Tässä teille uusliberalistisille federalistimaanpettureille tietoa Kosovosta ja Itä-Timorista ohi länsimaisen valhepropagandan.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
"Jälkisanat" kirjaan Uusi sotilaallinen humanismi
Noam Chomsky
Nyt kun sekasorto on päättynyt, pitäisi olla mahdollista tehdä suhteellisen kiihkoton selonteko ja analyysi Naton sodasta Kosovossa. Teeman olisi saattanut odottaa hallitsevan vuoden lopun millennium-juhlintaa, kun ottaa huomioon, millaista hurmioituneisuutta sota herätti länsimaisen älymystön keskuudessa, ja sen itseihailun hyökyaallon, johon kunnoitetut kommentaattorit liittivät äänensä. He ylistivät tätä sotaa kaikkien aikojen ensimmäiseksi sodaksi historiassa, joka käytiin "periaatteiden ja arvojen nimissä", ensimmäiseksi askeleeksi kohti uljasta "uutta aikakautta", jossa "valistuneet valtiot" puolustavat kaikkien ihmisoikeuksia "epäinhimillisyyden hävittämiseen tähtäävän idealistisen Uuden Maailman" ohjauksessa, joka on nyt vapautunut vanhanaikaisista käsityksistä maailmanjärjestyksestä.[1] Aihe jäi kuitenkin vähälle huomiolle.
Harvinainen poikkeus oli Wall Street Journal, joka 31. joulukuuta omisti pääartikkelinsa yksityiskohtaiselle analyysille tapahtumista.[2] Artikkelin otsikko on: "War in Kosovo Was Cruel, Bitter, Savage; Genocide It Wasn't" ("Sota Kosovossa oli raakaa, katkeraa ja barbaarimaista, mutta kansanmurhaa se ei ollut").[3] Johtopäätös on varsin jyrkässä ristiriidassa sodan aikaisen propagandan kanssa. Tietokantahaku viittauksista "kansanmurhaan" Kosovossa yksin ensimmäisen pommitusviikon ajalta keskeytyi, kun se saavutti ylärajansa, joka oli 1000 dokumenttia.
Kun Naton joukot miehittivät Kosovon, ryhdyttiin valtaviin hankkeisiin todistusaineiston löytämiseksi sotarikoksista. Tällä "esimerkillisen nopealla ja tehokkaalla" etsinnällä pyrittiin varmistamaan, ettei mitään todistusaineistoa hukkuisi tai jäisi huomaamatta. Nämä hankkeet "rakentuvat menneiden virheiden opetusten varaan". Ne heijastavat "lisääntyvää kansainvälistä painetta asettaa sotarikolliset vastuuseen teoistaan". Tämän lisäksi, analyytikot lisäävät, "rikosten mittakaavan todistaminen on myös poliittisesti tärkeää Natolle, jotta se voisi osoittaa, että 78 päivää kestäneet ilmaiskut Serbian joukkoja ja infrastruktuuria vastaan olivat välttämättömiä".[4]
Tämä logiikka – joka on laajasti hyväksyttyä – on todella kiehtovaa. On kiistatonta, että valtavat rikokset tapahtuivat pommitusten alkamisen jälkeen: ne eivät olleet syy vaan seuraus. Rikosten esittäminen takautuvana oikeutuksena toimenpiteille, jotka osittain aiheuttivat ne, edellyttää poikkeuksellista julkeutta.
Yksi "menneiden virheiden opetus", jota pian sovellettiin, oli se, että Itä-Timorin rikosten vakavaa tutkimista oli vältettävä. Itä-Timorin tapauksessa ei toimittu "esimerkillisen nopeasti ja tehokkaasti". Oikeuslääketieteellisiä asiantuntijoita lähetettiin YK:n rauhanturvahenkilöstön vetoomuksista huolimatta vain muutama. Heidänkin lähtöään viivytettiin neljällä kuukaudella, minkä jälkeen sadekausi oli tuhonnut olennaisen todistusaineiston. Itse rauhanturvaoperaatiota viivytettiin, kunnes maa oli käytännöllisesti katsoen tuhottu ja suurin osa sen väestöstä karkotettu. Eron ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Itä-Timorissa tehtyihin rikoksiin ovat suorina syyllisinä valtioterroristit, joita Länsi tuki heidän hirmutekojensa viimeisiin päiviin asti. Siispä rikosten estäminen tai rankaiseminen tuskin tulevat kysymykseen. Kosovossa sitä vastoin todistusaineistoa kammottavista rikoksista voidaan käyttää Naton sodan oikeuttamiseen takautuvasti – ideologisen järjestelmän kehittämän omituisen periaatteen mukaan.
Valtavasta hankkeesta huolimatta tämän "joukkohautapäähänpinttymän" – kuten Wall Street Journalin analyytikot sitä nimittävät – tulokset olivat laihoja. "Valtavien kuoleman kenttien sijasta, joita jotkut tutkijoista oli johdettu odottamaan", löytyikin "satunnaisia murhia", eräänlainen "kevytversio etnisestä puhdistuksesta". "Useimmat murha- ja polttamistapaukset [tapahtuivat] alueilla, joilla separatistinen Kosovon vapautusarmeija [UCK] oli toiminut aktiivisesti" tai joihin se pystyi soluttautumaan, eräät ihmisoikeustutkijat raportoivat. Kyseessä oli "yritys tyhjentää UCK:n tukialueita käyttämällä valikoivaa terroria, ryöstöjä ja satunnaisia murhia". Nämä johtopäätökset saavat jonkinlaista tukea myös joulukuussa julkaistusta Etyjin tutkimuksesta, joka "viittaa siihen, että karkotuksille oli olemassa tietynlainen sotilaallinen perustelu. Ne olivat keskittyneet kapinallisten hallitsemille alueille ja sellaisten reittien varrelle, joita miehittäjien voitaisi odottaa käyttävän".[5]
Wall Street Journal vetää sen johtopäätöksen, että "Nato voimisti syytöksiään Serbien 'kuoleman kentistä'" silloin, kun se "havaitsi, että pitkästyneet lehtimiehet alkoivat kiinnostua vastakkaisesta tarinasta: Naton pommien tappamista siviileistä". Naton edustaja Jamie Shea julkisti "tietoja", jotka olivat jäljitettävissä UCK:n lähteisiin. Monet kammottavimmista ja näkyvimmin julkistetuista hirmutekoja koskeneista raporteista, joiden lähteiksi ilmoitettiin muun muassa pakolaisia, olivat valheellisia, Journal toteaa. Samalla Nato pyrki kieltämään omat hirmutyönsä – muun muassa julkaisemalla väärennetyn videonauhan, "joka näytettiin kolminkertaisella nopeudella", osoittaakseen, että "14 junassa matkustaneen siviilin tappamista sillalla Serbiassa viime huhtikuussa" oli mahdoton välttää, koska "juna kulki liian nopeasti, jotta ohjusten kulkurata olisi ehtinyt ajoissa muuttua".[6]
Wall Street Journalin analyytikot kuitenkin päättelevät, että serbien "inhottavat" rikokset, mukaan lukien valtava karkotuskampanja, "ovat hyvinkin saattaneet riittää oikeutukseksi" Naton pommituksille – siis sen periaatteen mukaan, että pommituksen seuraukset voivat oikeuttaa sen.
Etyjin tutkimus on kolmas keskeinen Serbien rikoksia koskeva lähde. Ensimmäinen on USA:n ulkoministeriön toukokuussa Milosevicia ja hänen kumppaneitaan vastaan esittämät syytteet; toinen on viralliset syytteet, jotka Kansainvälinen sotarikostuomioistuin esitti heitä vastaan pian tämän jälkeen. Nämä kaksi asiakirjaa ovat hämmästyttävän samanlaisia, mikä oletettavasti johtuu siitä, että tuomioistuimen "hämmästyttävän nopea syytteeseen asettaminen" perustui "USA:n ja Britannian tiedustelupalvelujen keräämiin sekä muihin tietoihin, joita länsimaiset hallitukset olivat kauan pitäneet [tuomioistuimelta] salassa". Harva odottaa, että sellaisia tietoja luovutettaisiin Itä-Timorin rikoksia käsittelevän tuomioistuimen käyttöön – jos oikeudenkäyntiä edes järjestetään, mikä on epätodennäköistä. Ulkoministeriö ajantasaisti Serbian vastaisia syytteitään joulukuussa 1999. Syytteiden lisäyksineen on nyt tarkoitus olla lopullinen perustelu pommituksille; lisäykset sisältävät kaiken tiedon, mitä pakolaisilta ja tutkimuksista voitiin saada sodan jälkeen.[7]
Sekä molempien USA:n ulkoministeriön dokumenttien että tuomioistuimen syytteiden kronologiat rajoittuvat lähes kokonaan aikaan, joka seurasi 24. maaliskuuta alkanutta pommitusta. Näin ollen ulkoministeriön lopullinen raportti joulukuulta 1999 viittaa epämääräisesti "maaliskuun loppuun" tai "maaliskuun jälkeiseen aikaan" – poikkeuksena maininta pakolaisten kertomuksista teloituksesta maaliskuun 23. päivänä eli samana päivänä kun Nato virallisesti ilmoitti maaliskuun 22. päivänä julistamansa ilmahyökkäyksen alkavan. Ainoa merkittävä poikkeus on Racakin verilöyly 15. tammikuuta, jossa kuoli 45 ihmistä. Se ei kuitenkaan voinut olla pommitusten todellinen motiivi kahdesta syystä. Ensinnäkin Etyjin ja muut kansainväliset tarkkailijat (mukaan lukien Nato) raportoivat sen olleen yksittäistapaus ja sanovat, ettei mitään vastaavaa tapahtunut sitä seuraavina kuukausina ennen pommituksia; tähän palaamme pian.[8] Toiseksi, USA ja sen liittolaiset eivät erityisemmin välitä tällaisista raakuuksista. Jälkimmäistä johtopäätöstä puoltavaa todistusaineistoa on valtavasti, ja se vahvistettiin jälleen kerran pian Racakin verilöylyn jälkeen, kun Indonesian joukot puolisotilaallisine käskyläisineen raa'asti murhasivat vähintään 50 ihmistä, jotka olivat paenneet Indonesian terroria kirkkoon syrjäisessä Liquiçan kylässä Itä-Timorissa. Toisin kuin Racak, tämä oli vain yksi monista Itä-Timorissa tuolloin tapahtuneista verilöylyistä, joiden kuolonuhrien lukumäärä oli paljon enemmän kuin mikään, mistä Milosevicia voitiin syyttää Kosovossa: 3 000 - 5 000 tapettiin tammikuusta 1999 lähtien, luotettavat Katolisen kirkon lähteet raportoivat 6. elokuuta. Tämä oli noin kaksi kertaa enemmän kuin kummankin osapuolen kuolonuhrien yhteenlaskettu määrä pommituksia edeltäneenä vuonna Kosovossa, Naton mukaan. Historioitsija John Taylor arvioi, että Itä-Timorissa tapettiin 5 000 - 6 000 ihmistä tammikuun ja elokuun 30. päivänä pidetyn kansanäänestyksen välillä.[9]
Yhdysvallat ja sen liittolaiset reagoivat Itä-Timorin verilöylyihin tutuksi tulleella tavalla: jatkamalla sotilaallisen ja muun avun antamista tappajille ja pitämällä muut sotilaalliset järjestelyt ennallaan. Näihin kuului muun muassa yhteisiä sotilasharjoituksia niinkin myöhään kuin elokuussa 1999. Samalla he ilmoittivat, että turvallisuus Itä-Timorissa "on Indonesian hallituksen vastuulla, emmekä me halua viedä heiltä sitä vastuuta pois".[10]
Siis lyhyesti, Yhdysvallat ja tuomioistuin eivät esitä mitään vakavasti otettavaa perustelua pommituksille tai Etyjin tarkkailijoiden vetämiselle maaliskuun 20. päivänä, kun pommituksiin valmistauduttiin.
Etyjin tutkimus mukailee läheisesti Yhdysvaltojen ja tuomioistuimen syytteitä. Se dokumentoi "karkotusten ja ryöstelyn, tappojen ja raiskausten valtaisan lisääntymisen Naton ilmasodan alettua 24. maaliskuuta".[11] Etyj raportoi, että "näkyvin muutos tapahtumien kulussa tapahtui sen jälkeen, kun Nato teki ensimmäiset ilmaiskunsa" 24. maaliskuuta. "Yhtäältä tilanne näytti riistäytyneen kaikkien viranomaisten käsistä, kun laittomuus vallitsi tappojen ja kotien ryöstelyn muodossa. Toisaalta maaliskuun viimeisen viikon ja huhtikuun alun aikana tapahtunut tuhansien kaupungin asukkaiden karkotus noudatti tiettyä kuviota, joka oli mahdollisesti suunniteltu jo kauan etukäteen".[12]
"Mahdollisesti" on varmasti aivan liian lievä ilmaus. Vaikka asiasta ei olisi lainkaan todistusaineistoa ei liene epäilystäkään siitä, että Serbia oli laatinut suunnitelmia väestön karkottamiseksi ja että se oli valmis toteuttamaan ne, jos Nato turvautuisi pommituksiin ja jos sitä uhkaisi invaasio. Usein argumentoidaan, että suunnitelmat, jotka toteutettiin reaktiona pommituksiin, oikeuttivat pommitukset. Tämän näkemyksen logiikka on varsin kiintoisaa. Saman periaatteen nojalla terroristihyökkäykset Yhdysvalloissa oleviin kohteisiin ovat oikeutettuja, jos niihin reagoidaan varasuunnitelmien mukaisella ydiniskulla. Ja Yhdysvalloilla on suunnitelmia ennaltaehkäiseviä ensi-iskuja varten, jopa ydinsulkusopimuksen allekirjoittaneita ydinaseettomia maita vastaan. Vastaavasti Iranin Israelia vastaan kohdistama ohjushyökkäys ja invaasiouhka saisivat oikeutuksensa, jos Israel reagoisi toteuttamalla näiden varalle todennäköisesti laatimansa yksityiskohtaiset suunnitelmat palestiinalaisväestön karkottamiseksi.
Etyjin tutkimus jatkaa, että "Etyjin [tarkkailijoiden] poistuttua 20. maaliskuuta 1999, ja erityisesti Naton Jugoslavian liittotasavaltaan kohdistamien pommitusten alettua 24. maaliskuuta Serbian poliisivoimat ja/tai VJ [armeija], usein puolisotilaalliset joukot mukanaan, kulkivat kylästä kylään ja kaupungeissa alueelta alueelle Kosovon albaaniväestöä karkottaen."[13] Tarkkailijoiden lähtö johti myös UCK:n serbipoliiseihin kohdistamien väijytysten lisääntymiseen, "mikä provosoi voimakkaan reaktion" poliisivoimien taholta. Väkivaltaisuudet siis laajenivat verrattuna "sotaa edeltäneeseen tilanteeseen, jolloin Serbian joukot taistelivat serbisiviilejä sieppanneita ja poliiseja ja sotilaita väijyttäneitä" kapinallisia vastaan.[14]
Naton sotaan turvautumisen ymmärtämisen kannalta tärkein ajanjakso on päätöstä edeltäneet kuukaudet. Ja totta kai se, mitä Nato tiesi tuon ajanjakson tapahtumista, on ratkaisevan tärkeää, jos halutaan vakavasti arvioida päätöstä ryhtyä pommittamaan Jugoslaviaa ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta. Tämä on onneksemme juuri se ajanjakso, josta on kaikkein yksityiskohtaisinta suoraa todistusaineistoa: Etyjin ja muiden kansainvälisten tarkkailijoiden raportit. Valitettavasti Etyjin tutkimus kuitenkin ohittaa nämä kuukaudet nopeasti, esittää niistä vähän todistusaineistoa ja keskittyy sen sijaan tarkkailijoiden vetämistä seuranneeseen aikaan. Osa Etyjin tarkkailijoiden raporteista on kuitenkin saatavilla, ja niin on myös muita Naton ja riippumattomien kansainvälisten tarkkailijoiden raportteja.[15] Näitä on syytä tarkastella huolella.
Olennainen ajanjakso alkaa joulukuusta, jolloin useiden taisteluja paenneiden ihmisten palaamisen mahdollistanut tulitauko rikkoutui.[16] Tarkkailijat raportoivat, että näiden kuukausien ajan "humanitaariset järjestöt pystyivät yleensä liikkumaan rajoituksetta Kosovossa", vaikka Serbian turvallisuusjoukot ja UCK:n puolisotilaalliset joukot toisinaan ahdistelivat niitä. Tietojen voidaan siis olettaa olevan suhteellisen kattavia.
"Vakavimmat tapaukset", joista Punainen Risti joulukuussa raportoi, olivat Jugoslavian liittotasavallan ja Albanian välisellä rajalla tapahtuneet yhteenotot ja "ensimmäiset julkisilla paikoilla kaupunkialueilla tehdyt hyökkäykset". YK:n Inter-Agency Update -raportin (24. joulukuuta) mukaan kyseiset tapaukset olivat aseistettujen albaanien ryhmän yritys ylittää raja Albaniasta Kosovoon, minkä seurauksena vähintään 36 aseistettua miestä kuoli, sekä naamioituneiden miesten umpimähkäinen ammuskelu kahvilassa pääosin serbien asuttamassa Pecin kaupugissa, jossa kuusi teini-ikäistä serbiä sai surmansa. Seuraava tapaus oli Kosovo Polien varapormestarin sieppaus ja murha, josta UCK oli Naton mukaan vastuussa (s. 327). Tätä taas seurasi raportti "sieppauksista, joista UCK:n uskottiin olevan vastuussa". YK:n pääsihteerin raportti (24. joulukuuta) käy läpi samaa todistusaineistoa ja kertoo UCK:n siepanneen 282 siviiliä ja poliisia joulukuun 7. päivästä lähtien (nämä ovat Jugoslavian liittotasavallan käyttämiä lukuja). Yleinen kuva on se, että lokakuun tulitauon jälkeen "Kosovon albaanien puolisotilaalliset joukot olivat hyödyntäneet taukoa taisteluissa ottaakseen useita kyliä Kosovossa uudelleen hallintaansa, ja samoin myös monia alueita lähellä kaupunkeja ja moottoriteitä, ... mikä on johti [Serbian viranomaisten] lausuntoihin, että jos [Etyjin tarkkailijat] eivät pysty hallitsemaan näitä yksiköitä niin hallitus tekee sen."
YK:n Inter-Agency Update -raportti 11. tammikuuta on samankaltainen. Se kertoo taisteluista Serbian turvallisuusvoimien ja UCK:n välillä. Tämän lisäksi "vakavimmassa tapauksessa sitten tulitauon julistamisen lokakuussa 1998, murhat (joihin UCK:n väitetään olevan syyllinen) ovat tarkastelun alla olevana ajanjaksona lisääntyneet, mikä on johtanut hallituksen vahvoihin kostotoimiin". "Summittainen väkivalta" aiheutti 21:n ihmisen kuoleman edellisen 11 päivän aikana. Vain yksi esimerkki mainitaan: pommi-isku "pristinalaisen kahvilan ulkopuolella, jossa loukkaantui kolme serbinuorta ja josta seurasi serbisiviilien kostoiskuja albaaneja vastaan". Tämä oli ensimmäinen tapaus laatuaan pääkaupungissa. Muut tärkeät tapaukset, jotka mainitaan, ovat UCK:n suorittama kahdeksan sotilaan vangitseminen, serbisiviilin murha sekä kolmen serbipoliisin murhat. Naton selonteko tästä ajanjaksosta on hyvin samanlainen, mutta siinä on mukana enemmän yksityiskohtia: Jugoslavian armeijan siviili- ja UCK:n kohteiden tulitus, "jossa kuoli vähintään 15 ihmistä", ja UCK:n suorittamat serbituomarin, poliisien ja siviilien murhat, jne.
15. tammikuuta tapahtui Racakin verilöyly, minkä jälkeen raportit alkoivat taas näyttää enemmän tai vähemmän samalta kuin sitä edeltäneenä ajanjaksona. Etyjin kuukausittainen raportti tammikuun 20. päivältä kuvailee tilannetta "epävakaaksi". Serbien ja UCK:n "suorat sotilaalliset yhteenotot... vähenivät huomattavasti", mutta UCK:n hyökkäykset poliiseja vastaan ja "satunnainen tulitus" jatkuivat – "Serbian armeija käytti toisinaan myös raskasta aseistusta". "Raportin kattaman ajanjakson loppuosan tärkein piirre on ollut kaupunkiterrorismin hälyttävä lisääntyminen", mikä merkitsi "summittaisten pommi-iskujen sarjaa ja siviilien tulittamista julkisilla paikoilla kaupungeissa ympäri Kosovon". Näiden väkivallantekojen "tekijät eivät ole tiedossa"; ne on tehty joko "rikollisin tai poliittisin motiivein". Tätä seuraa sarja poliisin ja UCK:n yhteenottoja, UCK:n suorittama "viiden vanhan serbisiviilin" sieppaus sekä UCK:n ja Serbian armeijan kieltäytyminen noudattamasta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia. Viisi siviiliä kuoli, näistä kolme pommi-iskussa albaanien omistaman ruokakaupan ulkopuolella, kun "kaupunkiväkivalta lisääntyi merkittävästi". "Yhä uusia raportteja otettiin vastaan, joiden mukaan UCK 'piti kuria' albaaniyhteisössä ja jakeli rangaistuksia ihmisille, joita syytettiin serbien avustajiksi" sekä murhasi ja sieppasi serbien avustajiksi epäiltyjä ja serbipoliiseja. Tätä "yhteenottojen kierrettä voidaan yleisesti ottaen kuvailla" UCK:n hyökkäyksiksi poliiseja ja siviilejä vastaan, "Jugoslavian liittotasavallan viranomaisten ylimitoitetuksi reaktioksi " ja "UCK:n toiminnan elpymiseksi muualla".
