kovaankin . Tulee tunne niinkuin tukahtuisi itsekin.
Se on se pahin kun tajuaa, että sitä toista ei oikeasti ole.
Voit joskus vaikka nähdäkin hänet ja olla jo menossa kohti, kunnes huomaat, että se onkn joku muu.
Saattaa mennä muutamia vuosia ennen kuin asia tilanne helpottuu. Uskon että selviät kyllä.
Voimia suruusi. Surusi on vasta hyvin alussa. Alkuun se on päässyt juuri ja juuri, riippuen tosin ihmisestä. Voi tuntua nyt siltä, että hei, olen selvinnyt. Hetken päästä suruaalto tulee 10 kertaa pahempana kuin koskaan. Välillä taas tuntuu hyvin helpolta. Suru on aaltoliikettä ja jokainen käy surussaan erilaisia vaiheita läpi. Minunkin läheiseni kuolemasta on muutama kuukausi vasta. Minuunkin niin sattuu kun ajattelen, etten näe häntä enää koskaan. Ja unet. Ne vasta lisäävätkin ikävää oikein kunnolla. Käsittele suru omalla painollasi niin että jaksat kantaa sen. Älä liikaa rasita itseäsi. Puhu. Se helpottaa. Sinun pitää löytää juuri se oikea tapa surra, mikä sopii sinulle. Minun tapani on laittaa surullista musiikkia soimaan, katselen rakkaani kuvia. Tunteet tulevat pintaan ja saan asiaa käsiteltyä. Unet. Käsittelen tapahtumaa myöskin unissani. Ja puhuminen. Tärkein osuus. Luottamukselliselle ihmisille, joka on kärsivällinen, kestää kaikki tunnekuohut ja jaksaa kuunnella samoja asioita toistamiseen. Surusta toipuminen kestää ja samoja asioita tulee moneen kertaan vatpottua.
Voimia sinulle suruusi. Sinä selviät kyllä. Matka helpottuu pikkuhiljaa ja ajankuluessa pystyt elämään asian kanssa. Aikaahan siihen voi mennä, mutta niin se suru vain muuttaa muotoaan. Kaikkea hyvää elämääsi. Muistoissa rakkaamme elää aina, eikä kuole koskaan.
Et tule ehkä koskaan toipumaan tapauksesta. Yksi jutttu joka on hyvä muistaa, on se, että tuskan yltyessä liian suureksi, pullon suusta saa voimaa. Ja muistatahan myös ottaa hömpsyt kaverisi muistoksi.
Turhaan tulet tänne levittelemään typeriä neuvojasi. Palstalla on oikeasti surevia ihmisiä. Ei ihmisiä, jotka väittävät jotain aiheesta tajuavansa vaikkeivät surusta mitään ymmärrä ja tulevat tänne laukomaan typeriä kommettejansa. Niitä täällä ei pitäisi olla ja jättää vaan omaan arvoonsa. Vois mennä ensin kasvamaan aikuiseksi ja oppimaan elämää ankaraan elämän kouluun. Sitten kuset housussa tullaan takaisin ruikuttamaan. Siinä vaiheessa teot saa anteeksi, koska on ollut tietämätön ja tyhmä. Tietämättömyys tekee tyhmän. Aloittajalle, jätä nämä omaan arvoonsa.
Hahhahh, repesin kun luin kommenttisi. Vai en ole oikeaa surua kokenut? On kuule tullut veljen ja äidin sekä siskon yhtäaikaisen kuoleman jälkeen vuonna 1999 koettua läpi melkoinen tunnekirjo. Ja pullo on auttanut poikkeuksetta. Kännissä saa näkökulmaa asioihin :)
Ensimmäisenä ei osaa olettaa, että kokenut ihminen ajattelisi asiosita noin. Tiedät varsin hyvin, että suru pitää käydä normi kaavalla läpi. Juomalla ei voi paeta sitä eikä muuta kuin pahenna oloa. Kommenttisi kuulosti sen verran nälvivältä, että siksi otin kantaa.
totta kai juomisella saa asioita pahemmaksikin tehtyä, jos homman vetää överiksi. Mutta toisaalta, kuten sanoin, niin se on tapa saada perspektiiviä asioihin. Kun aikoinaan oli onnettomuus sattunut, niin Ukon kanssa porattiin kummatkin vuorotellen tosi pitkään. Kun sitten lopulta ajauduttiin ottamaan kuppia, pystyttiin hetken päästä jo muistelemaan aikoja mutsin ja sisarusten kanssa ja nauramaan kaikkia vanhoja juttuja joita oltiin porukalla tehty, eikä enää koko aikaa vituttanut.
Eihän se sitä surua kokonaan pois vie, mutta helpottaa kestämistä, ja tulee halvemmaksi kuin mielialalääkkeet.
