Onko tuttua että arkipäiväisetkin harmit tuntuvat isommilta suruaikana jos vertaa normaalitilaan?
Itse itken herkästi ja saan erilaisia "hermokohtauksia". Sitten alan kohta itkeä taas menetettyä omaistani. Asiat myllertävät pääkopassa.
Ehkä tähän vaikuttaa sekin, kun mulla on taipumusta mielenterveysongelmiin, mutta onko "normaaleillakin" ihmisillä tämän tapaista?
Itse itken herkästi ja saan erilaisia "hermokohtauksia". Sitten alan kohta itkeä taas menetettyä omaistani. Asiat myllertävät pääkopassa.
Ehkä tähän vaikuttaa sekin, kun mulla on taipumusta mielenterveysongelmiin, mutta onko "normaaleillakin" ihmisillä tämän tapaista?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin se meni, minä olin kans ihan älytön hermoheikko poikani kuoltua. Suruaika on niin voimia vievää. Ihan hermona itkin, hermostuin, lähdin vetämään muualle, jne, kun tuntui, että ihan päivän selvät asiat täytyy kohta piirtää kaikille. Olin ihan hermoheikko. En minä ole päässyt yli vieläkään poikani kuolemasta. Aikalailla olen itkuinen ja ailahteleva mieleltäni. Surutyö vie aikaa. Et ole "vajaa" sen suhteen. Voimia sinulle.
normaali päästäni ja minulla myllertää päässä.
Kihlattuni kuoli keskiviikkona ja välillä lamaannun täysin. Suihkussa menin lattialle istumaan ja itkin.
Ihan tutulta kuullostaa....mieheni kuoli puolitoista kuukautta sitten äkillisesti ja arjen rutiinit meni uusiksi. Ensin raivotaan ja sitten itketään. Kaikki se paperinpyörittäminen, minkä joutuu läpikäymään, on jotain kauheeta ja kun ei jaksais, ei sitten millään.Alun katkeruus ja viha on muuttunut suureksi ikäväksi ja kiitollisuudeksi, mutta on tää kaikki silti ihan perseestä kieltämättä.
Nuorilla leskillä (=työikäiset lesket) on oma sivusto
www.nuoretlesket.fi
kirjautukaa foorumiin, löydätte monta tarinaa.
Useilla ensimmäinen vuosi menee niin sumussa, etteivät jälkeenpäin muista kuin tunnelmat ja joitain yksittäisiä tapahtumia.