Kuukausittaisessa raportissaan 17. maaliskuuta YK:n pääsihteeri toteaa, että yhteenotot Serbian turvallisuusvoimien ja UCK:n välillä "jatkuivat suhteellisesti alemmalla tasolla", mutta siiviileistä "on yhä useammin tulossa väkivallantekojen pääkohteita" – muun muassa murhien, pahoinpitelyjen ja sieppausten. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR "rekisteröi yli 65 [albaani- ja serbisiiviilin ja usean romanin] väkivaltaiset kuolemat" 20. tammikuuta ja 17 maaliskuuta välisenä aikana. Näiden raportoidaan olleen yksittäistapauksia, joko ammuskeluvälikohtauksia tai kranaattihyökkäyksiä kahviloihin ja kauppoihin. Uhreihin väitetään lukeutuneen serbejä avustaneita albaaneja ja "siviilejä, jotka tunnettiin ennakkoluulottomuudesta ja joustavuudesta yhteisöjen välisissä suhteissa". Sieppaukset jatkuivat, ja lähes kaikki niiden uhrit olivat serbejä ja enimmäkseen siviilejä. Etyjin selonteko 20. maaliskuuta antaa hyvin samanlaisen kuvan ja raportoi "UCK:n provosoimattomista hyökkäyksistä poliisia vastaan". Se kertoo myös Serbian turvallisuusvoimien tappioiden lisääntymisestä ja "siviiliväestöä koskettavista sotilaallisista operaatioista", "kaupunkialueilla tapahtuneista mielivaltaisista terroristihyökkäyksistä siviilejä vastaan", enimmäkseen albaanien "murhista, joiden tekijät eivät ole tiedossa", ja albaanisiviilien sieppauksista, joista UCK:n "keskusjohtoisten turvallisuusjoukkojen" väitetään olevan vastuussa. Tämän jälkeen seuraa raportteja yksittäisistä tapauksista.
Naton viimeinen raportti (joka kattaa tammikuun 16. päivän ja maaliskuun 22. päivän välisen jakson), mainitsee useita kymmeniä välikohtauksia, joista noin puolet ovat UCK:n ja puolet Serbian turvallisuusvoimien aloittamia. Näiden lisäksi mainitaan kuusi tapausta, joissa Serbian turvallisuusjoukot ovat vastanneet UCK:n toimiin tai ottaneet sen kanssa yhteen. Näihin on kuulunut myös "serbien aggressiivisia hyökkäyksiä kyliin, joita epäillään UCK.n joukkojen tai komentokeskusten suojelemisesta". Kuolleiksi raportoidut olivat enimmäkseen sotilaita ja heidän lukumääränsä vastasi edeltävien kuukausien tasoa.
Vertailukohdaksi, voisi ottaa vaikkapa Israelin USA:n tukemat veriset ja tuhoisat sotilasoperaatiot Libanonissa, joilla Israelin joukot, jotka miehittävät maata YK:n turvallisuusneuvoston määräyksiä rikkoen, reagoivat Libanonin vastarinnan hyökkäyksiin heitä tai heidän paikallista palkka-armeijaansa vastaan. Kautta koko 1990-luvun, aivan kuten aiemminkin, nämä hyökkäykset ovat moninkertaisesti ylittäneet väkivallanteot, joista Jugoslavian liittotasavallan turvallisuusvoimia voidaan syyttää alueella, jonka Nato tunnustaa kuuluvan Jugoslavian liittotasavaltaan.
Kosovon alueella ei raportoitu mitään oleellisia muutoksia joulukuussa tapahtuneen tulitauon rikkoutumisen ja maaliskuun 22. päivän pommituspäätöksen välillä. Vaikka Racakin verilöylyä (joka oli ilmeisesti poikkeustapaus) ei edes otettaisi huomioon, ei voi olla epäilystä siitä, että Jugoslavian liittotasavallan viranomaiset ja turvallisuusvoimat olivat syyllistyneet vakaviin rikoksiin. Mutta raportoitu tapahtumien kulku ei kuitenkaan millään tavoin tue väitettä, että nämä olisivat olleet syy pommituksiin. Kun käännämme huomiomme samanaikaisiin vertailukelpoisiin tai paljon vakavampiin hirmutöihin, havaitsemme, että USA liittolaisineen joko ei reagoinut niihin tai – mikä on vielä merkittävämpää – jatkoi tai jopa lisäsi tukeaan hirmutöille. Esimerkkejä on liiankin helppo luetella; Itä-Timor samojen kuukausien aikana on niistä vain ilmeisin.
Laajamittaiset karkotukset Kosovosta alkoivat heti, kun pommitukset olivat alkaneet 24. maaliskuuta. Maaliskuun 27. päivänä UNHCR raportoi 4 000 ihmisen paenneen Kosovosta, ja 1. huhtikuuta pakolaisvirta oli kasvanut niin suureksi, että UNHCR alkoi julkaista päivittäisiä arvioita. UNHCR:n Humanitaarinen evakuaatio-ohjelma alkoi 5. huhtikuuta. Etyj raportoi, että maaliskuun viimeisestä viikosta sodan loppuun kesäkuussa, "Jugoslavian liittotasavallan ja Serbian joukot pakkosiirsivät noin 863 000 Kosovon albaania Kosovosta", ja satoja tuhansia muita jäi sisäisiksi pakolaisiksi. Samaan aikaan pakeni myös tuntematon määrä serbejä romaneja (yksi 'a') ja muiden etnisten ryhmien edustajia.[17]
Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat suunnitelleet pommituksia jo monta kuukautta, ja ne tuskin saattoivat olla odottamatta näitä seurauksia. Maaliskuun alussa Italian pääministeri Massimo D'Alema varoitti Clintonia valtavasta pakolaisvirrasta, joka seuraisi pommituksia. Clintonin turvallisuusneuvonantaja Samuel Berger vastasi hänelle, että siinä tapauksessa "Nato jatkaa pommituksia", entistä kammottavammin seurauksin. USA:n tiedustelupalvelu myös varoitti, että pommituksilla olisi seurauksena "varsinainen pakolaisräjähdys" ja etnisen puhdistuksen kampanja. Tässä suhteessa se toisti eurooppalaisten tarkkailijoiden aikaisemmat varoitukset.[18]
Kun pommitukset alkoivat, Naton yhdysvaltalainen sotilaskomentaja Wesley Clark ilmoitti lehdistölle, että oli "täysin ennustettavaa", että serbiterrori kiihtyisi sen seurauksena. Pian tämän jälkeen hän esitti toistamiseen, että "sotilasviranomaiset tiesivät odottaa Milosevicin raakaa reaktiota sekä sitä kammottavaa tehokkuutta, jolla hän toteutti suunnitelmansa". Muutamaa viikkoa myöhemmin hän täsmensi, että Naton operaatiota, "jonka [Naton] poliittinen johto oli suunnitellut... ei oltu suunniteltu estämään serbien etnisiä puhdistuksia. Sitä ei oltu tarkoitettu serbiarmeijaa ja sisäministeriön joukkoja vastaan käytävää sotaa varten. Ei millään tavoin. Sellaiseen ei ollut mitään aikomustakaan. Se ei ollut tarkoituksena". Kenraali Clark jatkoi, että "minulle ei ole koskaan kerrottu" Operaatio Hevosenkenkää koskevista suunnitelmista – viitaten serbien suunnitelmaan Kosovon väestön karkottamiseksi, jonka Nato julkisti sen jälkeen, kun Serbian järkyttävä reaktio pommituksiin oli tullut tietoon.[19]
UNHCR-järjestöllä on päävastuu pakolaisista huolehtimisesta. "Sodan loputtua Englannin pääministeri Tony Blair kritisoi järjestöä sen toiminnassa näkemiensä ongelmien vuoksi".[20] UNHCR:n toiminnassa olisi nähtävästi ilmennyt vähemmän ongelmia, jos suurvallat eivät olisi vähentäneet sille myönnettyä rahoitusta. Taloudellisista leikkauksista johtuen UNHCR:n oli vähennettävä henkilöstöään yli 15 prosentilla vuonna 1998. Lokakuussa 1998, kun Jugoslavian pommituksia suunniteltiin, UNHCR ilmoitti, että sen on irtisanottava viidennes jäljellä olevasta henkilöstöstään tammikuuhun 1999 mennessä johtuen "valistuneiden valtioiden" asettamista budjettirajoituksista.[21]
Siis tiivistäen: sen jälkeen, kun pakolaishuollosta vastaavan järjestön rahoitusta oli jyrkästi leikattu, Etyjin tarkkailijat poistettiin ja pommitukset aloitettiin siinä odotuksessa – joka pian toteutui – että seurauksena olisi etnisen puhdistuksen ja muiden raakuuksien voimakas kiihtyminen. Takautuvan oikeutuksen opin mukaisesti tätä seuranneiden "inhottavien rikosten" katsotaan nyt mahdollisesti olleen "riittävä perustelu" Naton pommituksille.
Ihminen, joka tekee rikoksen, on itse ensisijaisessa vastussa siitä. Mutta niillä, jotka seuraukset ennakoiden yllyttävät häntä, on toissijainen vastuu, joka vain kasvaa, jos he toiminnallaan lisäävät rikoksen uhrien kärsimyksiä. Ainoa kuviteltavissa oleva puolustus rikoksiin yllyttämiselle on se, että rikokset olisivat olleet vielä vakavampia ilman yllytystä. Tällainen väite – joka kuuluu omituisimpiin puolustuksiin, mitä valtioiden väkivallalle on koskaan esitetty – vaatii huomattavaa todistusainestoa. Kyseessä olevassa tapauksessa todistusaineistoa ei ole esitetty, eikä ole edes tunnustettu sitä, että todistusaineistoa tarvitaan.
Kuvitelkaamme kaikesta huolimatta, että ottaisimme tämän perustelun vakavasti. Mitä suurempia väkivaltaan turvautumista seuranneet rikokset ovat sitä heikommaksi perustelu luonnollisesti käy. Jos yksikään Kosovon albaani ei olisi kärsinyt Naton pommitusten seurauksena, päätös ryhtyä pommituksiin olisi saattanut olla oikeutettu sillä perusteella, että ne estivät rikokset Kosovon albaaneja vastaan. Mutta kun pommituksia seuranneiden rikosten vakavuus lisääntyy, perustelu näyttää entistä kehnommalta. Siksi on perin omituista, että pommitusten kannattajat pyrkivät antamaan pahimman mahdollisen kuvan rikoksista, joista he jakavat vastuun; heidän pitäisi toimia juuri päinvastoin. Tämä omituinen menettely ilmeisesti heijastaa indoktrinaation menestystä sen opin hyväksytyksi tekemisessä, että Naton pommituksen yllyttämät rikokset oikeuttavat pommitukset takautuvasti.
Tämä ei missään nimessä ole indoktrinaation ainoa vaikuttava saavutus. Toinen on keskustelu Naton väitetystä "kaksinaismoraalista" tai siitä, miten se "sulkee silmänsä" muilta humanitaarisilta kriiseiltä tai "ei tee kylliksi" niiden estämiseksi. Ihmiset, jotka osallistuvat tällaiseen keskusteluun, selvästi olettavat, että Kosovossa Natoa ohjasivat todelliset humanitaariset motiivit – mikä on juuri se kysymys, josta pitäisi kiistellä. Clintonin hallitus ei "sulkenut silmiään" tai "tehnyt liian vähän" Itä-Timorin, Kolumbian tai monien muiden raakuuksien suhteen. Päin vastoin, yhdessä liittolaistensa kanssa se päätti kiihdyttää raakuuksia, usein varsin tarmokkaasti. Turkin tapaus – joka kuuluu Naton ja Euroopan toimivalta-alueeseen – on ehkä kaikkein olennaisin tässä yhteydessä. Turkin mittavat etniset puhdistukset ja muut rikokset on tehty Clintonin hallituksen avustuksella; valtava sotilasavun virta vain kasvoi sitä mukaan kun hirmutyöt lisääntyivät. Nämä tapahtumat ovat myös käytännöllisesti katsoen kadonneet historiasta. Niitä ei mainittu Naton 50. vuosipäivän kokouksessa huhtikuussa 1999, joka pidettiin etnisen puhdistuksen varjossa – rikoksen, jota ei voida hyväksyä Naton rajojen lähellä, osallistujat ja kommentaattorit julistivat. Mutta Naton rajojen sisäpuolella se voidaan hyväksyä; siellä etnistä puhdistusta on peräti joudutettava. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta lehdistön maininnat Turkin etnisestä puhdistuksesta rajoittuivat muutamaan satunnaiseen puolustuspuheeseen. Turkin asevoimien osallistumista Kosovon sotaan sen sijaan ylistettiin. Viimeaikainen keskustelu "humanitaarisen väliintulon" ongelmista on välttänyt mainitsemasta USA:n roolia Turkin hirmutöissä tai sivuuttanut aiheen kokonaan.[22]
On harvinainen saavutus, että propagandajärjestelmän opit hyväksytään keskustelun ennakko-oletuksiksi. Nämä kuuluvat niihin "opetuksiin", joita tulee soveltaa tulevissa humanitaarisiin perusteluihin verhotuissa operaatioissa.
Takautuvan oikeutuksen periaatteen absurdius tunnustetaan epäilemättä ainakin jollain tasolla. Niinpä monet Naton pommitusten perusteluyritykset ovat seuranneet eri rataa. Yhden tyypillisen version mukaan "Serbia hyökkäsi Kosovoon murskatakseen albaanien separatistisen sissiliikkeen mutta tappoikin 10 000 siviliä ja ajoi 700 000 pakolaista Makedoniaan ja Albaniaan. Nato hyökkäsi Serbiaa vastaan ilmasta käsin suojellakseen albaaneja etniseltä puhdistukselta [mutta] tappoikin satoja serbisiviilejä ja aiheutti kymmenien tuhansien paon kaupungeista maaseudulle."[23] Jos tapahtumien oletetaan tapahtuneen tässä järjestyksessä, niin pommituksille voidaan rakentaa jonkinlainen puolustus. Mutta on kiistatonta, että tapahtumien todellinen järjestys oli päinvastainen.
Tämä temppu on tuttu tiedotusvälineistä, ja myös akateemiset tutkimukset omaksuvat usein samanlaisen kannan. Eräässä suuresti kehutussa kirjassa tästä sodasta historioitsija David Fromkin sanoo, ilman minkäälaista perustelua, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset toimivat yksinomaan "altruismin" ja "moraalisen kiihkon" ajamina ja näin tehdessään kehittivät "uudenlaisen lähestymistavan voimankäyttöön maailmanpolitiikassa", kun ne "reagoivat yli miljoonan kosovolaisen karkottamiseen kotimaastaan" pommittamalla pelastaakseen heidät "kärsimykseltä tai kuolemalta". Fromkin viittaa kosovolaisiin, jotka karkotettiin pommitusten odotettuna seurauksena. Oikeustieteen professori Ruth Wedgwood aloittaa oman puolustuksensa sodalle olettamalla, myös ilman minkäänlaisia perusteluja, että Naton pommitusten tavoitteena oli "pysäyttää serbien suorittama albaanien karkottaminen Kosovosta" – siis karkottaminen, jota pommitukset edesauttoivat, ja tavoite, josta Naton sotilaskomentaja ei ollut kuullut ja jonka hän jyrkästi kiisti. Kansainvälisten suhteiden ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Alan Kuperman kirjoittaa, että sekä Itä-Timorissa että Kosovossa "talouspakotteilla tai pommituksella uhkaaminen johti traagiseen takaiskuun", ja länsimaiden väliintulo tapahtui liian myöhään estääkseen laajamittaiset hirmutyöt". Mutta Kosovossa pommitukset eivät tapahtuneet "liian myöhään estääkseen laajamittaiset hirmutyöt" vaan edelsivät niitä ja – aivan kuten odotettiin – yllyttivät niihin. Itä-Timorissa puolestaan mikään länsimaiden toimenpide ei "johtanut traagiseen takaiskuun". Voimankäyttöä ei ehdotettu, ja pakotteilla ei uhattu ennen kuin vasta hirmutöiden jälkeen. "Väliintulon" suorittivat YK:n rauhanturvajoukot, jotka miehittivät Portugalille kuuluvan alueen sen jälkeen, kun länsivallat vihdoinkin lopettivat suoran tukensa Indonesian miehitykselle ja siihen liittyneille valtaville hirmutöille, jolloin Indonesian armeija poistui pikaisesti.[24]
Tällainen historian uudelleenkirjoittaminen on ollut tyypillistä koko episodin ajan. Yhdessä aikaisemmassa tavanomaisessa versiossa tapahtuneesta New York Timesin ulkopoliittinen asiantuntija Thomas Friedman kirjoitti sodan loppupuolella, että "sen jälkeen, kun pakolaisten karkotukset alkoivat, Kosovon jättäminen huomiotta olisi ollut väärin... ja siksi valtavan ilmasodan käyttäminen rajallisen tavoitteen saavuttamiseksi oli ainoa järkevä ratkaisu".[25] Pakolaisten karkotukset, joihin Friedman viittaa, seurasivat "valtavaa ilmasotaa", kuten oli odotettu. Jälleen aikajärjestys on käännetty nurin, mikä on ymmärrettävää: ilman tätä temppua valtion väkivallan puolustaminen on todella vaikeaa.
Yksi yleisessä käytössä ollut takautuva perustelu on, että voimankäyttö teki Kosovon albaanien kotiinpaluun mahdolliseksi. Tämä olisi huomattava saavutus, jos unohtaisimme sen tosiseikan, että melkein kaikki pakolaiset oli karkotettu reaktiona pommituksiin. Jos tämä logiikka hyväksytään, niin parempi vaihtoehto – joka olisi ollut groteski mutta kuitenkin vähemmän groteski kuin se vaihtoehto, johon turvauduttiin – olisi ollut odottaa ja katsoa, toteuttaisivatko serbit todella karkotukset, joita sen väitettiin suunnitelleen, ja jos he olisivat toteuttaneet ne, pommittaa Jugoslavian liittotasavaltaa niin, että kosovolaiset olisivat päässeet palaamaan koteihinsa. Näin kosovolaiset olisivat joutuneet kärsimään paljon vähemmän kuin he kärsivät, kun heidät karkotettiin Naton pommitusten aikana.
Mielenkiintoinen variaatio tästä perustelusta löytyy Cambridgen yliopiston oikeustieteen professori Marc Wellerin kirjoittamasta johdannosta Kosovoa koskevista dokumenteista toimittamaansa kokoelmaan.[26] Hän tunnustaa, että Naton pommitukset, joita hän vankasti kannatti, rikkoivat selvästi kansainvälistä oikeutta ja voitaisiin perustella vain väitetyn "humanitaarisen väliintulon oikeuden pohjalta". Tämä perustelu puolestaan nojaa siihen oletukseen, että Jugoslavian kieltäytyminen "hyväksymästä hyvin yksityiskohtaista Kosovon kysymykseen esitettyä ratkaisua [Rambouilletin uhkavaatimusta] voitaisiin katsoa tilanteeksi, joka johtaa valtavaan humanitaariseen katastrofiin". Mutta tapahtumat Kosovossa "vapauttivat Naton tästä todistustaakasta", hän kirjoittaa. Kyseinen tapahtuma oli "laajamittaisen ja etukäteen suunnitellun nähtävästi lähes koko Kosovon albaaniväestöön kohdistuneen karkotuskampanjan aloittaminen juuri ennen pommitusten alkamista".
Tässä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on asiakirja-aineisto, mukaanlukien Wellerin itsensä toimittama kirja. Siitä ei löydy mitään todistusaineistoa, joka puoltaisi hänen väitteitään, vaan se sen sijaan kumoaa hänen väitteensä (koska todistusainestoa ei ole löytynyt laajoista etsimisyrityksistä huolimatta). Toiseksi, vaikka jälkikäteen olisikin paljastunut, että karkotusten alkaminen oli tiedossa jo ennen pommituksia (siitä huolimatta, että se mystisesti puuttuu kaikesta asiakirja-aineistosta), olisi kai ollut parempi antaa karkotusten tapahtua ja vasta niiden jälkeen aloittaa pommitukset pakolaisten kotiinpaluun mahdollistamiseksi. Se olisi ollut groteskia, mutta paljon vähemmän groteskia kuin se, mitä tehtiin. Mutta olemassaolevan todistusaineiston valossa tämä on puhtaasti akateemista keskustelua, joka vain heijastaa sodan puolustajien epätoivoisuutta.
