Kun puhutaan suomettumisesta, ei voida olla puhumatta samalla Urho Kekkosesta. Hänhän oli kaiken suomettumisen ylipappi. Suomettumisilmiöstä ota esille vain joita piirteitä, jotka liittyvät Kekkosen toimintaan. Perässähiihtäjien suomettuminen oli yleinen ilmiö, mutta se oli seurausta tämän ylipapin, Kekkosen saarnoista ja isällisistä neuvoista.
Miksi Kekkonen oli mahdollinen? Kekkonen ei noussut valtaan omin avuin. Hänet nostettiin siihen. NL:ssa käsitettiin, että Paasikivi on jo vanha mies eikä häneen voi laskea pitemmän päälle. Siksi oli löydettävä hänelle seuraaja, joka ymmärtäisi paasikiveläistä politiikkaa ja vielä enemmänkin. Olisi lojaali NL:lle kaikessa, mikä NL:a kiinnosti. NL tarvitsi Kekkosta ja NL loi hänestä suurmiehen. Ilman NL:n voimakasta tukea ja puuttumista Suomen asioihin Kekkonen olisi jäänyt tyngäksi. Kekkoselle annettiin monopolioikeus suhteessa NL:oon ja vastineeksi vaadittiin täydellistä lojaalisuutta.
Kekkonen oli eittämättä taitava ulkopoliitikko. Hänen meriittinsä tällä saralla ovat mittavat. Voidaan sanoa, että hän uhrasi isänmaallisesti elämänsä Suomen hyväksi. Hänen ulkopoliittinen taitavuutensa tuli esiin siinä, että hän osasi kävellä nuoralla. Toisaalta hänen piti olla lojaali NL:oon, mutta osoittamalla tätä lojaalisuutta hän saattoi samalla lisätä Suomen vapausasteita. Hän sai houkuteltua venäläisetkin siihen kierteeseen, jossa hänelle itselleen takuumiehenä osoitettu arvo lisäisi edelleen hänen suosiotaan ja sillä tavoin varmistaisi myös NL:n intressien jatkuvuuden. Kekkosen juonikkuus oli tässä vertaansa vailla. Hän oli suorastaan loistava taktikko. Edelleen Kekkosen ajatus yrittää tehdä Pohjolasta turvallisuuspoliittisesti mahdollisimman mielenkiinnoton alue, oli Suomen kannalta parasta mitä sopi odottaa. Paasikivi oli aina epäileväinen venäläisten suhteen, Kekkonen meni rohkeasti heidän luokseen haluten ystävystyä naapurin kanssa. Ystävyyspolitiikka ja Pohjolan rauhoittaminen takasivat meille rauhalliset olot siihen mittaan kuin se oli mahdollista. Ystävyyspolitiikka kantoi myös taloudellista hedelmää, kun Kekkonen kykeni avaamaan kauppaovia sekä länteen että itään.
Mutta Kekkosta ei voida arvioida vain hänen ulkopoliittisensa toimintasa perusteella. Sisäpolitiikassa ja vallan tavoittelussaan hän oli häikäilemätön poliitikko, joka saavutti presidenttinä lopulta lähes diktaattorin aseman. Hän yhdisti maan edun, puolueensa edun ja oman edun toisiinsa. Lopulta ulkopolitiikka sanana oli synonyymi Kekkoselle. Hän käytti ulkopolitiikkaa häikäilemättömästi lyömäaseena sisäpolitiikassa. Hän osallistu aktiivisesti kahdenkin puolueen hajottamiseen. Ensin hajotettiin SDP 1960-lvun alussa ja sitten SMP 1970 luvun alussa. Kekkosen toiminta ylitti tarpeen tullen laillisuuden rajat ja valtiosäännön henen yli mentiin yhtä korkealta kuin riman yli korkeushypyssä. Kekkonen runnasi hallituksia, saneli ministerien henkilöitä, lopetti lakkoja, myllytti poliitikkoja ja muita toimijoita, järjesteli mitä ilmeisemmin arveluttavia tempauksia NL:n kanssa (yöpakkaset, Zavidovon vuoto) jne. Lopulta ilmapiiri poliitikkojen keskuudessa oli erittäin pelokas. Kekkosta nuoltiin eikä häntä missään tapauksessa uskallettu kritisoida. Toisinajattelijoiksi jäivät vain Tuure Junnila, JoriCee Ehrnroth ja Veikko Vennamo. Näistä kaksi ensin mainittua olivat taisteluhautoihin juuttuneita oikeistolaisia, joilta oli ealiteettien taju kadonnut. Vennamost akin yritettiin luoda jonkinlaisen äärioikeistolaisen fasistin kuvaa siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Vennamo oli näistä selkeästi tajuissaan eikä suinkaan vastustanut hyviä suhteita NL:oon ja paasikiviläistä ulkopolitiikkaa. Vennamosta tuli vain Kekkoselle henkilökohtainen paise, josta oli kaikin keinoin päästävä.
