Suomi on käynyt jo kerran, 1900-luvulla, oikeustaistelun perustuslakiensa loukkaajia ja vallankaappaajia vastaan. Tämä tapahtui vuosisadan alussa, jolloin Venäjän keisari määräsi laittomasti osan Suomen eduskunnan lainsäädäntövallasta siirrettäväksi Venäjän valtioelimille. Varsin samankaltaisiin seurauksiin kuin Venäjän keisarin 15.2.1899 julkaisema "helmikuun manifesti", johtaa myös Suomen liittyminen Euroopan unioniin. Ero on lähinnä siinä, että kun Suomelta vuonna 1899 riistettiin sisäinen itsehallinto, autonomia, EU-jäsenyys vei siltä vuonna 1917 saavutetun ja 1918-44 taisteluissa menestyksellisesti puolustetun valtiollisen itsemääräämisoikeuden.
Venäjän parlamentin molempien kamarien, valtakunnanneuvoston ja valtakunnan duuman, hyväksymänä annettiin 30.6.1910 laki, jonka perusteella useat Suomen lainsäädäntöelimille kuuluneet oiekeusalat siirrettin Venäjän lainsäädäntövallan alaisiksi. Keisarilla todettiin samalla olevan valta vielä halutessaan lisätä siirrettävien asioiden luetteloa. Suomen eduskunnalle annettiin oiekus valita nelkä jäsentä duumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon osallistumaan niiden päätettäväksi siirrettyjen Suomea koskevien lakien käsittelyyn, minkä lisäksi eduskunta sai antaa lausuntonsa näistä Venäjällä säätettäviä lakeja koskevista esityksistä.
Tältäkin osin yhtäläisyys EU-jäsenyyteen on silmiinpistävä. Suomi saa lähettää edustajansa EU:n neuvostoon ja valita 16 jäsentä sen lausuntoja antavaan elimeen, parlamenttiin. Nämä eivät tosien esiinny omana Suomen ryhmänä vaan jakaantuneina kansainvälisiin puolueryhmiin. Lisäksi Suomesta on yksi henkilö nimitetty EU:n virkamieskomission jäseneksi, ei kuitenkaan Suomen edustajana, vaan federaation poliittisena virkamiehenä, jonka tulee toimia unionin ja sen itsenäisyyden hyväksi ottamatta ohjeita kotimaastaan.
Vuonna 1910 Suomen eduskunta, kaikki puolueet ja kansaedustajat kieltäytyivät yksimielisesti myötävaikuttamasta uuden järjestyksen toteutamiseen. Vuonna 1994 tilanne oli toinen. Suomen hallituspuolueet, Keskusta, Kokoomus ja RKP, suurin oppositiopuolue SDP, puolet vihreistä sekä eräät Vasemmistoliiton ja SMP:n edustajat ajoivat aktivisesti liittymistä EU:hun ja tämän edellyttämän lainsäädäntövallan siirtämistä Brysseliin.
Vuonna 1912 säädettiin Venäjän duumassa ja valtakunnanneuvostossa uudessa, vallankaappauksella toteutetussa lainsäädäntöjärjestyksessä laki Venäjän kansalaisten oikeuksista Suomessa, ns. yhdenvertaisuuslaki. Vastaavan asian Suomen tasavallan presidentti ja hallitus hyväksyivät vapaaehtoisesti ja suorastaan innostuneesti allekirjoittaessaan Korfun saarella juhannuksena 19994 Suomen EU:hun liittymissopimukseen. Marraskuun 18. päivänä 1994 saman sopimuksen taakse asettui 152 suomalaista kansanedustajaa. Siihen sisältyvien Maastrichtin sopimuksen määräysten mukaan suomalaisista tulee EU:n kansalaisia, jotka saavat EU:n kansalaisoikeudet, mm. ääni- ja vaalioikeuden kaikissa EU-maissa niissä asuessaa, samoin kuin näiden maiden kaikki kansalaiset Suomessa täällä asuessaan. Ero vuoteen 1912 on siinä, että silloin kaikki puolueeet tuomitsivat yhdenvertaisuuslain laittomana. Mutta vuonna 1994 Suomen valtiojohto halusi vapaaehtoisesti luopua siitä, että suomalaiset ovat isäntinä omassa maassaan.
Suomen eduskunnan marraskuun mustana perjantaina 1994 äänin 152-45 tekemä päätös toteutti kaksinkertaisen laittomuuden ja mielivallan. Se loukkasi sekä kansansuvereniteettia että perustuslakia.