Oliko vähemmän groteskeja toimintavaihtoehtoja olemassa maaliskuussa 1999? Todistustaakka tietenkin on niillä, jotka puolustavat valtioiden väkivaltaa. Se on raskas taakka, mutta sitä ei ole otettu vakavasti. Sivuuttakaamme kuitenkin tämä ja tarkastelkaamme mahdollisia vaihtoehtoja.
Eräs tärkeä kysymys, jonka esitti Eric Rouleau, on, olivatko "serbien raakuudet paisuneet niin valtaviin mittasuhteisiin, että ne oikeuttivat diplomaattisen prosessin katkaisemisen kosovolaisten pelastamiseksi kansanmurhalta?" Hän toteaa, että "Se, että Etyj toistuvasti kieltäytyi julkaisemasta raporttiaan [tarkkailijoidensa havainnoista marraskuusta 1999 heidän lähtöönsä saakka] vain vahvistaa epäilyksiä tämän väitteen totuudellisuudesta."[27] Kuten on todettu, USA:n ulkoministeriön ja sotarikostuomioistuimen syytteistä ei löydy mitään merkityksellistä tukea tälle väitteelle. Entä sitten Etyjin raportti, joka julkaistiin sen jälkeen, kun Rouleau kirjoitti artikkelinsa? Kuten todettu, raportista ei löydy mitään vakavasti otettavaa tukea väitteelle, ja siitä löytyy muutenkin vähän tietoa keskeisimmän ajanjakson tapahtumista. Itse asiassa sen lähteet yhtyvät Ranskalaisen Etyj-tarkkailija Jacques Prod'hommen todistajanlausuntoon – jota Rouleau lainaa – jonka mukaan "sotaa edeltäneen kuukauden aikana, jolloin [Prod'homme] liikkui vapaasti kautta Pecin alueen, hän ja hänen kollegansa eivät nähneet mitään, mitä voitaisiin kuvailla systemaattiseksi vainoksi, ryhmien tai yksittäisten ihmisten murhiksi, talojen polttamiseksi tai karkotuksiksi". Ja Etyjin ja muiden tarkkailijoiden yksityiskohtaiset raportit, jotka on jätetty pois Etyjin tutkimuksesta, tekevät väitteestä entistäkin epäuskottavamman, kuten on jo todettu.
Keskeiselle väitteelle ei vieläkään löydy tukea, vaikka se on Naton puolustuksen tärkein osa, kuten kaikkein vannoutuneimmatkin Naton puolustajat – esimerkiksi Weller – tunnustavat. Ja jälleen kerran on syytä korostaa, että niillä, jotka esittävät tämän väitteen perusteluna väkivaltaan turvautumiselle, on raskas todistustaakka. Epäsuhta todistustaakan ja esitetyn todistusaineiston välillä on valtava. Itse asiassa olisi täsmällisempi puhua todistustaakan ja esitetyn todistusaineiston välisestä ristiriidasta, erityisesti jos otamme huomioon muun relevantin todistusaineiston, kuten esimerkiksi Naton sotilaskomentajan, kenraali Wesley Clarkin todistuksen.
Kosovo oli erittäin synkeä paikka sotaa edeltäneenä vuonna. Naton mukaan silloin tapettiin noin 2000 ihmistä, enimmäkseen albaaneja, katkeran taistelun aikana, joka alkoi helmikuussa UCK:n toimilla, jotka USA tuomitsi "terrorismina", ja Serbian raa'alla vastauksella niihin. Kesään mennessä UCK oli valloittanut noin 40 prosenttia maakunnasta, mistä seurasi Serbian turvallisuusvoimien ja puolisotilaallisten joukkojen julma reaktio, jonka kohteena oli siviiliväestö. Kosovon albaanien lakiasioiden neuvonantaja Marc Wellerin mukaan "muutaman päivän sisällä [tarkkailijoiden vetäytymisestä maaliskuun 20. päivänä], sisäisten pakolaisten lukumäärä oli taas kohonnut yli 200 000:n". Tämä luku vastaa suurin piirtein USA:n tiedustelupalvelun raporttien arvioita.[28]
Olettakaamme, että tarkkailijoita ei olisi vedetty pommitukseen valmistauduttaessa ja että diplomaattisia mahdollisuuksia olisi käytetty. Olivatko tällaiset vaihtoehdot mahdollisia? Olisivatko ne johtaneet huonompaan lopputulokseen vai mahdollisesti parempaan? Koska Nato ei halunnut harkita tätä vaihtoehtoa, emme voi tietää vastausta. Mutta voimme sentään tarkastella tunnettuja tosiasioita ja kysyä, mihin johtopäätöksiin ne viittaavat.
Olisiko Etyjin tarkkailijat voitu jättää Kosovoon, mieluiten vahvistettuna? Tämä vaikuttaa mahdolliselta, ainakin sen tosiseikan vallossa, että Serbian parlamentti välittömästi tuomitsi tarkkailijoiden vetämisen. Mitään perustelua ei voida esittää sille väitteelle, että tarkkailijoiden lähtöä seurannut väkivallan raportoitu kiihtyminen olisi tapahtunut vaikka he olisivat jääneet Kosovoon, puhumattakaan valtavasta eskalaatiosta, joka seurasi tarkkailijoiden vetämisen ennakoimia pommituksia. Nato ei juurikaan harkinnut muita rauhanomaisia keinoja; edes öjynvientikiellon toteuttamista, joka on minkä tahansa vakavasti otettavan pakoteohjelman ydin, ei harkittu ennen kuin pommitukset olivat jo alkaneet.
Tärkein kysymys kuitenkin liittyy diplomaattisiin mahdollisuuksiin. Pommitusten aattona neuvottelupöydällä oli kaksi ehdotusta. Yksi oli Rambouilletin sopimus, joka esitettiin Serbialle uhkavaatimuksena. Toinen oli Serbian kanta, joka oli ilmaistu maaliskuun 15. päivän "tarkistetussa sopimusluonnoksessa" ja Serbian parlamentin päätöslauselmassa 23. maaliskuuta.[29] Jos kosovolaisten suojelemisesta olisi todella oltu kiinnostuneita, muitakin vaihteohtoja olisi saatettu harkita – esimerkiksi Jugoslavian serbialaisen presidentin Dobrica Cosicin vuosien 1992-93 ehdotus, että Kosovo voitaisiin jakaa ja erottaa Serbiasta, poikkeuksena "tietyt serbien erillisalueet".[30] Tuolloin itsenäisyyden julistanut ja rinnakkaisen hallituksen perustanut Ibrahim Rugovan Kosovon tasavalta oli hylännyt tarjouksen, mutta se olisi saattanut toimia pohjana neuvotteluille alkuvuoden 1999 uudenlaisessa tilanteessa. Pitäytykäämme kuitenkin maaliskuun lopun virallisissa kannoissa, jotka olivat Rambouilletin uhkavaatimus ja Serbian päätöslauselma.
On tärkeää ja paljastavaa, että vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta kummankin kannan olennainen sisältö pidettiin salassa suurelta yleisöltä, poikkeuksena vaihtoehtomediat, jotka tavoittavat hyvin pienen yleisön.
Serbian parlamentin päätöslauselma on käytännöllisesti katsoen pidetty salassa, vaikka uutistoimistot raportoivat siitä välittömästi. Edes sen olemassaoloon on viitattu harvoin, sen sisällöstä puhumattakaan. Päätöslauselma tuomitsi Etyjin tarkkailijoiden vetämisen ja pyysi YK:ta ja Etyjiä välittämään diplomaattisen ratkaisun neuvotteluissa, jotka "johtaisivat poliittisen ratkaisun saavuttamiseen laajamittaisesta autonomiasta [Kosovolle], mikä takaisi täyden tasa-arvoisuuden kaikille Serbian tasavallan ja Jugoslavian liittotasavallan kansalaisille ja etnisille yhteisöille, ja samalla kunnioittaisi Serbian tasavallan ja Jugoslavian liittovaltion itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta". Se viittasi "kansainvälisen läsnäolon" mahdollisuuteen, jonka "koko ja luonne" määriteltäisiin myöhemmin, ja joka toteuttaisi "kaikkien [Kosovossa] asuvien kansallisten yhteisöjen edustajien hyväksymän poliittisen sopimuksen itsehallinnosta". Jugoslavian liittotasavallan suostumus "neuvotteluihin Rambouilletissa hyväksyttävän sopimuksen toteuttavan kansainvälisen läsnäolon laajuudesta ja luonteesta [Kosovossa]" oli muodollisesti välitetty neuvotteluosapuolille 23. helmikuuta. Jugoslavian liittotasavalta oli myös ilmoittanut siitä lehdistötilaisuudessa seuraavana päivänä.[31] Sitä, oliko näillä ehdotuksilla mitään todellista sisältöä, emme voi tietää, koska niitä ei koskaan otettu harkittavaksi eikä niiden sisältöä vieläkään tunneta.
Ehkä vielä hätkähdyttävämpää on se, että Rambouilletin uhkavaatimus, jota yleensä kuvaillaan ainoaksi rauhansuunnitelmaksi, salattiin sekin suurelta yleisöltä – erityisesti ne kohdat, jotka nähtävästi lisättiin Pariisin rauhanneuvottelujen viime hetkillä maaliskuussa, sen jälkeen kun Serbia oli ilmaissut myöntymisensä sopimuksen tärkeimpiin poliittisiin ehdotuksiin. Nämä kohdat käytännöllisesti katsoen takasivat sen, ettei Serbia hyväksyisi sopimusta. Erityisen tärkeitä olivat sopimuksen toteuttamisen ehdot ja sopimuksen liitteet, jotka myönsivät Natolle oikeuden "vapaaseen ja rajoittamattomaan liikkumiseen ja esteettömään kulkuun kautta Jugoslavian liittotasavallan alueen, mukaanlukien sen ilmatila ja merialueet" ilman mitään rajoituksia tai velvotteita tai tarvetta noudattaa maan lakeja. Naton joukot olisivat Jugoslavian viranomaisten tuomiovallan ulottumattomissa, mutta Jugoslavian viranomaisten olisi pakko noudattaa Naton käskyjä "ensisijaisesti ja kaikin asianmukaisin keinoin" (liite B).
Lisäys salattiin journalisteilta, jotka uutisoivat Rambouilletin ja Pariisin neuvotteluja, Robert Fisk raportoi. "Serbit sanovat tuominneensa sen viimeisessä lehdistötilaisuudessaan Pariisissa – vähän läsnäolijoita keränneessä tilaisuudessa Jugoslavian suurlähetystössä maaliskuun 18. päivänä kello 23." Neuvotteluihin osallistuneet serbitoisinajattelijat väittävät, että nämä ehdot annettiin heille Pariisin neuvottelujen viimeisenä päivänä ja että Venäjä ei ollut niistä tietoinen. Vaatimuksista ilmoitettiin Britannian parlamentin alahuoneelle huhtikuun 1. päivänä, parlamentin lomatauon ensimmäisenä päivänä ja viikkoa pommitusten alkamisen jälkeen.
Pommitusten alkamisen jälkeen aloitetuissa neuvotteluissa Nato luopui näistä vaatimuksista täysin, samoin kuin muista, joita Serbia oli vastustanut, ja lopullisessa rauhansopimuksessa niitä ei mainita lainkaan. Fisk kysyy – aivan järkevästi – "Mikä oli Naton viime hetken vaatimuksen todellinen tarkoitus? Oliko se Troijan hevonen? Oliko sen tarkoituksena varjella rauhaa? Vaiko estää se?" Oli tarkoitus mikä hyvänsä, jos Naton neuvottelijat olisivat olleet huolissaan Kosovon albaanien kohtalosta, he olisivat pyrkineet selvittämään, voisiko diplomatia toimia, jos Naton provokatiivisimmista ja nähtävästi epäolennaisista vaatimuksista luovuttaisiin; jos tarkkailua paranneittaisiin sen lopettamisen sijasta; ja jos Jugoslaviaa uhattaisiin vakavilla pakotteilla.
Kun tällaisia kysymyksiä on esitetty, Yhdysvaltojen ja Britannian neuvotteluryhmien johtajat ovat väittäneet olleensa valmiita luopumaan kohtuuttomista vaatimuksistaan mutta että serbit eivät hyväksyneet tätä. Tätä väitettä tuskin voi uskoa. Jos näin olisi ollut, neuvottelijoiden olisi luullut välittömästi julkistavan Serbian kieltäytymisen. On mielenkiintoista, että heitä ei ole vaadittu selittämään ihmeellistä käytöstään.
Pommitusten tunnetut puolustajat ovat esittäneet samanlaisia väitteitä. Yksi tärkeä esimerkki on Marc Wellerin kommentaari Rambuouilletista.[33] Weller pilkkaa "hurjia väitteitä" sopimuksen toteuttamista koskeneista liitteistä, jotka hänen sanojensa mukaan "julkaistiin itse sopimuksen yhteydessä", millä hän tarkoittaa 23. helmikuuta päivättyä sopimusluonnosta. Sitä, milloin ne julkaistiin, hän ei sano. Hän ei myöskään selitä, miksi Rambouilletin ja Pariisin neuvotteluja uutisoineet journalistit eivät tienneet niistä, tai miksi Britannian parlamenttikaan ei nähtävästi tiennyt niistä. "Kuuluisa liite B", hän väittää, "ilmaisee KFORin [suunniteltujen Naton miehitysjoukkojen] statusta koskevan sopimuksen standardiehdot". Hän ei selitä, miksi Nato luopui tästä vaatimuksesta, kun pommitukset alkoivat. Hän ei myöskään selitä, miksi sellaisia ehtoja ei tarvittu joukoille, jotka miehittivät Kosovon Naton johdolla kesäkuussa, ja jotka ovat paljon Rambouilletissa suunniteltuja miehitysjoukkoja suuremmat, mistä johtuen niiden pitäisi olla vielä riippuvaisempia joukkojen statusta koskevasta sopimuksesta. Selittämättä jää myös Jugoslavian liittotasavallan maaliskuun 15. päivänä antama vastaus helmikuun 23. päivän sopimusluonnokseen. Jugoslavian vastaus käy sopimusluonnoksen läpi yksityiskohtaisesti, kohta kohdalta, ja ehdottaa huomattavia muutoksia ja poistoja mutta ei lainkaan mainitse liitteitä – toteutusta koskevia sopimuksia, jotka, kuten Weller huomauttaa, olivat kaikkein tärkein osa ja tuolloin käytyjen Pariisin neuvottelujen aihe. Wellerin kertomukseen on syytä suhtautua epäilevästi, eikä ainoastaan johtuen hänen huolettomasta suhtautumisestaan olennaisiin tosiasioihin, joka on jo todettu, ja hänen selkeästä sitoutuneisuudestaan. Toistaiseksi nämä olennaiset kysymykset ovat pysyneet hämärän peitossa.
Huolimatta viranomaisten pyrkimyksistä estää tapahtumien leviäminen yleiseen tietoisuuteen, dokumentit olivat kaikkien asian tutkimisesta kiinnostuneiden tiedotusvälineiden saatavilla. Yhdysvalloissa äärimmäinen (ja selvästi epäolennainen) vaatimus, että Naton olisi käytännössä saatava miehittää Jugoslavian liittotasavalta, mainittiin ensimmäisen kerran 26. huhtikuuta Naton tiedotustilaisuuden yhteydessä, jolloin aiheesta esitettiin kysymys, joka kuitenkin välittömästi tyrmättiin ja unohdettiin. Tosiasiat raportoitiin heti, kun vaatimuksista oli muodollisesti luovuttu ja niistä oli tullut merkityksettömiä demokraattisen päätöksenteon kannalta. Heti kun kesäkuun 3. päivän rauhansopimus oli julkistettu, lehdistö siteerasi Rambouilletin "ota tai jätä" -uhkavaatimuksen olennaisia kohtia ja huomautti niiden edellyttäneen, että "Naton joukoille myönnettäisi oikeus mennä minne tahansa Jugoslaviassa ilman että niitä sitoisi minkään viranomaisten tuomiovalta" ja että "Naton johtamilla joukoilla olisi käytännössä vapaa pääsy Kosovon ohella kaikkialle muualle Jugoslaviaan".[34]
Neuvottelut jatkuivat 78 päivää kestäneiden pommitusten aikana ja molemmat osapuolet tekivät kompromisseja, joita kuvailtiin USA:ssa joko serbien vilpiksi tai alistumiseksi pommitusten seurauksena. Kesäkuun 3. päivän rauhansopimus oli kahden marraskuun lopulla neuvotteluissa esillä olleen kannan välinen kompromissi. Nato luopui äärimmäisimmistä vaatimuksistaan, mukaanlukien ne, jotka olivat nähtävästi kariuttaneet neuvottelut viime hetkellä sekä kohdan, joka oli tulkittu niin, että se edellyttäisi kansanäänestystä itsenäisyydestä. Serbia hyväksyi "kansainvälisten rauhanturvaajien läsnäolon ja Naton huomattavan osuuden niissä", mikä oli ainoa maininta Natosta rauhansopimuksessa tai sen vahvistaneessa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1244. Natolla ei ollut aikomustakaan noudattaa allekirjoittamiaan paperinpaloja, vaan se rikkoi niitä välittömästi ja toteutti omalla johdollaan Kosovon miehityksen. Kun Serbia ja Venäjä vaativat, että virallisten sopimusten ehtoja noudatettaisiin, niiden vaatimukset tuomittiin vilpiksi ja pommituksia jatkettiin kunnes ne tottelivat. Kesäkuun 7. päivänä Naton koneet pommittivat jälleen kerran öljyjalostamoja Novi Sadissa ja Pancevossa, joista molemmat olivat Milosevicin vastaisen opposition keskuksia. Pancevon jalostamossa syttyneestä tulipalosta nousi valtava myrkyllisten kaasujen pilvi, joka näkyi pommitusten vakavia taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia käsitelleen New York Timesin artikkelin ohessa 14 . heinäkuuta julkaistussa kuvassa. Öljynjalostamojen pommitusta ei kuitenkaan mainittu, vaikka uutistoimistot raportoivat sen.[35]
On väitetty, että Milosevic olisi pyrkinyt välttelemään sopimuksen ehtoja, jos sopimus olisi saavutettu maaliskuussa. Menneisyys antaa vahvaa tukea tälle johtopäätökselle, mutta yhtä vahvasti se tukee samaa johtopäätöstä koskien Natoa – eikä yksinomaan tässä tapauksessa, sillä virallisten sopimusten romuttaminen voimakeinoin on normaalia toimintaa suurvalloille.[36] Kuten nyt on jälkikäteen tunnustettu, menneisyys viittaa myös siihen, että maaliskuussa "olisi saattanut olla mahdollista käynnistää todelliset neuvottelut – Milosevicille Rambouilletissa esitetyn katastrofaalisen Yhdysvaltojen diktaatin sijaan – ja lähettää Kosovoon suuri ulkopuolisten tarkkailijoiden joukko, joka olisi pystynyt suojelemaan niin serbi- kuin albaanisiviilejä".[37]
Ainakin tämä vaikuttaa ilmeiseltä. Nato päätti hylätä diplomaattiset vaihtoehdot, joita ei oltu käytetty loppuun, ja aloittaa sodan, jolla oli odotetusti kammottavia seurauksia Kosovon albaaneille. Länttä eivät kiinnostaneet muut seuraukset, kuten Serbian talouden tuhoutuminen sodan lakeja vakavalla tavalla rikkoneissa sotilasoperaatioissa. Vaikka asia on jo kauan sitten viety sotarikostuomioistuimeen, on vaikea kuvitella, että sitä tultaisiin käsitelemään vakavasti. Samoista syistä on epätodennäköistä, että tuomioistuin tulisi kiinnittämään huomiota omaan 150-sivuiseen syytteeseensä "Operaatio Myrsky: Prima facie tapaus", jossa dokumentoidaan Kroatian joukkojen tekemiä sotarikoksia, kun nämä ajoivat noin 200 000 serbiä Krajinasta elokuussa 1995 Yhdysvaltain tuella. Yhdysvaltojen osuutta kohtaan vallitsi "lähes täydellinen kiinnostuksen puute USA:n lehdistössä ja kongressissa", New York Timesin Balkanin kirjeenvaihtaja David Binker toteaa.[38]
Kosovolaisten kärsimykset eivät päättyneet Naton miehitysjoukkojen (KFOR) ja YK:n työntekijöiden saapumiseen. Vaikka pommituksiin oli lokakuusta 1998 lähtien vaivattomasti saatavilla miljardeja dollareita, Yhdysvallat "ei ole maksanut vielä penniäkään siitä 37,9 miljoonasta dollarista, joka arvioitiin YK:n Kosovon siviilioperaation käynnistämisen hinnaksi" – samoin kuin Itä-Timorissa, missä Clintonin hallitus on vaatinut jo entuudestaan pienen rauhanturvajoukon pienentämistä. Marraskuuhun 1999 mennessä "Kansainvälisen katastrofiavun USA:n osasto ei ole jakanut vielä lainkaan raskaita varusteita ja alkaa vasta nyt tuoda puutavaraa talviasumusten rakentamiseksi Kosovoon". UNHCR:ää ja EU:n humanitaarista järjestöä ECHO:a on myös "jatkuvasti kritisoitu viivyttelystä ja suunnitelmallisuuden puutteesta". YK:n operaation tämänhetkinen rahoitusvaje on "puolet yhden päivän pommituksen hinnasta", muuan katkera YK:n korkea virkamies toteaa – ja ilman sitä "tämä paikka on pulassa", Milosevicin suureksi riemuksi. Länsimaiden hallitusten tukikokous marraskuussa 1999 lupasi vain 88 miljoonaa dollaria YK:n Kosovon toiminnan rahoittamiseksi, mutta miljardi dollaria jälleenrakentamista varten seuraavana vuonna – julkisia varoja, jotka siirretään yksityisten urakoitsijoiden taskuihin, jos Naton sisäiset jälleenrakennussopimusten jakamista koskevat kiistat pystytään ratkaisemaan. Joulukuun puolessavälissä YK vetosi jälleen kerran rahoituksen järjestämisen puolesta opettajien, poliisien ja muiden työntekijöiden palkkaamiseksi, mutta vetoomukset kaikuivat kuuroille korville.[39]
Huolimatta avustusten vaatimattomuudesta, tämä katastrofi, josta voidaan syyttää virallista vihollista ja jolla voidaan (omituisin perustein) "osoittaa, että 78 päivää kestäneet ilmaiskut Serbian joukkoja ja infrastruktuuria vastaan olivat välttämättömiä", on ollut niin houkutteleva, että muuhun maailmaan suunnattuja avustuksia on sen takia voimakkaasti leikattu. Yhdysvaltain senaatti aikoo leikata kymmeniä miljoonia dollareita Afrikkaan kohdistetuista ohjelmista. Tanska on vähentänyt muualle kuin Kosovoon suunnattua apuaan 26 prosentilla. International Medical Corps -järjestö aikoo keskeyttää Angolan ohjelmansa kerättyään 5 miljoonaa dollaria Kosovoa varten samalla kun se yrittää metsästää – turhaan – 1,5 miljoonaa Angolaa varten, missä 1,6 miljoonaa maan sisäistä pakolaista uhkaa nälkäkuolema. World Food Program ilmoitti joutuvansa supistamaan ohjelmiaan, joilla se avustaa kahta miljoonaa pakolaista Sierra Leonessa, Liberiassa ja Guineassa, koska se on saanut alle 20 prosenttia pyytämästään rahoituksesta. Sama kohtalo odottaa Afrikan suurten järvien alueella neljää miljoonaa nälkäkuoleman partaalla elävää ihmistä – joiden ahdinko on osittain seurausta länsimaiden useita vuosia jatkuneesta toiminnasta sekä niiden toimettomuudesta kriittisinä hetkinä. Balkanilla UNHCR käyttää yhden pakolaisen huoltamiseen 11 kertaa enemmän rahaa kuin Afrikassa. "Kosovon pakolaisiin käytetyt sadat miljoonat dollarit ja avustusjärjestöjen kiire kuluttaa rahat 'oli melkein rivoa', sanoi Randolph Kent", joka siirtyi YK:n Balkanin ohjelmista Itä-Afrikkaan. Presidentti Clinton järjesti tapaamisen johtavien avustusjärjestöjen kanssa "korostaakseen omaa intoaan avustaa Kosovoa".[40]
Kaikki tämä tapahtuu Yhdysvaltojen ulkomaanavun valtavien leikkausten taustaa vasten – valtion, joka on nyt "loistonsa huipussa" (Fromkin) ja jonka johtajat paistattelevat päivää historiallisesti ennennäkemättömän "altruisminsa" herättämässä ylistyksessä samalla, kun he käytännöllisesti katsoen katoavat köyhien ja kurjien avustajien listoilta.