Kunhan asian tekee viisaasti. Ei ole tarkoitukseni olla töykeä. Jos ajattelet oikeasti viisaasti. Olen vain sen verran herkällä päällä, että jos koen, että joku ei ymmärrä surua hyökkään hänen kimppuun. Vihaan heitä niin paljon. Kokemusta lähipiirissäni olevista ihmisistä. Miten olet toipunut surustasi? Vaikka siitä onkin aikaa.
Vastaan lyhyesti, koska en tahdo "varastaa" tätä keskusteluketjua sen alkuperäiseltä perustajalta, sekun olisi kovin töykeää.
Hyvin olen toipunut. Vuosipäivät (synttärit jne.) on tietty aina tavallaan haikeita, mutta aikoinaan ukon kanssa päätettiin että niinä päivinä ei surra, vaan muistellaan korkeintaan hyviä hetkiä mitä oli, ja ollaan kiitollisia siitä ajasta mikä saatiin olla porukassa.
Aluksihan se meni niin, ettäkun tuli pollari ovelle ja kertoi mitä on tapahtunut, niin aluksi sen yritti kieltää, sitten alkoi olemaan vihainen mutsille kun se oli tehnyt ajovirheen, ja sitten lopulta pystyi suhtautumaan asiaan niin ettei se ollut kenenkään vika, vaan yksinkertaisesti onnettomuus. Nykyään sitä pystyy jo ajattelemaan kuin mitä tahansa normaalia asiaa, eikä kummallakaan (mulla ja ukolla) ole mitään traumoja tai painajaisia tai ahdistusta jäänyt taakaksi. Pitää muistaa että elämä on elämää, paskajuttuja sattuu. Niihin tulee vain suhtautua kuten tuuleen tai sateeseen, ei tule miettiä motiivia, vain ainoastaan reagoida ja toimia.
P.S. Kyllähän tuo aloitusviestini taisi olla vähän provokatiivinen, ymmärrän sitä kautta alussa vallinneen ärtymyksesi. Tuppaan vain olemaan liian usein turhan suorasanainen.
Sen unohdin mainita, että oikeastaan ainoa asia mikä muuttui perheen pienenemisen lisäksi tuona päivänä, oli että usko johonkin suureen korkeampaan voimaan katosi (Lue: Jumalaan). Sen jälkeen en ole jumal -ajatuksilla päätäni vaivannut, paitsi joskus todetessani eräälle ovelleni saapuneelle Jehovan Todistajalle, että kaikkine rikoksineen ja kolttosineen Pahimmat Sarjamurhaajat ja diktaattoritkin ovat vain kalpeita aavistuksia Jumalasta, jonka suunnattomalla ironian tajulla ja silmittömällä julmuudella ei ole rajoja.
Olen pahoillani kohtalostasi ja siitä, että olet menettänyt uskosi Jumalaan. Olet kokenut kovia, eikä sinulla ole takuulla ollut helppoa. Olet kuitenkin saanut voimia tallustaa tähän päivään asti. Maailmassa tapahtuu paljon ikäviä asioita, mihin emme voi vaikuttaa ja mitä emme haluaisi tapahtuvan. Yksi pahimmista on kuolema. Rakas läheisemme riistetään meiltä lopullisesti. Ainakin joidenkin mielestä ero on lopullinen. Kuolema on kuitenkin osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi elämääkään. Kuten viisas sanonta menee: Aito oikea elämä kulkee kuoleman kautta. Olen nyt oppinut ymmärtämään oikeasti elämää ja sen ainutkertaisuutta, kuten toiselle henkilölle mainitsin eräässä viestissäni. Toivottavasti et ole katkera elämälle... Elämässä on pahuutta, mutta myös paljon hyviä asioita, joista iloita. Ne asiat oppii hahmottamaan silloin kun joutuu oikein koville. Kuten sinä olet joutunut. Voimia ja kaikkea hyvää elämääsi. Elämällä on sinulle vielä annettavana kaikkea hyvää.
menehtyi yllättäen minulle tuttu nuori mies.
Välillä iskee lohduton, pakahduttava olo.
Asuimme aikoinaan samoilla kulmilla ja aina ulos mennessäni minua alkaa itkettämään nähdessäni hänen näköisensä pitkän ja hoikan nuoren miehen kulkevan pipo päässä.
Mietin sitä, että miksi juuri hänen oli lähdettävä täältä ennen aikojaan? Hänen aikuiselämänsä oli vasta aluillaan. Paljon jäi näkemättä ja kokematta. Omaisille tämä kaikki on varmasti pahinta maailmassa.
Elämä on joskus niin epäoikeudenmukainen, että välillä kaikki tuntuu ihan turhalta.