Venäjän parlamentin molempien kamarien, valtakunnanneuvoston ja valtakunnan duuman, hyväksymänä annettiin 30.6.1910 laki, jonka perusteella useat Suomen lainsäädäntöelimille kuuluneet oiekeusalat siirrettin Venäjän lainsäädäntövallan alaisiksi. Keisarilla todettiin samalla olevan valta vielä halutessaan lisätä siirrettävien asioiden luetteloa. Suomen eduskunnalle annettiin oiekus valita nelkä jäsentä duumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon osallistumaan niiden päätettäväksi siirrettyjen Suomea koskevien lakien käsittelyyn, minkä lisäksi eduskunta sai antaa lausuntonsa näistä Venäjällä säätettäviä lakeja koskevista esityksistä.
Tältäkin osin yhtäläisyys EU-jäsenyyteen on silmiinpistävä. Suomi saa lähettää edustajansa EU:n neuvostoon ja valita 16 jäsentä sen lausuntoja antavaan elimeen, parlamenttiin. Nämä eivät tosien esiinny omana Suomen ryhmänä vaan jakaantuneina kansainvälisiin puolueryhmiin. Lisäksi Suomesta on yksi henkilö nimitetty EU:n virkamieskomission jäseneksi, ei kuitenkaan Suomen edustajana, vaan federaation poliittisena virkamiehenä, jonka tulee toimia unionin ja sen itsenäisyyden hyväksi ottamatta ohjeita kotimaastaan.
Vuonna 1910 Suomen eduskunta, kaikki puolueet ja kansaedustajat kieltäytyivät yksimielisesti myötävaikuttamasta uuden järjestyksen toteutamiseen. Vuonna 1994 tilanne oli toinen. Suomen hallituspuolueet, Keskusta, Kokoomus ja RKP, suurin oppositiopuolue SDP, puolet vihreistä sekä eräät Vasemmistoliiton ja SMP:n edustajat ajoivat aktivisesti liittymistä EU:hun ja tämän edellyttämän lainsäädäntövallan siirtämistä Brysseliin.
Vuonna 1912 säädettiin Venäjän duumassa ja valtakunnanneuvostossa uudessa, vallankaappauksella toteutetussa lainsäädäntöjärjestyksessä laki Venäjän kansalaisten oikeuksista Suomessa, ns. yhdenvertaisuuslaki. Vastaavan asian Suomen tasavallan presidentti ja hallitus hyväksyivät vapaaehtoisesti ja suorastaan innostuneesti allekirjoittaessaan Korfun saarella juhannuksena 19994 Suomen EU:hun liittymissopimukseen. Marraskuun 18. päivänä 1994 saman sopimuksen taakse asettui 152 suomalaista kansanedustajaa. Siihen sisältyvien Maastrichtin sopimuksen määräysten mukaan suomalaisista tulee EU:n kansalaisia, jotka saavat EU:n kansalaisoikeudet, mm. ääni- ja vaalioikeuden kaikissa EU-maissa niissä asuessaa, samoin kuin näiden maiden kaikki kansalaiset Suomessa täällä asuessaan. Ero vuoteen 1912 on siinä, että silloin kaikki puolueeet tuomitsivat yhdenvertaisuuslain laittomana. Mutta vuonna 1994 Suomen valtiojohto halusi vapaaehtoisesti luopua siitä, että suomalaiset ovat isäntinä omassa maassaan.
Suomen eduskunnan marraskuun mustana perjantaina 1994 äänin 152-45 tekemä päätös toteutti kaksinkertaisen laittomuuden ja mielivallan. Se loukkasi sekä kansansuvereniteettia että perustuslakia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Ero on lähinnä siinä, että kun Suomelta vuonna 1899 riistettiin sisäinen itsehallinto, autonomia, EU-jäsenyys vei siltä vuonna 1917 saavutetun ja 1918-44 taisteluissa menestyksellisesti puolustetun valtiollisen itsemääräämisoikeuden."
Unohdit mainita sen, että toinen oli tehoton diktatuuri, joka oli romahduksen partaalla, jonka talous oli säälittävässä kunnossa, ja jonka sivistystaso oli alueen ehdottomasti alhaisin. Niin ja uskonto oli eri kuin Suomessa, kansa ei ollut vapaata, oikeus ei ollut sama kaikille jne jne jne. Jos Suomen suvereeniutta yritettäisiin siirtää vaikka Riyadhiin tai Pekingiin, niin eiköhän täällä olisi jokaisella ase kourassa.
Eli missasit itse asiassa kaikkein tärkeimmän eron: kenen kanssa.