Etyjin tutkimuksesta löytyy yksityiskohtaiset muistiinpanot rikoksista, jotka tehtiin Naton miehityksen aikana. Vaikka niitä ei voi verrata Naton pommitusten aikaisiin rikoksiin, ne eivät ole vähäisiä. Etyj raportoi, että miehitty maakunta on täynnä "laittomuutta ja hillitsemätöntä väkivaltaa", josta huomattava osa on UCK:n väkivallantekoja, ja että "rankaisemattomuus vallitsee oikeuden sijaan". Albaaneja, jotka ovat vastustaneet "UCK:n hallitsemaa" "uutta järjestystä", mukaanlukien "kapinallisryhmän tärkeimmän poliittisen kilpailijan" virkamiehiä, on siepattu ja murhattu, heihin on kohdistettu kranaattihyökkäyksiä ja heitä on muilla tavoin ahdisteltu ja käsketty vetäytymään politiikasta. Ainoa New York Timesissa mainittu Etyjin raportissa esitetty tapaus sijoittuu Prizrenin kaupunkiin, lähelle Albanian rajaa. Serbit hyökkäsivät Prizreniin 28. maaliskuuta, mutta "loppujen lopuksi paljon enemmän vahinkoa on aiheutettu... sodan jälkeen kuin sen aikana". Englantilaiset sotilaspoliisit raportoivat albaanimafian osallistuneen kranaattihyökkäyksiin ja muihin rikoksiin, joihin kuuluu muun muassa "UCK:n edustajiksi itseään kutsuvien miesten" tekemät vanhojen naisten murhat.[41]
Serbivähemmistö on enimmäkseen karkotettu. Robert Fisk raportoi, että "sodan päättymistä seuranneiden viiden kuukauden aikana serbejä on murhattu lähes yhtä paljon kuin albaaneja Naton pommituksia edeltäneiden viiden kuukauden aikana". Tähän viittaavat tämänhetkiset tiedot – muistakaamme, että YK raportoi "65 [siviilien] väkivaltaista kuolemaa" (lähinnä albaaneja ja serbejä) kahtena tarkkailijoiden vetämistä ja pommituksia edeltäneenä kuukautena. Murhia ei tutkita – ei edes Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen serbityöntekijän murhaa. Kroaattiyhteisö "lähti yhtenä ryhmänä" lokakuussa 1999. Marraskuussa "Pristinan pienen juutalaisyhteisön johtaja Cedra Prlincevic lähti Belgradiin tuomittuaan 'vainon, joka kohdistuu koko ei-albaaniväestöön'". Amnesty international raportoi vuoden lopulla, että "Väkivalta serbejä, romaneja, muslimislaaveja ja maltillisia albaaneja vastaan on lisääntynyt dramaatisesti viimeisen kuukauden aikana". Siihen on kuulunut "murhia, sieppauksia, väkivaltaisia hyökkäyksiä ja talojen polttamista... päivittäin" sekä kidutuksia, raiskauksia ja hyökkäyksiä albaanien riippumattomia tiedotusvälineitä ja poliittisia järjestöjä vastaan". Amnestyn mukaan kyseessä näyttää olevan "järjestelmällinen kampanja albaaniyhteiskunnan maltillisten äänien vaientamiseksi" – kaikki tämä Naton joukkojen silmien edessä.[42]
KFORin edustajat ilmoittavat, että heitä on määrätty olemaan kiinnittämättä huomiota näihin rikoksiin: "Totta kai se on hullua", muuan ranskalainen komentaja sanoi, "mutta nämä ovat Natolta, ylhäältä päin saatuja käskyjä". Naton joukot "näyttävät suhtautuvan täysin välinpitämättömästi" "aseistautuneiden albaanirosvojen" hyökkäyksiin rajan yli Serbiaan. Hyökkääjät "terrorisoivat raja-asutusta, varastavat puuta tai karjaa ja joissakin tapauksissa tappavat", jättäen jälkeensä autioita kyliä.[43]
Tämänhetkiset merkit viittaavat siihen, että Kosovo on Naton miehityksen aikana palannut tilanteeseen, joka siellä oli kehittymässä 1980-luvun alussa Titon kuoleman jälkeen, kun kansallismieliset voimat ryhtyivät luomaan "etnisesti puhdasta albaanitasavaltaa" Kosovoon ja valloittamaan serbien maita, hyökkäämään kirkkoihin ja käyttämään "pitkitettyä väkivaltaa" albaanialueen "etniseen puhdistamiseen". Tähän kuului "lähes viikottaisia raiskauksia, tuhopolttoja, ryöstelyä ja teollisuuteen kohdistettuja sabotaaseja, joiden tavoitteena oli nähtävästi Kosovossa jäljellä olevien slaavien ajaminen... ulos maakunnasta". Tämä "hankala ongelma", yhteisöjen välisen väkivallan inhottavan historian toinen vaihe, johti Milosevicin tyypillisen raakaan vastaukseen: Kosovon autonomisen aseman poistamiseen, elintärkeiden liittovaltion tukiaisten lopettamiseen ja 'apartheid'-hallinnon perustamiseen (Vickers).[44] Paljon pahempaa saattaa vielä olla luvassa, kun kysymys Kosovon itsenäisyydestä sekoittuu paineisiin luoda "Suur-Albania", jonka tulevaisuudennäkymät ovat huonot.
Seurauksena Tonavan tukkiutumisesta Novi Sadin – toisen Milosevicin vastaisen opposition keskuksen – pommitusten yhteydessä, alueen köyhimmät maat ovat kärsineet valtavia tappioita. Ne kärsivät jo entuudestaan suojatullimuureista, jotka "estivät niiden laivoja harjoittamasta liiketoimintaa EU:n sisällä" ja "koko joukosta länsimaiden niiden viennille asettamia kiinitiöitä ja tariffeja".[45] Mutta "[Tonavan] sulkeutuminen on itse asiassa siunaus" Länsi-Euroopalle ja erityisesti Saksalle, joka hyötyy kaupan vilkastumisesta Reinin ja Atlantin satamissa.[46]
Muitakin voittajia on. Kun sota loppui, talouslehdistö luonnehti länsimaiden aseteollisuutta eli korkean teknologian teollisuutta yleisemmin sodan "todelliseksi voittajaksi". Moskovassa odotetaan "riemuvuotta Venäjän aseviennille", kun "maailma pelokkaana aseistautuu uudelleen kiitos Naton Balkanin seikkailun" ja etsii pelotteita, kuten sodan aikana yleisesti ennustettiin käyvän.[47] Ja mikä vielä tärkeämpää, USA on onnistunut vahvistamaan kontrolliaan strategisesti tärkeällä Balkanin alueella ja ohittamaan EU:n pyrkimykset ainakin toistaiseksi – mikä oli keskeinen syy USA:n vaatimukselle, että sen hallitseman Naton oli johdettava Kosovon operaatiota. Hätää kärsivä Serbia on viimeinen vastarinnan pesäke, mutta ei sekään todennäköisesti enää kovin pitkään.
Vielä yksi seuraus on, että maailmanjärjestyksen hauraat periaatteet ovat kokeneet jälleen yhden iskun. Naton hanke edustaa uhkaa "koko sen kansainvälisen järjestelmän ytimelle", joka perustettiin YK:n peruskirjan varaan, pääsihteeri Kofi Annan totesi vuosittaisessa raportissaan YK:lle syyskuussa 1999.[48] Tällä ei ole paljoa väliä rikkaille ja valtaapitäville, jotka toimivat kuten haluavat, Kansainvälisen tuomioistuimen päätöksiä sivuuttaen ja turvallisuusneuvoston päätöslauselmia vetollaan tarpeen mukaan tyhjäksi tehden. On syytä pitää mielessä, että – päin vastoin kuin yleinen mytologia väittää – Yhdysvallat on ylivoimaisesti johtanut turvallisuusneuvoston päätöslauselmien vetolla torjumisessa monenlaisissa eri kysymyksissä, mukaanlukien terrorismi ja aggressiot, siitä lähtien kun se ei enää kyennyt hallitsemaan YK:ta siirtomaiden vapautumisen jälkeen. Britannia on tullut toisena ja Ranska kaukana kolmantena. Perinteiset uhrit ottavat nämä kysymykset kuitenkin paljon vakavammin, kuten maailman reaktio Kosovon sotaan osoitti.
Olennainen kysymys – joka on aika selkeä – on, että maailmalle on tarjolla kaksi mahdollista vaihtoehtoa voimankäyttöä koskien. Ne ovat: (1) jonkinlainen maailmanjärjestys, joka perustuu joko YK:n peruskirjaan tai johonkin parempaan, jos sille voidaan saada laaja hyväksyntä; tai (2) suuret valtiot tekevät mitä ne haluavat ilman ulkoisia rajoituksia, ja niitä ohjaavat vallan ja voittojen intressit, kuten tähänkin asti. On mielekästä taistella paremman maailman puolesta, mutta ei ole järkevää tuudittautua harhakuvitelmiin ja haihatteluun siitä maailmasta, jossa me tosiasiallisesti elämme.
Arkistoista ja muista lähteistä voidaan odottaa paljastuvan vielä paljon enemmän viimeisintä Balkanin sotaa koskevaa tietoa. Tällä hetkellä esitettävissä olevat johtopäätökset ovat parhaimmillaankin epätäydellisiä ja epävarmoja. Nykyisten tietojen valossa Kosovon "opetukset" eivät kuitenkaan vaikuta kovin houkuttelevilta.
VIITTEET
[1] Ks. luku 1.
[2] Daniel Pearl ja Robert Block, Wall Street Journal, 31.12.1999.
[3] David Petersonin tekemä haku NEXIS-tietokannan 'All News'-kategoriassa.
[4] Scott Peterson, Christian Science Monitor, 27.8.1999.
[5] Steven Erlanger, New York Times, 5.12.1999.
[6] Associated Press, 6.1.2000, "NATO used speeded-up film to excuse civilian deaths in Kosovo", siteeraa Frankfurter Rundschauta, 6.1.2000.
[7] U.S. Department of State, "Erasing History: Ethnic Cleansing in Kosovo", USA:n ulkoministeriön (State Department) www-sivut: http://www.state.gov/index.html, toukokuu 1999. Roger Cohen, Jane Perlez, New York Times, 28.5.1999, josta kaksi kokonaista sivua on omistettu Serbian vastaisten syytteiden "olennaisille kohdille". U.S. Department of State, "Ethnic Cleansing in Kosovo: An Accounting", joulukuu 1999: http://www.state.gov/www/global/human_rights/kosovoii/intro.html.
[8] Marc Weller (toim.), International Documents and Analysis, vol. 1, The Crisis in Kosovo 1989-1999 (Cambridge, Englanti: Documents & Analysis Publishing, Cambridge University Press, 1999), s. 495.
[9] Taylor, East Timor: The Price of Freedom (Lontoo: Zed Books, 1999).
[10] Ks. artikkelini "Timor-Orientale", Le Monde Diplomatique, lok
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
"Jälkisanat" kirjaan Uusi sotilaallinen humanismi
Noam Chomsky
Nyt kun sekasorto on päättynyt, pitäisi olla mahdollista tehdä suhteellisen kiihkoton selonteko ja analyysi Naton sodasta Kosovossa. Teeman olisi saattanut odottaa hallitsevan vuoden lopun millennium-juhlintaa, kun ottaa huomioon, millaista hurmioituneisuutta sota herätti länsimaisen älymystön keskuudessa, ja sen itseihailun hyökyaallon, johon kunnoitetut kommentaattorit liittivät äänensä. He ylistivät tätä sotaa kaikkien aikojen ensimmäiseksi sodaksi historiassa, joka käytiin "periaatteiden ja arvojen nimissä", ensimmäiseksi askeleeksi kohti uljasta "uutta aikakautta", jossa "valistuneet valtiot" puolustavat kaikkien ihmisoikeuksia "epäinhimillisyyden hävittämiseen tähtäävän idealistisen Uuden Maailman" ohjauksessa, joka on nyt vapautunut vanhanaikaisista käsityksistä maailmanjärjestyksestä.[1] Aihe jäi kuitenkin vähälle huomiolle.
Harvinainen poikkeus oli Wall Street Journal, joka 31. joulukuuta omisti pääartikkelinsa yksityiskohtaiselle analyysille tapahtumista.[2] Artikkelin otsikko on: "War in Kosovo Was Cruel, Bitter, Savage; Genocide It Wasn't" ("Sota Kosovossa oli raakaa, katkeraa ja barbaarimaista, mutta kansanmurhaa se ei ollut").[3] Johtopäätös on varsin jyrkässä ristiriidassa sodan aikaisen propagandan kanssa. Tietokantahaku viittauksista "kansanmurhaan" Kosovossa yksin ensimmäisen pommitusviikon ajalta keskeytyi, kun se saavutti ylärajansa, joka oli 1000 dokumenttia.
Kun Naton joukot miehittivät Kosovon, ryhdyttiin valtaviin hankkeisiin todistusaineiston löytämiseksi sotarikoksista. Tällä "esimerkillisen nopealla ja tehokkaalla" etsinnällä pyrittiin varmistamaan, ettei mitään todistusaineistoa hukkuisi tai jäisi huomaamatta. Nämä hankkeet "rakentuvat menneiden virheiden opetusten varaan". Ne heijastavat "lisääntyvää kansainvälistä painetta asettaa sotarikolliset vastuuseen teoistaan". Tämän lisäksi, analyytikot lisäävät, "rikosten mittakaavan todistaminen on myös poliittisesti tärkeää Natolle, jotta se voisi osoittaa, että 78 päivää kestäneet ilmaiskut Serbian joukkoja ja infrastruktuuria vastaan olivat välttämättömiä".[4]
Tämä logiikka – joka on laajasti hyväksyttyä – on todella kiehtovaa. On kiistatonta, että valtavat rikokset tapahtuivat pommitusten alkamisen jälkeen: ne eivät olleet syy vaan seuraus. Rikosten esittäminen takautuvana oikeutuksena toimenpiteille, jotka osittain aiheuttivat ne, edellyttää poikkeuksellista julkeutta.
Yksi "menneiden virheiden opetus", jota pian sovellettiin, oli se, että Itä-Timorin rikosten vakavaa tutkimista oli vältettävä. Itä-Timorin tapauksessa ei toimittu "esimerkillisen nopeasti ja tehokkaasti". Oikeuslääketieteellisiä asiantuntijoita lähetettiin YK:n rauhanturvahenkilöstön vetoomuksista huolimatta vain muutama. Heidänkin lähtöään viivytettiin neljällä kuukaudella, minkä jälkeen sadekausi oli tuhonnut olennaisen todistusaineiston. Itse rauhanturvaoperaatiota viivytettiin, kunnes maa oli käytännöllisesti katsoen tuhottu ja suurin osa sen väestöstä karkotettu. Eron ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Itä-Timorissa tehtyihin rikoksiin ovat suorina syyllisinä valtioterroristit, joita Länsi tuki heidän hirmutekojensa viimeisiin päiviin asti. Siispä rikosten estäminen tai rankaiseminen tuskin tulevat kysymykseen. Kosovossa sitä vastoin todistusaineistoa kammottavista rikoksista voidaan käyttää Naton sodan oikeuttamiseen takautuvasti – ideologisen järjestelmän kehittämän omituisen periaatteen mukaan.
Valtavasta hankkeesta huolimatta tämän "joukkohautapäähänpinttymän" – kuten Wall Street Journalin analyytikot sitä nimittävät – tulokset olivat laihoja. "Valtavien kuoleman kenttien sijasta, joita jotkut tutkijoista oli johdettu odottamaan", löytyikin "satunnaisia murhia", eräänlainen "kevytversio etnisestä puhdistuksesta". "Useimmat murha- ja polttamistapaukset [tapahtuivat] alueilla, joilla separatistinen Kosovon vapautusarmeija [UCK] oli toiminut aktiivisesti" tai joihin se pystyi soluttautumaan, eräät ihmisoikeustutkijat raportoivat. Kyseessä oli "yritys tyhjentää UCK:n tukialueita käyttämällä valikoivaa terroria, ryöstöjä ja satunnaisia murhia". Nämä johtopäätökset saavat jonkinlaista tukea myös joulukuussa julkaistusta Etyjin tutkimuksesta, joka "viittaa siihen, että karkotuksille oli olemassa tietynlainen sotilaallinen perustelu. Ne olivat keskittyneet kapinallisten hallitsemille alueille ja sellaisten reittien varrelle, joita miehittäjien voitaisi odottaa käyttävän".[5]
Wall Street Journal vetää sen johtopäätöksen, että "Nato voimisti syytöksiään Serbien 'kuoleman kentistä'" silloin, kun se "havaitsi, että pitkästyneet lehtimiehet alkoivat kiinnostua vastakkaisesta tarinasta: Naton pommien tappamista siviileistä". Naton edustaja Jamie Shea julkisti "tietoja", jotka olivat jäljitettävissä UCK:n lähteisiin. Monet kammottavimmista ja näkyvimmin julkistetuista hirmutekoja koskeneista raporteista, joiden lähteiksi ilmoitettiin muun muassa pakolaisia, olivat valheellisia, Journal toteaa. Samalla Nato pyrki kieltämään omat hirmutyönsä – muun muassa julkaisemalla väärennetyn videonauhan, "joka näytettiin kolminkertaisella nopeudella", osoittaakseen, että "14 junassa matkustaneen siviilin tappamista sillalla Serbiassa viime huhtikuussa" oli mahdoton välttää, koska "juna kulki liian nopeasti, jotta ohjusten kulkurata olisi ehtinyt ajoissa muuttua".[6]
Wall Street Journalin analyytikot kuitenkin päättelevät, että serbien "inhottavat" rikokset, mukaan lukien valtava karkotuskampanja, "ovat hyvinkin saattaneet riittää oikeutukseksi" Naton pommituksille – siis sen periaatteen mukaan, että pommituksen seuraukset voivat oikeuttaa sen.
Etyjin tutkimus on kolmas keskeinen Serbien rikoksia koskeva lähde. Ensimmäinen on USA:n ulkoministeriön toukokuussa Milosevicia ja hänen kumppaneitaan vastaan esittämät syytteet; toinen on viralliset syytteet, jotka Kansainvälinen sotarikostuomioistuin esitti heitä vastaan pian tämän jälkeen. Nämä kaksi asiakirjaa ovat hämmästyttävän samanlaisia, mikä oletettavasti johtuu siitä, että tuomioistuimen "hämmästyttävän nopea syytteeseen asettaminen" perustui "USA:n ja Britannian tiedustelupalvelujen keräämiin sekä muihin tietoihin, joita länsimaiset hallitukset olivat kauan pitäneet [tuomioistuimelta] salassa". Harva odottaa, että sellaisia tietoja luovutettaisiin Itä-Timorin rikoksia käsittelevän tuomioistuimen käyttöön – jos oikeudenkäyntiä edes järjestetään, mikä on epätodennäköistä. Ulkoministeriö ajantasaisti Serbian vastaisia syytteitään joulukuussa 1999. Syytteiden lisäyksineen on nyt tarkoitus olla lopullinen perustelu pommituksille; lisäykset sisältävät kaiken tiedon, mitä pakolaisilta ja tutkimuksista voitiin saada sodan jälkeen.[7]
Sekä molempien USA:n ulkoministeriön dokumenttien että tuomioistuimen syytteiden kronologiat rajoittuvat lähes kokonaan aikaan, joka seurasi 24. maaliskuuta alkanutta pommitusta. Näin ollen ulkoministeriön lopullinen raportti joulukuulta 1999 viittaa epämääräisesti "maaliskuun loppuun" tai "maaliskuun jälkeiseen aikaan" – poikkeuksena maininta pakolaisten kertomuksista teloituksesta maaliskuun 23. päivänä eli samana päivänä kun Nato virallisesti ilmoitti maaliskuun 22. päivänä julistamansa ilmahyökkäyksen alkavan. Ainoa merkittävä poikkeus on Racakin verilöyly 15. tammikuuta, jossa kuoli 45 ihmistä. Se ei kuitenkaan voinut olla pommitusten todellinen motiivi kahdesta syystä. Ensinnäkin Etyjin ja muut kansainväliset tarkkailijat (mukaan lukien Nato) raportoivat sen olleen yksittäistapaus ja sanovat, ettei mitään vastaavaa tapahtunut sitä seuraavina kuukausina ennen pommituksia; tähän palaamme pian.[8] Toiseksi, USA ja sen liittolaiset eivät erityisemmin välitä tällaisista raakuuksista. Jälkimmäistä johtopäätöstä puoltavaa todistusaineistoa on valtavasti, ja se vahvistettiin jälleen kerran pian Racakin verilöylyn jälkeen, kun Indonesian joukot puolisotilaallisine käskyläisineen raa'asti murhasivat vähintään 50 ihmistä, jotka olivat paenneet Indonesian terroria kirkkoon syrjäisessä Liquiçan kylässä Itä-Timorissa. Toisin kuin Racak, tämä oli vain yksi monista Itä-Timorissa tuolloin tapahtuneista verilöylyistä, joiden kuolonuhrien lukumäärä oli paljon enemmän kuin mikään, mistä Milosevicia voitiin syyttää Kosovossa: 3 000 - 5 000 tapettiin tammikuusta 1999 lähtien, luotettavat Katolisen kirkon lähteet raportoivat 6. elokuuta. Tämä oli noin kaksi kertaa enemmän kuin kummankin osapuolen kuolonuhrien yhteenlaskettu määrä pommituksia edeltäneenä vuonna Kosovossa, Naton mukaan. Historioitsija John Taylor arvioi, että Itä-Timorissa tapettiin 5 000 - 6 000 ihmistä tammikuun ja elokuun 30. päivänä pidetyn kansanäänestyksen välillä.[9]
Yhdysvallat ja sen liittolaiset reagoivat Itä-Timorin verilöylyihin tutuksi tulleella tavalla: jatkamalla sotilaallisen ja muun avun antamista tappajille ja pitämällä muut sotilaalliset järjestelyt ennallaan. Näihin kuului muun muassa yhteisiä sotilasharjoituksia niinkin myöhään kuin elokuussa 1999. Samalla he ilmoittivat, että turvallisuus Itä-Timorissa "on Indonesian hallituksen vastuulla, emmekä me halua viedä heiltä sitä vastuuta pois".[10]
Siis lyhyesti, Yhdysvallat ja tuomioistuin eivät esitä mitään vakavasti otettavaa perustelua pommituksille tai Etyjin tarkkailijoiden vetämiselle maaliskuun 20. päivänä, kun pommituksiin valmistauduttiin.
Etyjin tutkimus mukailee läheisesti Yhdysvaltojen ja tuomioistuimen syytteitä. Se dokumentoi "karkotusten ja ryöstelyn, tappojen ja raiskausten valtaisan lisääntymisen Naton ilmasodan alettua 24. maaliskuuta".[11] Etyj raportoi, että "näkyvin muutos tapahtumien kulussa tapahtui sen jälkeen, kun Nato teki ensimmäiset ilmaiskunsa" 24. maaliskuuta. "Yhtäältä tilanne näytti riistäytyneen kaikkien viranomaisten käsistä, kun laittomuus vallitsi tappojen ja kotien ryöstelyn muodossa. Toisaalta maaliskuun viimeisen viikon ja huhtikuun alun aikana tapahtunut tuhansien kaupungin asukkaiden karkotus noudatti tiettyä kuviota, joka oli mahdollisesti suunniteltu jo kauan etukäteen".[12]
"Mahdollisesti" on varmasti aivan liian lievä ilmaus. Vaikka asiasta ei olisi lainkaan todistusaineistoa ei liene epäilystäkään siitä, että Serbia oli laatinut suunnitelmia väestön karkottamiseksi ja että se oli valmis toteuttamaan ne, jos Nato turvautuisi pommituksiin ja jos sitä uhkaisi invaasio. Usein argumentoidaan, että suunnitelmat, jotka toteutettiin reaktiona pommituksiin, oikeuttivat pommitukset. Tämän näkemyksen logiikka on varsin kiintoisaa. Saman periaatteen nojalla terroristihyökkäykset Yhdysvalloissa oleviin kohteisiin ovat oikeutettuja, jos niihin reagoidaan varasuunnitelmien mukaisella ydiniskulla. Ja Yhdysvalloilla on suunnitelmia ennaltaehkäiseviä ensi-iskuja varten, jopa ydinsulkusopimuksen allekirjoittaneita ydinaseettomia maita vastaan. Vastaavasti Iranin Israelia vastaan kohdistama ohjushyökkäys ja invaasiouhka saisivat oikeutuksensa, jos Israel reagoisi toteuttamalla näiden varalle todennäköisesti laatimansa yksityiskohtaiset suunnitelmat palestiinalaisväestön karkottamiseksi.
Etyjin tutkimus jatkaa, että "Etyjin [tarkkailijoiden] poistuttua 20. maaliskuuta 1999, ja erityisesti Naton Jugoslavian liittotasavaltaan kohdistamien pommitusten alettua 24. maaliskuuta Serbian poliisivoimat ja/tai VJ [armeija], usein puolisotilaalliset joukot mukanaan, kulkivat kylästä kylään ja kaupungeissa alueelta alueelle Kosovon albaaniväestöä karkottaen."[13] Tarkkailijoiden lähtö johti myös UCK:n serbipoliiseihin kohdistamien väijytysten lisääntymiseen, "mikä provosoi voimakkaan reaktion" poliisivoimien taholta. Väkivaltaisuudet siis laajenivat verrattuna "sotaa edeltäneeseen tilanteeseen, jolloin Serbian joukot taistelivat serbisiviilejä sieppanneita ja poliiseja ja sotilaita väijyttäneitä" kapinallisia vastaan.[14]
Naton sotaan turvautumisen ymmärtämisen kannalta tärkein ajanjakso on päätöstä edeltäneet kuukaudet. Ja totta kai se, mitä Nato tiesi tuon ajanjakson tapahtumista, on ratkaisevan tärkeää, jos halutaan vakavasti arvioida päätöstä ryhtyä pommittamaan Jugoslaviaa ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta. Tämä on onneksemme juuri se ajanjakso, josta on kaikkein yksityiskohtaisinta suoraa todistusaineistoa: Etyjin ja muiden kansainvälisten tarkkailijoiden raportit. Valitettavasti Etyjin tutkimus kuitenkin ohittaa nämä kuukaudet nopeasti, esittää niistä vähän todistusaineistoa ja keskittyy sen sijaan tarkkailijoiden vetämistä seuranneeseen aikaan. Osa Etyjin tarkkailijoiden raporteista on kuitenkin saatavilla, ja niin on myös muita Naton ja riippumattomien kansainvälisten tarkkailijoiden raportteja.[15] Näitä on syytä tarkastella huolella.
Olennainen ajanjakso alkaa joulukuusta, jolloin useiden taisteluja paenneiden ihmisten palaamisen mahdollistanut tulitauko rikkoutui.[16] Tarkkailijat raportoivat, että näiden kuukausien ajan "humanitaariset järjestöt pystyivät yleensä liikkumaan rajoituksetta Kosovossa", vaikka Serbian turvallisuusjoukot ja UCK:n puolisotilaalliset joukot toisinaan ahdistelivat niitä. Tietojen voidaan siis olettaa olevan suhteellisen kattavia.
"Vakavimmat tapaukset", joista Punainen Risti joulukuussa raportoi, olivat Jugoslavian liittotasavallan ja Albanian välisellä rajalla tapahtuneet yhteenotot ja "ensimmäiset julkisilla paikoilla kaupunkialueilla tehdyt hyökkäykset". YK:n Inter-Agency Update -raportin (24. joulukuuta) mukaan kyseiset tapaukset olivat aseistettujen albaanien ryhmän yritys ylittää raja Albaniasta Kosovoon, minkä seurauksena vähintään 36 aseistettua miestä kuoli, sekä naamioituneiden miesten umpimähkäinen ammuskelu kahvilassa pääosin serbien asuttamassa Pecin kaupugissa, jossa kuusi teini-ikäistä serbiä sai surmansa. Seuraava tapaus oli Kosovo Polien varapormestarin sieppaus ja murha, josta UCK oli Naton mukaan vastuussa (s. 327). Tätä taas seurasi raportti "sieppauksista, joista UCK:n uskottiin olevan vastuussa". YK:n pääsihteerin raportti (24. joulukuuta) käy läpi samaa todistusaineistoa ja kertoo UCK:n siepanneen 282 siviiliä ja poliisia joulukuun 7. päivästä lähtien (nämä ovat Jugoslavian liittotasavallan käyttämiä lukuja). Yleinen kuva on se, että lokakuun tulitauon jälkeen "Kosovon albaanien puolisotilaalliset joukot olivat hyödyntäneet taukoa taisteluissa ottaakseen useita kyliä Kosovossa uudelleen hallintaansa, ja samoin myös monia alueita lähellä kaupunkeja ja moottoriteitä, ... mikä on johti [Serbian viranomaisten] lausuntoihin, että jos [Etyjin tarkkailijat] eivät pysty hallitsemaan näitä yksiköitä niin hallitus tekee sen."
YK:n Inter-Agency Update -raportti 11. tammikuuta on samankaltainen. Se kertoo taisteluista Serbian turvallisuusvoimien ja UCK:n välillä. Tämän lisäksi "vakavimmassa tapauksessa sitten tulitauon julistamisen lokakuussa 1998, murhat (joihin UCK:n väitetään olevan syyllinen) ovat tarkastelun alla olevana ajanjaksona lisääntyneet, mikä on johtanut hallituksen vahvoihin kostotoimiin". "Summittainen väkivalta" aiheutti 21:n ihmisen kuoleman edellisen 11 päivän aikana. Vain yksi esimerkki mainitaan: pommi-isku "pristinalaisen kahvilan ulkopuolella, jossa loukkaantui kolme serbinuorta ja josta seurasi serbisiviilien kostoiskuja albaaneja vastaan". Tämä oli ensimmäinen tapaus laatuaan pääkaupungissa. Muut tärkeät tapaukset, jotka mainitaan, ovat UCK:n suorittama kahdeksan sotilaan vangitseminen, serbisiviilin murha sekä kolmen serbipoliisin murhat. Naton selonteko tästä ajanjaksosta on hyvin samanlainen, mutta siinä on mukana enemmän yksityiskohtia: Jugoslavian armeijan siviili- ja UCK:n kohteiden tulitus, "jossa kuoli vähintään 15 ihmistä", ja UCK:n suorittamat serbituomarin, poliisien ja siviilien murhat, jne.
15. tammikuuta tapahtui Racakin verilöyly, minkä jälkeen raportit alkoivat taas näyttää enemmän tai vähemmän samalta kuin sitä edeltäneenä ajanjaksona. Etyjin kuukausittainen raportti tammikuun 20. päivältä kuvailee tilannetta "epävakaaksi". Serbien ja UCK:n "suorat sotilaalliset yhteenotot... vähenivät huomattavasti", mutta UCK:n hyökkäykset poliiseja vastaan ja "satunnainen tulitus" jatkuivat – "Serbian armeija käytti toisinaan myös raskasta aseistusta". "Raportin kattaman ajanjakson loppuosan tärkein piirre on ollut kaupunkiterrorismin hälyttävä lisääntyminen", mikä merkitsi "summittaisten pommi-iskujen sarjaa ja siviilien tulittamista julkisilla paikoilla kaupungeissa ympäri Kosovon". Näiden väkivallantekojen "tekijät eivät ole tiedossa"; ne on tehty joko "rikollisin tai poliittisin motiivein". Tätä seuraa sarja poliisin ja UCK:n yhteenottoja, UCK:n suorittama "viiden vanhan serbisiviilin" sieppaus sekä UCK:n ja Serbian armeijan kieltäytyminen noudattamasta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia. Viisi siviiliä kuoli, näistä kolme pommi-iskussa albaanien omistaman ruokakaupan ulkopuolella, kun "kaupunkiväkivalta lisääntyi merkittävästi". "Yhä uusia raportteja otettiin vastaan, joiden mukaan UCK 'piti kuria' albaaniyhteisössä ja jakeli rangaistuksia ihmisille, joita syytettiin serbien avustajiksi" sekä murhasi ja sieppasi serbien avustajiksi epäiltyjä ja serbipoliiseja. Tätä "yhteenottojen kierrettä voidaan yleisesti ottaen kuvailla" UCK:n hyökkäyksiksi poliiseja ja siviilejä vastaan, "Jugoslavian liittotasavallan viranomaisten ylimitoitetuksi reaktioksi " ja "UCK:n toiminnan elpymiseksi muualla".
Kuukausittaisessa raportissaan 17. maaliskuuta YK:n pääsihteeri toteaa, että yhteenotot Serbian turvallisuusvoimien ja UCK:n välillä "jatkuivat suhteellisesti alemmalla tasolla", mutta siiviileistä "on yhä useammin tulossa väkivallantekojen pääkohteita" – muun muassa murhien, pahoinpitelyjen ja sieppausten. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR "rekisteröi yli 65 [albaani- ja serbisiiviilin ja usean romanin] väkivaltaiset kuolemat" 20. tammikuuta ja 17 maaliskuuta välisenä aikana. Näiden raportoidaan olleen yksittäistapauksia, joko ammuskeluvälikohtauksia tai kranaattihyökkäyksiä kahviloihin ja kauppoihin. Uhreihin väitetään lukeutuneen serbejä avustaneita albaaneja ja "siviilejä, jotka tunnettiin ennakkoluulottomuudesta ja joustavuudesta yhteisöjen välisissä suhteissa". Sieppaukset jatkuivat, ja lähes kaikki niiden uhrit olivat serbejä ja enimmäkseen siviilejä. Etyjin selonteko 20. maaliskuuta antaa hyvin samanlaisen kuvan ja raportoi "UCK:n provosoimattomista hyökkäyksistä poliisia vastaan". Se kertoo myös Serbian turvallisuusvoimien tappioiden lisääntymisestä ja "siviiliväestöä koskettavista sotilaallisista operaatioista", "kaupunkialueilla tapahtuneista mielivaltaisista terroristihyökkäyksistä siviilejä vastaan", enimmäkseen albaanien "murhista, joiden tekijät eivät ole tiedossa", ja albaanisiviilien sieppauksista, joista UCK:n "keskusjohtoisten turvallisuusjoukkojen" väitetään olevan vastuussa. Tämän jälkeen seuraa raportteja yksittäisistä tapauksista.
Naton viimeinen raportti (joka kattaa tammikuun 16. päivän ja maaliskuun 22. päivän välisen jakson), mainitsee useita kymmeniä välikohtauksia, joista noin puolet ovat UCK:n ja puolet Serbian turvallisuusvoimien aloittamia. Näiden lisäksi mainitaan kuusi tapausta, joissa Serbian turvallisuusjoukot ovat vastanneet UCK:n toimiin tai ottaneet sen kanssa yhteen. Näihin on kuulunut myös "serbien aggressiivisia hyökkäyksiä kyliin, joita epäillään UCK.n joukkojen tai komentokeskusten suojelemisesta". Kuolleiksi raportoidut olivat enimmäkseen sotilaita ja heidän lukumääränsä vastasi edeltävien kuukausien tasoa.
Vertailukohdaksi, voisi ottaa vaikkapa Israelin USA:n tukemat veriset ja tuhoisat sotilasoperaatiot Libanonissa, joilla Israelin joukot, jotka miehittävät maata YK:n turvallisuusneuvoston määräyksiä rikkoen, reagoivat Libanonin vastarinnan hyökkäyksiin heitä tai heidän paikallista palkka-armeijaansa vastaan. Kautta koko 1990-luvun, aivan kuten aiemminkin, nämä hyökkäykset ovat moninkertaisesti ylittäneet väkivallanteot, joista Jugoslavian liittotasavallan turvallisuusvoimia voidaan syyttää alueella, jonka Nato tunnustaa kuuluvan Jugoslavian liittotasavaltaan.
Kosovon alueella ei raportoitu mitään oleellisia muutoksia joulukuussa tapahtuneen tulitauon rikkoutumisen ja maaliskuun 22. päivän pommituspäätöksen välillä. Vaikka Racakin verilöylyä (joka oli ilmeisesti poikkeustapaus) ei edes otettaisi huomioon, ei voi olla epäilystä siitä, että Jugoslavian liittotasavallan viranomaiset ja turvallisuusvoimat olivat syyllistyneet vakaviin rikoksiin. Mutta raportoitu tapahtumien kulku ei kuitenkaan millään tavoin tue väitettä, että nämä olisivat olleet syy pommituksiin. Kun käännämme huomiomme samanaikaisiin vertailukelpoisiin tai paljon vakavampiin hirmutöihin, havaitsemme, että USA liittolaisineen joko ei reagoinut niihin tai – mikä on vielä merkittävämpää – jatkoi tai jopa lisäsi tukeaan hirmutöille. Esimerkkejä on liiankin helppo luetella; Itä-Timor samojen kuukausien aikana on niistä vain ilmeisin.
Laajamittaiset karkotukset Kosovosta alkoivat heti, kun pommitukset olivat alkaneet 24. maaliskuuta. Maaliskuun 27. päivänä UNHCR raportoi 4 000 ihmisen paenneen Kosovosta, ja 1. huhtikuuta pakolaisvirta oli kasvanut niin suureksi, että UNHCR alkoi julkaista päivittäisiä arvioita. UNHCR:n Humanitaarinen evakuaatio-ohjelma alkoi 5. huhtikuuta. Etyj raportoi, että maaliskuun viimeisestä viikosta sodan loppuun kesäkuussa, "Jugoslavian liittotasavallan ja Serbian joukot pakkosiirsivät noin 863 000 Kosovon albaania Kosovosta", ja satoja tuhansia muita jäi sisäisiksi pakolaisiksi. Samaan aikaan pakeni myös tuntematon määrä serbejä romaneja (yksi 'a') ja muiden etnisten ryhmien edustajia.[17]
Yhdysvallat ja Iso-Britannia olivat suunnitelleet pommituksia jo monta kuukautta, ja ne tuskin saattoivat olla odottamatta näitä seurauksia. Maaliskuun alussa Italian pääministeri Massimo D'Alema varoitti Clintonia valtavasta pakolaisvirrasta, joka seuraisi pommituksia. Clintonin turvallisuusneuvonantaja Samuel Berger vastasi hänelle, että siinä tapauksessa "Nato jatkaa pommituksia", entistä kammottavammin seurauksin. USA:n tiedustelupalvelu myös varoitti, että pommituksilla olisi seurauksena "varsinainen pakolaisräjähdys" ja etnisen puhdistuksen kampanja. Tässä suhteessa se toisti eurooppalaisten tarkkailijoiden aikaisemmat varoitukset.[18]
Kun pommitukset alkoivat, Naton yhdysvaltalainen sotilaskomentaja Wesley Clark ilmoitti lehdistölle, että oli "täysin ennustettavaa", että serbiterrori kiihtyisi sen seurauksena. Pian tämän jälkeen hän esitti toistamiseen, että "sotilasviranomaiset tiesivät odottaa Milosevicin raakaa reaktiota sekä sitä kammottavaa tehokkuutta, jolla hän toteutti suunnitelmansa". Muutamaa viikkoa myöhemmin hän täsmensi, että Naton operaatiota, "jonka [Naton] poliittinen johto oli suunnitellut... ei oltu suunniteltu estämään serbien etnisiä puhdistuksia. Sitä ei oltu tarkoitettu serbiarmeijaa ja sisäministeriön joukkoja vastaan käytävää sotaa varten. Ei millään tavoin. Sellaiseen ei ollut mitään aikomustakaan. Se ei ollut tarkoituksena". Kenraali Clark jatkoi, että "minulle ei ole koskaan kerrottu" Operaatio Hevosenkenkää koskevista suunnitelmista – viitaten serbien suunnitelmaan Kosovon väestön karkottamiseksi, jonka Nato julkisti sen jälkeen, kun Serbian järkyttävä reaktio pommituksiin oli tullut tietoon.[19]
UNHCR-järjestöllä on päävastuu pakolaisista huolehtimisesta. "Sodan loputtua Englannin pääministeri Tony Blair kritisoi järjestöä sen toiminnassa näkemiensä ongelmien vuoksi".[20] UNHCR:n toiminnassa olisi nähtävästi ilmennyt vähemmän ongelmia, jos suurvallat eivät olisi vähentäneet sille myönnettyä rahoitusta. Taloudellisista leikkauksista johtuen UNHCR:n oli vähennettävä henkilöstöään yli 15 prosentilla vuonna 1998. Lokakuussa 1998, kun Jugoslavian pommituksia suunniteltiin, UNHCR ilmoitti, että sen on irtisanottava viidennes jäljellä olevasta henkilöstöstään tammikuuhun 1999 mennessä johtuen "valistuneiden valtioiden" asettamista budjettirajoituksista.[21]
Siis tiivistäen: sen jälkeen, kun pakolaishuollosta vastaavan järjestön rahoitusta oli jyrkästi leikattu, Etyjin tarkkailijat poistettiin ja pommitukset aloitettiin siinä odotuksessa – joka pian toteutui – että seurauksena olisi etnisen puhdistuksen ja muiden raakuuksien voimakas kiihtyminen. Takautuvan oikeutuksen opin mukaisesti tätä seuranneiden "inhottavien rikosten" katsotaan nyt mahdollisesti olleen "riittävä perustelu" Naton pommituksille.
Ihminen, joka tekee rikoksen, on itse ensisijaisessa vastussa siitä. Mutta niillä, jotka seuraukset ennakoiden yllyttävät häntä, on toissijainen vastuu, joka vain kasvaa, jos he toiminnallaan lisäävät rikoksen uhrien kärsimyksiä. Ainoa kuviteltavissa oleva puolustus rikoksiin yllyttämiselle on se, että rikokset olisivat olleet vielä vakavampia ilman yllytystä. Tällainen väite – joka kuuluu omituisimpiin puolustuksiin, mitä valtioiden väkivallalle on koskaan esitetty – vaatii huomattavaa todistusainestoa. Kyseessä olevassa tapauksessa todistusaineistoa ei ole esitetty, eikä ole edes tunnustettu sitä, että todistusaineistoa tarvitaan.
Kuvitelkaamme kaikesta huolimatta, että ottaisimme tämän perustelun vakavasti. Mitä suurempia väkivaltaan turvautumista seuranneet rikokset ovat sitä heikommaksi perustelu luonnollisesti käy. Jos yksikään Kosovon albaani ei olisi kärsinyt Naton pommitusten seurauksena, päätös ryhtyä pommituksiin olisi saattanut olla oikeutettu sillä perusteella, että ne estivät rikokset Kosovon albaaneja vastaan. Mutta kun pommituksia seuranneiden rikosten vakavuus lisääntyy, perustelu näyttää entistä kehnommalta. Siksi on perin omituista, että pommitusten kannattajat pyrkivät antamaan pahimman mahdollisen kuvan rikoksista, joista he jakavat vastuun; heidän pitäisi toimia juuri päinvastoin. Tämä omituinen menettely ilmeisesti heijastaa indoktrinaation menestystä sen opin hyväksytyksi tekemisessä, että Naton pommituksen yllyttämät rikokset oikeuttavat pommitukset takautuvasti.
Tämä ei missään nimessä ole indoktrinaation ainoa vaikuttava saavutus. Toinen on keskustelu Naton väitetystä "kaksinaismoraalista" tai siitä, miten se "sulkee silmänsä" muilta humanitaarisilta kriiseiltä tai "ei tee kylliksi" niiden estämiseksi. Ihmiset, jotka osallistuvat tällaiseen keskusteluun, selvästi olettavat, että Kosovossa Natoa ohjasivat todelliset humanitaariset motiivit – mikä on juuri se kysymys, josta pitäisi kiistellä. Clintonin hallitus ei "sulkenut silmiään" tai "tehnyt liian vähän" Itä-Timorin, Kolumbian tai monien muiden raakuuksien suhteen. Päin vastoin, yhdessä liittolaistensa kanssa se päätti kiihdyttää raakuuksia, usein varsin tarmokkaasti. Turkin tapaus – joka kuuluu Naton ja Euroopan toimivalta-alueeseen – on ehkä kaikkein olennaisin tässä yhteydessä. Turkin mittavat etniset puhdistukset ja muut rikokset on tehty Clintonin hallituksen avustuksella; valtava sotilasavun virta vain kasvoi sitä mukaan kun hirmutyöt lisääntyivät. Nämä tapahtumat ovat myös käytännöllisesti katsoen kadonneet historiasta. Niitä ei mainittu Naton 50. vuosipäivän kokouksessa huhtikuussa 1999, joka pidettiin etnisen puhdistuksen varjossa – rikoksen, jota ei voida hyväksyä Naton rajojen lähellä, osallistujat ja kommentaattorit julistivat. Mutta Naton rajojen sisäpuolella se voidaan hyväksyä; siellä etnistä puhdistusta on peräti joudutettava. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta lehdistön maininnat Turkin etnisestä puhdistuksesta rajoittuivat muutamaan satunnaiseen puolustuspuheeseen. Turkin asevoimien osallistumista Kosovon sotaan sen sijaan ylistettiin. Viimeaikainen keskustelu "humanitaarisen väliintulon" ongelmista on välttänyt mainitsemasta USA:n roolia Turkin hirmutöissä tai sivuuttanut aiheen kokonaan.[22]
On harvinainen saavutus, että propagandajärjestelmän opit hyväksytään keskustelun ennakko-oletuksiksi. Nämä kuuluvat niihin "opetuksiin", joita tulee soveltaa tulevissa humanitaarisiin perusteluihin verhotuissa operaatioissa.
Takautuvan oikeutuksen periaatteen absurdius tunnustetaan epäilemättä ainakin jollain tasolla. Niinpä monet Naton pommitusten perusteluyritykset ovat seuranneet eri rataa. Yhden tyypillisen version mukaan "Serbia hyökkäsi Kosovoon murskatakseen albaanien separatistisen sissiliikkeen mutta tappoikin 10 000 siviliä ja ajoi 700 000 pakolaista Makedoniaan ja Albaniaan. Nato hyökkäsi Serbiaa vastaan ilmasta käsin suojellakseen albaaneja etniseltä puhdistukselta [mutta] tappoikin satoja serbisiviilejä ja aiheutti kymmenien tuhansien paon kaupungeista maaseudulle."[23] Jos tapahtumien oletetaan tapahtuneen tässä järjestyksessä, niin pommituksille voidaan rakentaa jonkinlainen puolustus. Mutta on kiistatonta, että tapahtumien todellinen järjestys oli päinvastainen.
Tämä temppu on tuttu tiedotusvälineistä, ja myös akateemiset tutkimukset omaksuvat usein samanlaisen kannan. Eräässä suuresti kehutussa kirjassa tästä sodasta historioitsija David Fromkin sanoo, ilman minkäälaista perustelua, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset toimivat yksinomaan "altruismin" ja "moraalisen kiihkon" ajamina ja näin tehdessään kehittivät "uudenlaisen lähestymistavan voimankäyttöön maailmanpolitiikassa", kun ne "reagoivat yli miljoonan kosovolaisen karkottamiseen kotimaastaan" pommittamalla pelastaakseen heidät "kärsimykseltä tai kuolemalta". Fromkin viittaa kosovolaisiin, jotka karkotettiin pommitusten odotettuna seurauksena. Oikeustieteen professori Ruth Wedgwood aloittaa oman puolustuksensa sodalle olettamalla, myös ilman minkäänlaisia perusteluja, että Naton pommitusten tavoitteena oli "pysäyttää serbien suorittama albaanien karkottaminen Kosovosta" – siis karkottaminen, jota pommitukset edesauttoivat, ja tavoite, josta Naton sotilaskomentaja ei ollut kuullut ja jonka hän jyrkästi kiisti. Kansainvälisten suhteiden ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Alan Kuperman kirjoittaa, että sekä Itä-Timorissa että Kosovossa "talouspakotteilla tai pommituksella uhkaaminen johti traagiseen takaiskuun", ja länsimaiden väliintulo tapahtui liian myöhään estääkseen laajamittaiset hirmutyöt". Mutta Kosovossa pommitukset eivät tapahtuneet "liian myöhään estääkseen laajamittaiset hirmutyöt" vaan edelsivät niitä ja – aivan kuten odotettiin – yllyttivät niihin. Itä-Timorissa puolestaan mikään länsimaiden toimenpide ei "johtanut traagiseen takaiskuun". Voimankäyttöä ei ehdotettu, ja pakotteilla ei uhattu ennen kuin vasta hirmutöiden jälkeen. "Väliintulon" suorittivat YK:n rauhanturvajoukot, jotka miehittivät Portugalille kuuluvan alueen sen jälkeen, kun länsivallat vihdoinkin lopettivat suoran tukensa Indonesian miehitykselle ja siihen liittyneille valtaville hirmutöille, jolloin Indonesian armeija poistui pikaisesti.[24]
Tällainen historian uudelleenkirjoittaminen on ollut tyypillistä koko episodin ajan. Yhdessä aikaisemmassa tavanomaisessa versiossa tapahtuneesta New York Timesin ulkopoliittinen asiantuntija Thomas Friedman kirjoitti sodan loppupuolella, että "sen jälkeen, kun pakolaisten karkotukset alkoivat, Kosovon jättäminen huomiotta olisi ollut väärin... ja siksi valtavan ilmasodan käyttäminen rajallisen tavoitteen saavuttamiseksi oli ainoa järkevä ratkaisu".[25] Pakolaisten karkotukset, joihin Friedman viittaa, seurasivat "valtavaa ilmasotaa", kuten oli odotettu. Jälleen aikajärjestys on käännetty nurin, mikä on ymmärrettävää: ilman tätä temppua valtion väkivallan puolustaminen on todella vaikeaa.
Yksi yleisessä käytössä ollut takautuva perustelu on, että voimankäyttö teki Kosovon albaanien kotiinpaluun mahdolliseksi. Tämä olisi huomattava saavutus, jos unohtaisimme sen tosiseikan, että melkein kaikki pakolaiset oli karkotettu reaktiona pommituksiin. Jos tämä logiikka hyväksytään, niin parempi vaihtoehto – joka olisi ollut groteski mutta kuitenkin vähemmän groteski kuin se vaihtoehto, johon turvauduttiin – olisi ollut odottaa ja katsoa, toteuttaisivatko serbit todella karkotukset, joita sen väitettiin suunnitelleen, ja jos he olisivat toteuttaneet ne, pommittaa Jugoslavian liittotasavaltaa niin, että kosovolaiset olisivat päässeet palaamaan koteihinsa. Näin kosovolaiset olisivat joutuneet kärsimään paljon vähemmän kuin he kärsivät, kun heidät karkotettiin Naton pommitusten aikana.
Mielenkiintoinen variaatio tästä perustelusta löytyy Cambridgen yliopiston oikeustieteen professori Marc Wellerin kirjoittamasta johdannosta Kosovoa koskevista dokumenteista toimittamaansa kokoelmaan.[26] Hän tunnustaa, että Naton pommitukset, joita hän vankasti kannatti, rikkoivat selvästi kansainvälistä oikeutta ja voitaisiin perustella vain väitetyn "humanitaarisen väliintulon oikeuden pohjalta". Tämä perustelu puolestaan nojaa siihen oletukseen, että Jugoslavian kieltäytyminen "hyväksymästä hyvin yksityiskohtaista Kosovon kysymykseen esitettyä ratkaisua [Rambouilletin uhkavaatimusta] voitaisiin katsoa tilanteeksi, joka johtaa valtavaan humanitaariseen katastrofiin". Mutta tapahtumat Kosovossa "vapauttivat Naton tästä todistustaakasta", hän kirjoittaa. Kyseinen tapahtuma oli "laajamittaisen ja etukäteen suunnitellun nähtävästi lähes koko Kosovon albaaniväestöön kohdistuneen karkotuskampanjan aloittaminen juuri ennen pommitusten alkamista".
Tässä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on asiakirja-aineisto, mukaanlukien Wellerin itsensä toimittama kirja. Siitä ei löydy mitään todistusaineistoa, joka puoltaisi hänen väitteitään, vaan se sen sijaan kumoaa hänen väitteensä (koska todistusainestoa ei ole löytynyt laajoista etsimisyrityksistä huolimatta). Toiseksi, vaikka jälkikäteen olisikin paljastunut, että karkotusten alkaminen oli tiedossa jo ennen pommituksia (siitä huolimatta, että se mystisesti puuttuu kaikesta asiakirja-aineistosta), olisi kai ollut parempi antaa karkotusten tapahtua ja vasta niiden jälkeen aloittaa pommitukset pakolaisten kotiinpaluun mahdollistamiseksi. Se olisi ollut groteskia, mutta paljon vähemmän groteskia kuin se, mitä tehtiin. Mutta olemassaolevan todistusaineiston valossa tämä on puhtaasti akateemista keskustelua, joka vain heijastaa sodan puolustajien epätoivoisuutta.
Oliko vähemmän groteskeja toimintavaihtoehtoja olemassa maaliskuussa 1999? Todistustaakka tietenkin on niillä, jotka puolustavat valtioiden väkivaltaa. Se on raskas taakka, mutta sitä ei ole otettu vakavasti. Sivuuttakaamme kuitenkin tämä ja tarkastelkaamme mahdollisia vaihtoehtoja.
Eräs tärkeä kysymys, jonka esitti Eric Rouleau, on, olivatko "serbien raakuudet paisuneet niin valtaviin mittasuhteisiin, että ne oikeuttivat diplomaattisen prosessin katkaisemisen kosovolaisten pelastamiseksi kansanmurhalta?" Hän toteaa, että "Se, että Etyj toistuvasti kieltäytyi julkaisemasta raporttiaan [tarkkailijoidensa havainnoista marraskuusta 1999 heidän lähtöönsä saakka] vain vahvistaa epäilyksiä tämän väitteen totuudellisuudesta."[27] Kuten on todettu, USA:n ulkoministeriön ja sotarikostuomioistuimen syytteistä ei löydy mitään merkityksellistä tukea tälle väitteelle. Entä sitten Etyjin raportti, joka julkaistiin sen jälkeen, kun Rouleau kirjoitti artikkelinsa? Kuten todettu, raportista ei löydy mitään vakavasti otettavaa tukea väitteelle, ja siitä löytyy muutenkin vähän tietoa keskeisimmän ajanjakson tapahtumista. Itse asiassa sen lähteet yhtyvät Ranskalaisen Etyj-tarkkailija Jacques Prod'hommen todistajanlausuntoon – jota Rouleau lainaa – jonka mukaan "sotaa edeltäneen kuukauden aikana, jolloin [Prod'homme] liikkui vapaasti kautta Pecin alueen, hän ja hänen kollegansa eivät nähneet mitään, mitä voitaisiin kuvailla systemaattiseksi vainoksi, ryhmien tai yksittäisten ihmisten murhiksi, talojen polttamiseksi tai karkotuksiksi". Ja Etyjin ja muiden tarkkailijoiden yksityiskohtaiset raportit, jotka on jätetty pois Etyjin tutkimuksesta, tekevät väitteestä entistäkin epäuskottavamman, kuten on jo todettu.
Keskeiselle väitteelle ei vieläkään löydy tukea, vaikka se on Naton puolustuksen tärkein osa, kuten kaikkein vannoutuneimmatkin Naton puolustajat – esimerkiksi Weller – tunnustavat. Ja jälleen kerran on syytä korostaa, että niillä, jotka esittävät tämän väitteen perusteluna väkivaltaan turvautumiselle, on raskas todistustaakka. Epäsuhta todistustaakan ja esitetyn todistusaineiston välillä on valtava. Itse asiassa olisi täsmällisempi puhua todistustaakan ja esitetyn todistusaineiston välisestä ristiriidasta, erityisesti jos otamme huomioon muun relevantin todistusaineiston, kuten esimerkiksi Naton sotilaskomentajan, kenraali Wesley Clarkin todistuksen.
Kosovo oli erittäin synkeä paikka sotaa edeltäneenä vuonna. Naton mukaan silloin tapettiin noin 2000 ihmistä, enimmäkseen albaaneja, katkeran taistelun aikana, joka alkoi helmikuussa UCK:n toimilla, jotka USA tuomitsi "terrorismina", ja Serbian raa'alla vastauksella niihin. Kesään mennessä UCK oli valloittanut noin 40 prosenttia maakunnasta, mistä seurasi Serbian turvallisuusvoimien ja puolisotilaallisten joukkojen julma reaktio, jonka kohteena oli siviiliväestö. Kosovon albaanien lakiasioiden neuvonantaja Marc Wellerin mukaan "muutaman päivän sisällä [tarkkailijoiden vetäytymisestä maaliskuun 20. päivänä], sisäisten pakolaisten lukumäärä oli taas kohonnut yli 200 000:n". Tämä luku vastaa suurin piirtein USA:n tiedustelupalvelun raporttien arvioita.[28]
Olettakaamme, että tarkkailijoita ei olisi vedetty pommitukseen valmistauduttaessa ja että diplomaattisia mahdollisuuksia olisi käytetty. Olivatko tällaiset vaihtoehdot mahdollisia? Olisivatko ne johtaneet huonompaan lopputulokseen vai mahdollisesti parempaan? Koska Nato ei halunnut harkita tätä vaihtoehtoa, emme voi tietää vastausta. Mutta voimme sentään tarkastella tunnettuja tosiasioita ja kysyä, mihin johtopäätöksiin ne viittaavat.
Olisiko Etyjin tarkkailijat voitu jättää Kosovoon, mieluiten vahvistettuna? Tämä vaikuttaa mahdolliselta, ainakin sen tosiseikan vallossa, että Serbian parlamentti välittömästi tuomitsi tarkkailijoiden vetämisen. Mitään perustelua ei voida esittää sille väitteelle, että tarkkailijoiden lähtöä seurannut väkivallan raportoitu kiihtyminen olisi tapahtunut vaikka he olisivat jääneet Kosovoon, puhumattakaan valtavasta eskalaatiosta, joka seurasi tarkkailijoiden vetämisen ennakoimia pommituksia. Nato ei juurikaan harkinnut muita rauhanomaisia keinoja; edes öjynvientikiellon toteuttamista, joka on minkä tahansa vakavasti otettavan pakoteohjelman ydin, ei harkittu ennen kuin pommitukset olivat jo alkaneet.
Tärkein kysymys kuitenkin liittyy diplomaattisiin mahdollisuuksiin. Pommitusten aattona neuvottelupöydällä oli kaksi ehdotusta. Yksi oli Rambouilletin sopimus, joka esitettiin Serbialle uhkavaatimuksena. Toinen oli Serbian kanta, joka oli ilmaistu maaliskuun 15. päivän "tarkistetussa sopimusluonnoksessa" ja Serbian parlamentin päätöslauselmassa 23. maaliskuuta.[29] Jos kosovolaisten suojelemisesta olisi todella oltu kiinnostuneita, muitakin vaihteohtoja olisi saatettu harkita – esimerkiksi Jugoslavian serbialaisen presidentin Dobrica Cosicin vuosien 1992-93 ehdotus, että Kosovo voitaisiin jakaa ja erottaa Serbiasta, poikkeuksena "tietyt serbien erillisalueet".[30] Tuolloin itsenäisyyden julistanut ja rinnakkaisen hallituksen perustanut Ibrahim Rugovan Kosovon tasavalta oli hylännyt tarjouksen, mutta se olisi saattanut toimia pohjana neuvotteluille alkuvuoden 1999 uudenlaisessa tilanteessa. Pitäytykäämme kuitenkin maaliskuun lopun virallisissa kannoissa, jotka olivat Rambouilletin uhkavaatimus ja Serbian päätöslauselma.
On tärkeää ja paljastavaa, että vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta kummankin kannan olennainen sisältö pidettiin salassa suurelta yleisöltä, poikkeuksena vaihtoehtomediat, jotka tavoittavat hyvin pienen yleisön.
Serbian parlamentin päätöslauselma on käytännöllisesti katsoen pidetty salassa, vaikka uutistoimistot raportoivat siitä välittömästi. Edes sen olemassaoloon on viitattu harvoin, sen sisällöstä puhumattakaan. Päätöslauselma tuomitsi Etyjin tarkkailijoiden vetämisen ja pyysi YK:ta ja Etyjiä välittämään diplomaattisen ratkaisun neuvotteluissa, jotka "johtaisivat poliittisen ratkaisun saavuttamiseen laajamittaisesta autonomiasta [Kosovolle], mikä takaisi täyden tasa-arvoisuuden kaikille Serbian tasavallan ja Jugoslavian liittotasavallan kansalaisille ja etnisille yhteisöille, ja samalla kunnioittaisi Serbian tasavallan ja Jugoslavian liittovaltion itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta". Se viittasi "kansainvälisen läsnäolon" mahdollisuuteen, jonka "koko ja luonne" määriteltäisiin myöhemmin, ja joka toteuttaisi "kaikkien [Kosovossa] asuvien kansallisten yhteisöjen edustajien hyväksymän poliittisen sopimuksen itsehallinnosta". Jugoslavian liittotasavallan suostumus "neuvotteluihin Rambouilletissa hyväksyttävän sopimuksen toteuttavan kansainvälisen läsnäolon laajuudesta ja luonteesta [Kosovossa]" oli muodollisesti välitetty neuvotteluosapuolille 23. helmikuuta. Jugoslavian liittotasavalta oli myös ilmoittanut siitä lehdistötilaisuudessa seuraavana päivänä.[31] Sitä, oliko näillä ehdotuksilla mitään todellista sisältöä, emme voi tietää, koska niitä ei koskaan otettu harkittavaksi eikä niiden sisältöä vieläkään tunneta.
Ehkä vielä hätkähdyttävämpää on se, että Rambouilletin uhkavaatimus, jota yleensä kuvaillaan ainoaksi rauhansuunnitelmaksi, salattiin sekin suurelta yleisöltä – erityisesti ne kohdat, jotka nähtävästi lisättiin Pariisin rauhanneuvottelujen viime hetkillä maaliskuussa, sen jälkeen kun Serbia oli ilmaissut myöntymisensä sopimuksen tärkeimpiin poliittisiin ehdotuksiin. Nämä kohdat käytännöllisesti katsoen takasivat sen, ettei Serbia hyväksyisi sopimusta. Erityisen tärkeitä olivat sopimuksen toteuttamisen ehdot ja sopimuksen liitteet, jotka myönsivät Natolle oikeuden "vapaaseen ja rajoittamattomaan liikkumiseen ja esteettömään kulkuun kautta Jugoslavian liittotasavallan alueen, mukaanlukien sen ilmatila ja merialueet" ilman mitään rajoituksia tai velvotteita tai tarvetta noudattaa maan lakeja. Naton joukot olisivat Jugoslavian viranomaisten tuomiovallan ulottumattomissa, mutta Jugoslavian viranomaisten olisi pakko noudattaa Naton käskyjä "ensisijaisesti ja kaikin asianmukaisin keinoin" (liite B).
Lisäys salattiin journalisteilta, jotka uutisoivat Rambouilletin ja Pariisin neuvotteluja, Robert Fisk raportoi. "Serbit sanovat tuominneensa sen viimeisessä lehdistötilaisuudessaan Pariisissa – vähän läsnäolijoita keränneessä tilaisuudessa Jugoslavian suurlähetystössä maaliskuun 18. päivänä kello 23." Neuvotteluihin osallistuneet serbitoisinajattelijat väittävät, että nämä ehdot annettiin heille Pariisin neuvottelujen viimeisenä päivänä ja että Venäjä ei ollut niistä tietoinen. Vaatimuksista ilmoitettiin Britannian parlamentin alahuoneelle huhtikuun 1. päivänä, parlamentin lomatauon ensimmäisenä päivänä ja viikkoa pommitusten alkamisen jälkeen.
Pommitusten alkamisen jälkeen aloitetuissa neuvotteluissa Nato luopui näistä vaatimuksista täysin, samoin kuin muista, joita Serbia oli vastustanut, ja lopullisessa rauhansopimuksessa niitä ei mainita lainkaan. Fisk kysyy – aivan järkevästi – "Mikä oli Naton viime hetken vaatimuksen todellinen tarkoitus? Oliko se Troijan hevonen? Oliko sen tarkoituksena varjella rauhaa? Vaiko estää se?" Oli tarkoitus mikä hyvänsä, jos Naton neuvottelijat olisivat olleet huolissaan Kosovon albaanien kohtalosta, he olisivat pyrkineet selvittämään, voisiko diplomatia toimia, jos Naton provokatiivisimmista ja nähtävästi epäolennaisista vaatimuksista luovuttaisiin; jos tarkkailua paranneittaisiin sen lopettamisen sijasta; ja jos Jugoslaviaa uhattaisiin vakavilla pakotteilla.
Kun tällaisia kysymyksiä on esitetty, Yhdysvaltojen ja Britannian neuvotteluryhmien johtajat ovat väittäneet olleensa valmiita luopumaan kohtuuttomista vaatimuksistaan mutta että serbit eivät hyväksyneet tätä. Tätä väitettä tuskin voi uskoa. Jos näin olisi ollut, neuvottelijoiden olisi luullut välittömästi julkistavan Serbian kieltäytymisen. On mielenkiintoista, että heitä ei ole vaadittu selittämään ihmeellistä käytöstään.
Pommitusten tunnetut puolustajat ovat esittäneet samanlaisia väitteitä. Yksi tärkeä esimerkki on Marc Wellerin kommentaari Rambuouilletista.[33] Weller pilkkaa "hurjia väitteitä" sopimuksen toteuttamista koskeneista liitteistä, jotka hänen sanojensa mukaan "julkaistiin itse sopimuksen yhteydessä", millä hän tarkoittaa 23. helmikuuta päivättyä sopimusluonnosta. Sitä, milloin ne julkaistiin, hän ei sano. Hän ei myöskään selitä, miksi Rambouilletin ja Pariisin neuvotteluja uutisoineet journalistit eivät tienneet niistä, tai miksi Britannian parlamenttikaan ei nähtävästi tiennyt niistä. "Kuuluisa liite B", hän väittää, "ilmaisee KFORin [suunniteltujen Naton miehitysjoukkojen] statusta koskevan sopimuksen standardiehdot". Hän ei selitä, miksi Nato luopui tästä vaatimuksesta, kun pommitukset alkoivat. Hän ei myöskään selitä, miksi sellaisia ehtoja ei tarvittu joukoille, jotka miehittivät Kosovon Naton johdolla kesäkuussa, ja jotka ovat paljon Rambouilletissa suunniteltuja miehitysjoukkoja suuremmat, mistä johtuen niiden pitäisi olla vielä riippuvaisempia joukkojen statusta koskevasta sopimuksesta. Selittämättä jää myös Jugoslavian liittotasavallan maaliskuun 15. päivänä antama vastaus helmikuun 23. päivän sopimusluonnokseen. Jugoslavian vastaus käy sopimusluonnoksen läpi yksityiskohtaisesti, kohta kohdalta, ja ehdottaa huomattavia muutoksia ja poistoja mutta ei lainkaan mainitse liitteitä – toteutusta koskevia sopimuksia, jotka, kuten Weller huomauttaa, olivat kaikkein tärkein osa ja tuolloin käytyjen Pariisin neuvottelujen aihe. Wellerin kertomukseen on syytä suhtautua epäilevästi, eikä ainoastaan johtuen hänen huolettomasta suhtautumisestaan olennaisiin tosiasioihin, joka on jo todettu, ja hänen selkeästä sitoutuneisuudestaan. Toistaiseksi nämä olennaiset kysymykset ovat pysyneet hämärän peitossa.
Huolimatta viranomaisten pyrkimyksistä estää tapahtumien leviäminen yleiseen tietoisuuteen, dokumentit olivat kaikkien asian tutkimisesta kiinnostuneiden tiedotusvälineiden saatavilla. Yhdysvalloissa äärimmäinen (ja selvästi epäolennainen) vaatimus, että Naton olisi käytännössä saatava miehittää Jugoslavian liittotasavalta, mainittiin ensimmäisen kerran 26. huhtikuuta Naton tiedotustilaisuuden yhteydessä, jolloin aiheesta esitettiin kysymys, joka kuitenkin välittömästi tyrmättiin ja unohdettiin. Tosiasiat raportoitiin heti, kun vaatimuksista oli muodollisesti luovuttu ja niistä oli tullut merkityksettömiä demokraattisen päätöksenteon kannalta. Heti kun kesäkuun 3. päivän rauhansopimus oli julkistettu, lehdistö siteerasi Rambouilletin "ota tai jätä" -uhkavaatimuksen olennaisia kohtia ja huomautti niiden edellyttäneen, että "Naton joukoille myönnettäisi oikeus mennä minne tahansa Jugoslaviassa ilman että niitä sitoisi minkään viranomaisten tuomiovalta" ja että "Naton johtamilla joukoilla olisi käytännössä vapaa pääsy Kosovon ohella kaikkialle muualle Jugoslaviaan".[34]
Neuvottelut jatkuivat 78 päivää kestäneiden pommitusten aikana ja molemmat osapuolet tekivät kompromisseja, joita kuvailtiin USA:ssa joko serbien vilpiksi tai alistumiseksi pommitusten seurauksena. Kesäkuun 3. päivän rauhansopimus oli kahden marraskuun lopulla neuvotteluissa esillä olleen kannan välinen kompromissi. Nato luopui äärimmäisimmistä vaatimuksistaan, mukaanlukien ne, jotka olivat nähtävästi kariuttaneet neuvottelut viime hetkellä sekä kohdan, joka oli tulkittu niin, että se edellyttäisi kansanäänestystä itsenäisyydestä. Serbia hyväksyi "kansainvälisten rauhanturvaajien läsnäolon ja Naton huomattavan osuuden niissä", mikä oli ainoa maininta Natosta rauhansopimuksessa tai sen vahvistaneessa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1244. Natolla ei ollut aikomustakaan noudattaa allekirjoittamiaan paperinpaloja, vaan se rikkoi niitä välittömästi ja toteutti omalla johdollaan Kosovon miehityksen. Kun Serbia ja Venäjä vaativat, että virallisten sopimusten ehtoja noudatettaisiin, niiden vaatimukset tuomittiin vilpiksi ja pommituksia jatkettiin kunnes ne tottelivat. Kesäkuun 7. päivänä Naton koneet pommittivat jälleen kerran öljyjalostamoja Novi Sadissa ja Pancevossa, joista molemmat olivat Milosevicin vastaisen opposition keskuksia. Pancevon jalostamossa syttyneestä tulipalosta nousi valtava myrkyllisten kaasujen pilvi, joka näkyi pommitusten vakavia taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia käsitelleen New York Timesin artikkelin ohessa 14 . heinäkuuta julkaistussa kuvassa. Öljynjalostamojen pommitusta ei kuitenkaan mainittu, vaikka uutistoimistot raportoivat sen.[35]
On väitetty, että Milosevic olisi pyrkinyt välttelemään sopimuksen ehtoja, jos sopimus olisi saavutettu maaliskuussa. Menneisyys antaa vahvaa tukea tälle johtopäätökselle, mutta yhtä vahvasti se tukee samaa johtopäätöstä koskien Natoa – eikä yksinomaan tässä tapauksessa, sillä virallisten sopimusten romuttaminen voimakeinoin on normaalia toimintaa suurvalloille.[36] Kuten nyt on jälkikäteen tunnustettu, menneisyys viittaa myös siihen, että maaliskuussa "olisi saattanut olla mahdollista käynnistää todelliset neuvottelut – Milosevicille Rambouilletissa esitetyn katastrofaalisen Yhdysvaltojen diktaatin sijaan – ja lähettää Kosovoon suuri ulkopuolisten tarkkailijoiden joukko, joka olisi pystynyt suojelemaan niin serbi- kuin albaanisiviilejä".[37]
Ainakin tämä vaikuttaa ilmeiseltä. Nato päätti hylätä diplomaattiset vaihtoehdot, joita ei oltu käytetty loppuun, ja aloittaa sodan, jolla oli odotetusti kammottavia seurauksia Kosovon albaaneille. Länttä eivät kiinnostaneet muut seuraukset, kuten Serbian talouden tuhoutuminen sodan lakeja vakavalla tavalla rikkoneissa sotilasoperaatioissa. Vaikka asia on jo kauan sitten viety sotarikostuomioistuimeen, on vaikea kuvitella, että sitä tultaisiin käsitelemään vakavasti. Samoista syistä on epätodennäköistä, että tuomioistuin tulisi kiinnittämään huomiota omaan 150-sivuiseen syytteeseensä "Operaatio Myrsky: Prima facie tapaus", jossa dokumentoidaan Kroatian joukkojen tekemiä sotarikoksia, kun nämä ajoivat noin 200 000 serbiä Krajinasta elokuussa 1995 Yhdysvaltain tuella. Yhdysvaltojen osuutta kohtaan vallitsi "lähes täydellinen kiinnostuksen puute USA:n lehdistössä ja kongressissa", New York Timesin Balkanin kirjeenvaihtaja David Binker toteaa.[38]
Kosovolaisten kärsimykset eivät päättyneet Naton miehitysjoukkojen (KFOR) ja YK:n työntekijöiden saapumiseen. Vaikka pommituksiin oli lokakuusta 1998 lähtien vaivattomasti saatavilla miljardeja dollareita, Yhdysvallat "ei ole maksanut vielä penniäkään siitä 37,9 miljoonasta dollarista, joka arvioitiin YK:n Kosovon siviilioperaation käynnistämisen hinnaksi" – samoin kuin Itä-Timorissa, missä Clintonin hallitus on vaatinut jo entuudestaan pienen rauhanturvajoukon pienentämistä. Marraskuuhun 1999 mennessä "Kansainvälisen katastrofiavun USA:n osasto ei ole jakanut vielä lainkaan raskaita varusteita ja alkaa vasta nyt tuoda puutavaraa talviasumusten rakentamiseksi Kosovoon". UNHCR:ää ja EU:n humanitaarista järjestöä ECHO:a on myös "jatkuvasti kritisoitu viivyttelystä ja suunnitelmallisuuden puutteesta". YK:n operaation tämänhetkinen rahoitusvaje on "puolet yhden päivän pommituksen hinnasta", muuan katkera YK:n korkea virkamies toteaa – ja ilman sitä "tämä paikka on pulassa", Milosevicin suureksi riemuksi. Länsimaiden hallitusten tukikokous marraskuussa 1999 lupasi vain 88 miljoonaa dollaria YK:n Kosovon toiminnan rahoittamiseksi, mutta miljardi dollaria jälleenrakentamista varten seuraavana vuonna – julkisia varoja, jotka siirretään yksityisten urakoitsijoiden taskuihin, jos Naton sisäiset jälleenrakennussopimusten jakamista koskevat kiistat pystytään ratkaisemaan. Joulukuun puolessavälissä YK vetosi jälleen kerran rahoituksen järjestämisen puolesta opettajien, poliisien ja muiden työntekijöiden palkkaamiseksi, mutta vetoomukset kaikuivat kuuroille korville.[39]
Huolimatta avustusten vaatimattomuudesta, tämä katastrofi, josta voidaan syyttää virallista vihollista ja jolla voidaan (omituisin perustein) "osoittaa, että 78 päivää kestäneet ilmaiskut Serbian joukkoja ja infrastruktuuria vastaan olivat välttämättömiä", on ollut niin houkutteleva, että muuhun maailmaan suunnattuja avustuksia on sen takia voimakkaasti leikattu. Yhdysvaltain senaatti aikoo leikata kymmeniä miljoonia dollareita Afrikkaan kohdistetuista ohjelmista. Tanska on vähentänyt muualle kuin Kosovoon suunnattua apuaan 26 prosentilla. International Medical Corps -järjestö aikoo keskeyttää Angolan ohjelmansa kerättyään 5 miljoonaa dollaria Kosovoa varten samalla kun se yrittää metsästää – turhaan – 1,5 miljoonaa Angolaa varten, missä 1,6 miljoonaa maan sisäistä pakolaista uhkaa nälkäkuolema. World Food Program ilmoitti joutuvansa supistamaan ohjelmiaan, joilla se avustaa kahta miljoonaa pakolaista Sierra Leonessa, Liberiassa ja Guineassa, koska se on saanut alle 20 prosenttia pyytämästään rahoituksesta. Sama kohtalo odottaa Afrikan suurten järvien alueella neljää miljoonaa nälkäkuoleman partaalla elävää ihmistä – joiden ahdinko on osittain seurausta länsimaiden useita vuosia jatkuneesta toiminnasta sekä niiden toimettomuudesta kriittisinä hetkinä. Balkanilla UNHCR käyttää yhden pakolaisen huoltamiseen 11 kertaa enemmän rahaa kuin Afrikassa. "Kosovon pakolaisiin käytetyt sadat miljoonat dollarit ja avustusjärjestöjen kiire kuluttaa rahat 'oli melkein rivoa', sanoi Randolph Kent", joka siirtyi YK:n Balkanin ohjelmista Itä-Afrikkaan. Presidentti Clinton järjesti tapaamisen johtavien avustusjärjestöjen kanssa "korostaakseen omaa intoaan avustaa Kosovoa".[40]
Kaikki tämä tapahtuu Yhdysvaltojen ulkomaanavun valtavien leikkausten taustaa vasten – valtion, joka on nyt "loistonsa huipussa" (Fromkin) ja jonka johtajat paistattelevat päivää historiallisesti ennennäkemättömän "altruisminsa" herättämässä ylistyksessä samalla, kun he käytännöllisesti katsoen katoavat köyhien ja kurjien avustajien listoilta.
Etyjin tutkimuksesta löytyy yksityiskohtaiset muistiinpanot rikoksista, jotka tehtiin Naton miehityksen aikana. Vaikka niitä ei voi verrata Naton pommitusten aikaisiin rikoksiin, ne eivät ole vähäisiä. Etyj raportoi, että miehitty maakunta on täynnä "laittomuutta ja hillitsemätöntä väkivaltaa", josta huomattava osa on UCK:n väkivallantekoja, ja että "rankaisemattomuus vallitsee oikeuden sijaan". Albaaneja, jotka ovat vastustaneet "UCK:n hallitsemaa" "uutta järjestystä", mukaanlukien "kapinallisryhmän tärkeimmän poliittisen kilpailijan" virkamiehiä, on siepattu ja murhattu, heihin on kohdistettu kranaattihyökkäyksiä ja heitä on muilla tavoin ahdisteltu ja käsketty vetäytymään politiikasta. Ainoa New York Timesissa mainittu Etyjin raportissa esitetty tapaus sijoittuu Prizrenin kaupunkiin, lähelle Albanian rajaa. Serbit hyökkäsivät Prizreniin 28. maaliskuuta, mutta "loppujen lopuksi paljon enemmän vahinkoa on aiheutettu... sodan jälkeen kuin sen aikana". Englantilaiset sotilaspoliisit raportoivat albaanimafian osallistuneen kranaattihyökkäyksiin ja muihin rikoksiin, joihin kuuluu muun muassa "UCK:n edustajiksi itseään kutsuvien miesten" tekemät vanhojen naisten murhat.[41]
Serbivähemmistö on enimmäkseen karkotettu. Robert Fisk raportoi, että "sodan päättymistä seuranneiden viiden kuukauden aikana serbejä on murhattu lähes yhtä paljon kuin albaaneja Naton pommituksia edeltäneiden viiden kuukauden aikana". Tähän viittaavat tämänhetkiset tiedot – muistakaamme, että YK raportoi "65 [siviilien] väkivaltaista kuolemaa" (lähinnä albaaneja ja serbejä) kahtena tarkkailijoiden vetämistä ja pommituksia edeltäneenä kuukautena. Murhia ei tutkita – ei edes Kansainvälisen sotarikostuomioistuimen serbityöntekijän murhaa. Kroaattiyhteisö "lähti yhtenä ryhmänä" lokakuussa 1999. Marraskuussa "Pristinan pienen juutalaisyhteisön johtaja Cedra Prlincevic lähti Belgradiin tuomittuaan 'vainon, joka kohdistuu koko ei-albaaniväestöön'". Amnesty international raportoi vuoden lopulla, että "Väkivalta serbejä, romaneja, muslimislaaveja ja maltillisia albaaneja vastaan on lisääntynyt dramaatisesti viimeisen kuukauden aikana". Siihen on kuulunut "murhia, sieppauksia, väkivaltaisia hyökkäyksiä ja talojen polttamista... päivittäin" sekä kidutuksia, raiskauksia ja hyökkäyksiä albaanien riippumattomia tiedotusvälineitä ja poliittisia järjestöjä vastaan". Amnestyn mukaan kyseessä näyttää olevan "järjestelmällinen kampanja albaaniyhteiskunnan maltillisten äänien vaientamiseksi" – kaikki tämä Naton joukkojen silmien edessä.[42]
KFORin edustajat ilmoittavat, että heitä on määrätty olemaan kiinnittämättä huomiota näihin rikoksiin: "Totta kai se on hullua", muuan ranskalainen komentaja sanoi, "mutta nämä ovat Natolta, ylhäältä päin saatuja käskyjä". Naton joukot "näyttävät suhtautuvan täysin välinpitämättömästi" "aseistautuneiden albaanirosvojen" hyökkäyksiin rajan yli Serbiaan. Hyökkääjät "terrorisoivat raja-asutusta, varastavat puuta tai karjaa ja joissakin tapauksissa tappavat", jättäen jälkeensä autioita kyliä.[43]
Tämänhetkiset merkit viittaavat siihen, että Kosovo on Naton miehityksen aikana palannut tilanteeseen, joka siellä oli kehittymässä 1980-luvun alussa Titon kuoleman jälkeen, kun kansallismieliset voimat ryhtyivät luomaan "etnisesti puhdasta albaanitasavaltaa" Kosovoon ja valloittamaan serbien maita, hyökkäämään kirkkoihin ja käyttämään "pitkitettyä väkivaltaa" albaanialueen "etniseen puhdistamiseen". Tähän kuului "lähes viikottaisia raiskauksia, tuhopolttoja, ryöstelyä ja teollisuuteen kohdistettuja sabotaaseja, joiden tavoitteena oli nähtävästi Kosovossa jäljellä olevien slaavien ajaminen... ulos maakunnasta". Tämä "hankala ongelma", yhteisöjen välisen väkivallan inhottavan historian toinen vaihe, johti Milosevicin tyypillisen raakaan vastaukseen: Kosovon autonomisen aseman poistamiseen, elintärkeiden liittovaltion tukiaisten lopettamiseen ja 'apartheid'-hallinnon perustamiseen (Vickers).[44] Paljon pahempaa saattaa vielä olla luvassa, kun kysymys Kosovon itsenäisyydestä sekoittuu paineisiin luoda "Suur-Albania", jonka tulevaisuudennäkymät ovat huonot.
Seurauksena Tonavan tukkiutumisesta Novi Sadin – toisen Milosevicin vastaisen opposition keskuksen – pommitusten yhteydessä, alueen köyhimmät maat ovat kärsineet valtavia tappioita. Ne kärsivät jo entuudestaan suojatullimuureista, jotka "estivät niiden laivoja harjoittamasta liiketoimintaa EU:n sisällä" ja "koko joukosta länsimaiden niiden viennille asettamia kiinitiöitä ja tariffeja".[45] Mutta "[Tonavan] sulkeutuminen on itse asiassa siunaus" Länsi-Euroopalle ja erityisesti Saksalle, joka hyötyy kaupan vilkastumisesta Reinin ja Atlantin satamissa.[46]
Muitakin voittajia on. Kun sota loppui, talouslehdistö luonnehti länsimaiden aseteollisuutta eli korkean teknologian teollisuutta yleisemmin sodan "todelliseksi voittajaksi". Moskovassa odotetaan "riemuvuotta Venäjän aseviennille", kun "maailma pelokkaana aseistautuu uudelleen kiitos Naton Balkanin seikkailun" ja etsii pelotteita, kuten sodan aikana yleisesti ennustettiin käyvän.[47] Ja mikä vielä tärkeämpää, USA on onnistunut vahvistamaan kontrolliaan strategisesti tärkeällä Balkanin alueella ja ohittamaan EU:n pyrkimykset ainakin toistaiseksi – mikä oli keskeinen syy USA:n vaatimukselle, että sen hallitseman Naton oli johdettava Kosovon operaatiota. Hätää kärsivä Serbia on viimeinen vastarinnan pesäke, mutta ei sekään todennäköisesti enää kovin pitkään.
Vielä yksi seuraus on, että maailmanjärjestyksen hauraat periaatteet ovat kokeneet jälleen yhden iskun. Naton hanke edustaa uhkaa "koko sen kansainvälisen järjestelmän ytimelle", joka perustettiin YK:n peruskirjan varaan, pääsihteeri Kofi Annan totesi vuosittaisessa raportissaan YK:lle syyskuussa 1999.[48] Tällä ei ole paljoa väliä rikkaille ja valtaapitäville, jotka toimivat kuten haluavat, Kansainvälisen tuomioistuimen päätöksiä sivuuttaen ja turvallisuusneuvoston päätöslauselmia vetollaan tarpeen mukaan tyhjäksi tehden. On syytä pitää mielessä, että – päin vastoin kuin yleinen mytologia väittää – Yhdysvallat on ylivoimaisesti johtanut turvallisuusneuvoston päätöslauselmien vetolla torjumisessa monenlaisissa eri kysymyksissä, mukaanlukien terrorismi ja aggressiot, siitä lähtien kun se ei enää kyennyt hallitsemaan YK:ta siirtomaiden vapautumisen jälkeen. Britannia on tullut toisena ja Ranska kaukana kolmantena. Perinteiset uhrit ottavat nämä kysymykset kuitenkin paljon vakavammin, kuten maailman reaktio Kosovon sotaan osoitti.
Olennainen kysymys – joka on aika selkeä – on, että maailmalle on tarjolla kaksi mahdollista vaihtoehtoa voimankäyttöä koskien. Ne ovat: (1) jonkinlainen maailmanjärjestys, joka perustuu joko YK:n peruskirjaan tai johonkin parempaan, jos sille voidaan saada laaja hyväksyntä; tai (2) suuret valtiot tekevät mitä ne haluavat ilman ulkoisia rajoituksia, ja niitä ohjaavat vallan ja voittojen intressit, kuten tähänkin asti. On mielekästä taistella paremman maailman puolesta, mutta ei ole järkevää tuudittautua harhakuvitelmiin ja haihatteluun siitä maailmasta, jossa me tosiasiallisesti elämme.
Arkistoista ja muista lähteistä voidaan odottaa paljastuvan vielä paljon enemmän viimeisintä Balkanin sotaa koskevaa tietoa. Tällä hetkellä esitettävissä olevat johtopäätökset ovat parhaimmillaankin epätäydellisiä ja epävarmoja. Nykyisten tietojen valossa Kosovon "opetukset" eivät kuitenkaan vaikuta kovin houkuttelevilta.
VIITTEET
[1] Ks. luku 1.
[2] Daniel Pearl ja Robert Block, Wall Street Journal, 31.12.1999.
[3] David Petersonin tekemä haku NEXIS-tietokannan 'All News'-kategoriassa.
[4] Scott Peterson, Christian Science Monitor, 27.8.1999.
[5] Steven Erlanger, New York Times, 5.12.1999.
[6] Associated Press, 6.1.2000, "NATO used speeded-up film to excuse civilian deaths in Kosovo", siteeraa Frankfurter Rundschauta, 6.1.2000.
[7] U.S. Department of State, "Erasing History: Ethnic Cleansing in Kosovo", USA:n ulkoministeriön (State Department) www-sivut: http://www.state.gov/index.html, toukokuu 1999. Roger Cohen, Jane Perlez, New York Times, 28.5.1999, josta kaksi kokonaista sivua on omistettu Serbian vastaisten syytteiden "olennaisille kohdille". U.S. Department of State, "Ethnic Cleansing in Kosovo: An Accounting", joulukuu 1999: http://www.state.gov/www/global/human_rights/kosovoii/intro.html.
[8] Marc Weller (toim.), International Documents and Analysis, vol. 1, The Crisis in Kosovo 1989-1999 (Cambridge, Englanti: Documents & Analysis Publishing, Cambridge University Press, 1999), s. 495.
[9] Taylor, East Timor: The Price of Freedom (Lontoo: Zed Books, 1999).
[10] Ks. artikkelini "Timor-Orientale", Le Monde Diplomatique, lok
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja oletuksia kirjoitus on ihan täynnä.
"Johtopäätös on varsin jyrkässä ristiriidassa sodan aikaisen propagandan kanssa."
Oletus:
NATOn johto tiesi täsmälleen mitä Kosovossa tapahtui sodan aikana. Kun luetaan vaikka CIAn reportteja Itä-Saksan tilasta 1980-luvulta, niin luulisi todellisuuden valkenevan. NATOn luotettavin tieduteluväline ovat satelliitit, ja niillä ei kansanmurhia voidan mitenkään havaita, ellei joku idiootti ala kaivamaan joukkohautoja keskelle peltoa.
Vastaoletuksena väittäisin, että NATO maiden johto ei oikeasti tiennyt, mitän Kosovossa tapahtui, mutta pakolaiset levittivät juttuja joukkomurhista (Albaanien paenneet Kosovolaiset... tottakai näillä oli sitten oma lehmä ojassa, mutta...)
"On kiistatonta, että valtavat rikokset tapahtuivat pommitusten alkamisen jälkeen: ne eivät olleet syy vaan seuraus."
Jännä yritys pitää lause totuudenmukaisena, mutta samalla saada aikaan väärä mielkuva. "On kiistatonta" EI viittaa "ne eivät olleet syy vaan seuraus", joka tietenkin olisi aivan valtava väite. Ehkä Hitlerkin olisi jättänyt juutalaiset henkiin, jos Britannia ei itsepäisesti olisi jatkanut sotaa. Tämä jopa voisi pitää paikkansa, mutta me emme voi tietää. Kysymys kuuluukin: haluaisitko SINÄ olla se, joka ottaa sen riskin?
Kyllähän joilla tällaista kansalaisrohkeutta löytyy. Googleta vaikka "Neville Chamberlain".
"Rikosten esittäminen takautuvana oikeutuksena toimenpiteille, jotka osittain aiheuttivat ne, edellyttää poikkeuksellista julkeutta."
Tämä yhä sopii Länsimaiden osallisuuteen toisessa maailmansodassa. Saksalla ei ollut mitään aikomuksia sortaa länsi-Eurooppaa, joiden kansoja pidettiin Saksalaisten kanssa korkealaatuisina, ainakin verrattuna slaaveihin ja juutalaisiin. Britannian jatko sodassa, ja Gaullen toimet Ranskalaisen vastarinnan kiihottamisessa aivan 100% varmuudella aiheuttivat huomattavasti julmuuksia Ranskan maaperällä. Silti näitä rikoksia tehneitä Saksalaisia upseereja tuomittiin Nurnbergissa. "Poikkeuksellista julmuutta" tosiaan...
""kevytversio etnisestä puhdistuksesta"". Olenko ainut, jonka mielestäni tällainen termistö on aika kammottavaa luettavaa? Ehkä se on ok. Tai siis: kevyt on ok. Keskiraskas etninen puhdistus on vähän niin ja näin, ehkä talouspakotteita? Todella kova etninen puhdistus ansaitsee sotilaallisen väliintulon. Mihin heitetään prosentit, vai puhutaanko absoluuttisesta määrästä uhreja?
""havaitsi, että pitkästyneet lehtimiehet alkoivat kiinnostua vastakkaisesta tarinasta: Naton pommien tappamista siviileistä"."
Tottakai perustelujen piti olla siellä. NATO TOIMI HYVÄSSÄ USKOSSA. Lehdistön valitus ei saisi mitään muuta aikaiseksi, kuin varmistaisi työrauhan tulevaisuudessa "kevyiden" ja "keskiraskaiden" etnisten puhdistusten tekijöille. Eli metsiin tekemään etniset puhdistukset. Koska etnisesti sorretun väen edustajat eivät ole luetettavia todistajia, kuten Kosovon tapaus todisti, ei mitään tule tehdä ennen kuin valtaväestöstä on loikannut suuria määriä ihmisiä kertomaan kauheuksista. Chomsky pitäisi lukita huoneeseen kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka menettivät läheisiä ensimmäisten raporttien ja absoluuttisten todisteiden välisenä aikana.
Kumpikohan pärjäisi paremmin. Clinton ja 100 SODASSA VAHINGOSSA kuolleen ihmisen sukulaiset yhdessä huoneessa, ja Chomsky ja 5000 hänen välinpitämättömyytensä takia kuolleen ihmisen sukulaiset?
"Ensinnäkin Etyjin ja muut kansainväliset tarkkailijat (mukaan lukien Nato) raportoivat sen olleen yksittäistapaus ja sanovat, ettei mitään vastaavaa tapahtunut sitä seuraavina kuukausina ennen pommituksia"
Lisää "kevyttä" puhdistusta. Eihän tämä mitään. Pojat on poikia, diktaattorit on diktaattoreja. Pitää antaa vähän joustoa :)
Tottakai jälkikäteen arvioidessa, UCK oli ehkä suurempi syyllinen rikoksiin kuin Serbian armeija. Serbeillä oli kuitenkin Bosniasta aika pahasti verta käsissään, joten oli loogista epäillä heillä olevan verta käsillään (kuten olikin). Selvää oli myös, että väkivalta ei olisi loppunut ilman NATOn väliintuloa, jonka taas Serbit olisivat ilman ilmaiskuja voineet estää, UCK ei (jonka takia Serbejä pommitettiin, UCKta ei). Ilman Bosnian sotaa tapahtumat olisivat varmasti olleet hyvin erilaisia.
Tottakai tässä on kulttuurien (sivilisaatioiden) välinen raja oleellisena. Serbit kuuluvat itä-Eurooppaan, jolloin NATOn sympatiat heitä kohtaan eivät olleet niin voimakkaita kuin ne olisivat olleet esim Kroatiaa kohtaan.
Tämä korostuu vieläkin enemmän Timorissa, jossa sympatioita ei ollut juuri ollenkaan. Nämä eivät kuitenkaan ole pelkästään valtion johdon asenteita, vaan vielä enemmän kansan asenteita. Edes Ruanda ei hirveyksistään huolimatta kiinnostanut länsimaista yleisö kovin paljoa ja Timor vielä vähemmän.
Ainoa keino päästä eroon näistä epätasaisuuksista toiminnassa, on lopettaa ihmisten me-te ajattelu, ja sen mukaan tapahtuva ihmisten jako eri leireihin. Toivotan Chomskylle onnea hänen yrityksessään!
Tässä mielessä tietenkin älykkäiden olentojen löytyminen ulkoavaruudesta tekisi maapallolle niin hyvää, että jonkun kannattaisi melkein lavastaa se :P
tekopyhää ja kaksinaamaista antaa Timorin sotarikollisten mellastaa rauhassa ja jopa tukea heitä, kun taas toisaalla ollaan valmiit tekemään mitä tahansa sotarikosten paljastamiseksi. Hauskinta asiassa on, että sotarikossyytteitä ei edes voida lukea amerikkalaissotilaille:)
se on tekopyhää. Mutta se on niin perus ihmisluonnetta kuin olla ja voi. Itse taidat EU forumista puolustaa puolueettomuutta, joten itse sanot, että olisivat valmis puolustumaan Suomalaisia, mutta et edes Virolaisia, Ruotsalaisia tai Saksalaisia? Timorilaiset? Pyh. Itse olisin valmis puolustamaan niitä
Mites sitä sanotaankaan? Muutos alkaa peilissä olevasta kaverista.
"kun taas toisaalla ollaan valmiit tekemään mitä tahansa sotarikosten paljastamiseksi"
Me-te ajattelua... Tämä oli Eurooppaa, eikä täällä pitäisi enää sotia. Tai suoraan sanoen, täällä ei enää SAA sotia. Mielestäni ihan hyvä asenne NATOlle, ja sitä saa minun puolestani valvoa.
"Hauskinta asiassa on, että sotarikossyytteitä ei edes voida lukea amerikkalaissotilaille:)"
No olisiko hienoa, jos joku Suomalaissotilas vangittaisiin Kosovossa, koska hän vahingossa osuu siviiliin puolustaessaan itseään? Tekisikö Suomalaisten mieli mennä turvaamaan rauhaa Kosovoon? Tekisikö ihmisten mieli antaa lastensa/miestensä/vaimojensa mennä? Siellä ollaan oman hengen kaupalla, ja jos tätä tehdessä tapahtuu pieni vahinko, niin voi joutua viettämään elämänsä vankilassa.
Jos tietäisin että voin vahingotapauksen johdosta joutua vankilaan, tai ainakin valtavan mediarumban ympäröimään tilaan, jossa minusta tehtäisiin SOTARIKOLLISTA (kohtuu pahat vibat tuossa sanassa), niin en varmasti lähtisi minnekään. USA on ainoa valtio, joka tekee mitään kansainvälisesti. Ainut valtio, joka edes HALUAA tehdä jotain kansainvälisesti. Kansan hyväksyntä katoaisi hyvin nopeasti, jos pari Amerikallaista joutuisi jonnekkin kansainväliseen YK-vankilaan Pakistaniin, heidän pomminsa vahingossa osuessa siviilirakennukseen.
Ymmärrän Amerikkalaisten asenteen 100%. Jos Suomi pyrkisi olemaan eturintamassa parantamassa maailmaa, niin kyllä mekin varmaan samat takuut haluaisimme.
mutta yksi heikkous näkemyksissäsi on se, että luulet amerikkalaisten toimivan yhteiseksi hyväksi. Amerikkalaiset eivät ajattele kuin itseään eli omia taloudellisia ja maailmanpoliittisia etujaan sotimalla ajavat. Sen on historia todistanut ja sitä on vaikea muuksi muuttaa.
Olen melkein 100% varma, että USA todellakin haluaa toimia kaikkien hyväksi. Joillain on vain ongelma sen kanssa, että USA myös kokee tietävänsä mikä on kaikille hyväksi.
Esim puhdas islam ei ole USAn mielestä kenellekään hyväksi. Eikä ole myöskään kommunismi. Diktatuuri ei ole pitkällä tähtäimellä hyväksi, mutta on parempi kuin edellämainitut vaihtoehdot. Satun muuten olemaan USAn kanssa aivan samaa mieltä näistä asioista.
USAlla on Tehtävä. Se on ihan valtion asenteessakin. Kohtuu uskonnollinen valtio, joka on samalla ollut demokratian luotettavin koti kohta 250 vuotta. Samalla kyseessä on maailman vaurain maa. Tämä yhdistelmä saa USAn luottamaan oman mallinsa ylivertaisuuteen.
Tottakai reaalipolitiikka kuuluu asiaan, ihan niin kuin kaikilla muillakin mailla, mutta ilman kansan tukea ei USA voisi mokomia operaatioita tehdä, ei vaikka kaikki USAn miljardöörit olisivat sen tukena.
se on uskon asia toimiiko USA itsekkäistä syistä vai ei. Uskallan väittää että maailman ihmisistä 90% on minun kanssani samaa mieltä.
Mutta niinkuin sanoin se on tällä kertaa uskon asia. Historia kylläkin näyttää, että USA ajaa vahvasti omia etujaan.
ajavat omaa etuaan ennen kaikkea. USA on ehkä ainut valtio maailmassa, joka on koskaan tehnyt mitään muuta.
Nyt ei lasketa siis sitä, että Ruotsin YK edustaja sanoo että kaikkien pitäisi olla kiltisti. Toimintaa, ei puheita.
Sanotaanko että USA on pistänyt oikeaan vilpittömään muiden auttamiseen enemmän resursseja kuin koko muu maailma yhteensä. Oikeasti riskeerannut kansalaistensa henkiä jne ihan humanitäärisistä syistä.
Mutta sinänsä olet oikeassa: pääsyyt ovat itsekkäitä.
Mutta USA on vain 95% itsekäs, siinä missä Englanti on 98% itsekäs, Suomi 100% itsekäs, Kiina 100% itsekäs jne.
Eikö tuollaisella budjetilla ja niillä aseilla joilla käydään tätä "täsmä sotaa" pitäisi olla mahdoton osua vahingossa siviili kohteeseen?