Pisteenä iin päälle oli vielä Kekkosen valinta poikkeuslailla presidentiksi. Se on suomalaisen demokratian suuri häpeätahra. Poikkeuslaki johtui Kekkosen turhautumisesta. Häntä ärsytti suunnattaomasti se, että edellisissä vaaleissa pelkiksi marginaalivastustajiksi luonnehditut Vennamo ja Virkkunen keräsivät kolmasosan äänistä. Se oli Kekkosen silmissä katastrofi, koska hän käsitti, että äänet olivat nimenomaan protesti häntä vastaan. Kekkonen ei suinkaan ollut niin suosittu kuin murskaluvut päältä katsoen voisivat antaa ymmärtää. Todelliset vaihtoehdot hän hiljensi ajoissa ja silti marginaaliehdokkaatkin haastoivat hänet näin hyvin. Kekkosen yksi taito oli siinä, että hän asetti tärkeisiin tehtäviin mielellään henkilöitä lojaalisuuden perusteella, pätevyys tuli vasta toisena. Näin hän pyrki varmistamaan, ettei varteenotettavia kilpailijoita pääsisi syntymään. Kekkosen ärtymystä lisäsi luonnollisesti se, että SMP oli saavuttanut ilmiömäisen vaalivoiton vuoden 1970 vaaleissa. Kekkonen hajotti eduskunnan, mutta SMP toisti tempun vuonna 1971. Sen jälkeen SMP hajotettiin kuten Vennamo sanoo "seteliselkärangaisten tuella". Puoluetukirahoituslakia uudistettiin, minkä seurauksena SMP:stä eronneet SKYPiläiset saivat tukun rahaa velkojen jäädessä SMP:lle. Operaatio oli niin läpinäkyvä, että Vennamo sain edelleen kansan sympatiat puolelleen ja menestyi vielä seuraavissakin vaaleissa ja lopulta niin, että SMP:sta tuli poika-Vennamon kaudella hallituspuolue. Tätä Kekkonen ei ehtinyt onnekseen nähdä, häneltä olisi pullistunut verisuoni päästä. Veikko Vennamo oli todellinen piikki Kekkosen lihassa. Veikko Vennamosta on sanottava vielä, että hänen vertaistaan karismaattista, sanavalmista ja nopeaälyistä poliitikkoa ei helposti Suomen historiasta löydä. Ellei Vennamoa olisi erotettu Maalaisliitosta, hänestä olisi voinut hyvinkin tulla myöhemmin keskeinen vaikuttaja, jopa presidentti. Vennamohan oli erittäin suosittu mm. karjalaisten asutustoiminnan järjestelyiden vuoksi.
Lojaalisuus ja pelko Kekkosta kohtaan kasvoi vuosi vuodelta. Tämä näennäinen yksituumaisuus johti lopulta itsesensuuri ja muihin vastaaviin ilmiöihin. Poliitikkojen menestys oli täysin riippuvainen Kekkosen suosiosta. Hän sitoi ja vapautti. Ja vain hän pystyi sen tekemään. Hän teki sen mm. Väinö Leskisen kohdalla, kun Leskinen poliittisessa vallanhalussaan nöyrtyi ja teki täydellisen takinkäännöksen. Kekkonen palkitsi Leskisen ulkoministerin salkulla. Aiemmin Väinö Leskinen oli ollut Kekkosen päävastujia, tannerilainen asevelisosialisti. Vennamo oli ainoa, joka ei Kekkosen mieliksi alkanut olla. Toinen oli Mauno Koivisto, joka ei asettunut Kekkosta vastaan, mutta hoiti asioita oman tahtonsa mukaisesti. Myöhemmin Vennamo sitten asettuikin Koiviston tueksi presidentin vaaleissa. Vennamo oli yhdessä Kaarlo Pitsingin kanssa järjestelemässä myös Honka-liittoa Kekkosta vastaan. Poliittisessa elämässä yhtä milenkiintoista aikaa tuskin enää tulee kuin oli Kekkosen valtakausi.
Miksi Kekkonen oli mahdollinen? Kekkonen ei noussut valtaan omin avuin. Hänet nostettiin siihen. NL:ssa käsitettiin, että Paasikivi on jo vanha mies eikä häneen voi laskea pitemmän päälle. Siksi oli löydettävä hänelle seuraaja, joka ymmärtäisi paasikiveläistä politiikkaa ja vielä enemmänkin. Olisi lojaali NL:lle kaikessa, mikä NL:a kiinnosti. NL tarvitsi Kekkosta ja NL loi hänestä suurmiehen. Ilman NL:n voimakasta tukea ja puuttumista Suomen asioihin Kekkonen olisi jäänyt tyngäksi. Kekkoselle annettiin monopolioikeus suhteessa NL:oon ja vastineeksi vaadittiin täydellistä lojaalisuutta.
Kekkonen oli eittämättä taitava ulkopoliitikko. Hänen meriittinsä tällä saralla ovat mittavat. Voidaan sanoa, että hän uhrasi isänmaallisesti elämänsä Suomen hyväksi. Hänen ulkopoliittinen taitavuutensa tuli esiin siinä, että hän osasi kävellä nuoralla. Toisaalta hänen piti olla lojaali NL:oon, mutta osoittamalla tätä lojaalisuutta hän saattoi samalla lisätä Suomen vapausasteita. Hän sai houkuteltua venäläisetkin siihen kierteeseen, jossa hänelle itselleen takuumiehenä osoitettu arvo lisäisi edelleen hänen suosiotaan ja sillä tavoin varmistaisi myös NL:n intressien jatkuvuuden. Kekkosen juonikkuus oli tässä vertaansa vailla. Hän oli suorastaan loistava taktikko. Edelleen Kekkosen ajatus yrittää tehdä Pohjolasta turvallisuuspoliittisesti mahdollisimman mielenkiinnoton alue, oli Suomen kannalta parasta mitä sopi odottaa. Paasikivi oli aina epäileväinen venäläisten suhteen, Kekkonen meni rohkeasti heidän luokseen haluten ystävystyä naapurin kanssa. Ystävyyspolitiikka ja Pohjolan rauhoittaminen takasivat meille rauhalliset olot siihen mittaan kuin se oli mahdollista. Ystävyyspolitiikka kantoi myös taloudellista hedelmää, kun Kekkonen kykeni avaamaan kauppaovia sekä länteen että itään.
Mutta Kekkosta ei voida arvioida vain hänen ulkopoliittisensa toimintasa perusteella. Sisäpolitiikassa ja vallan tavoittelussaan hän oli häikäilemätön poliitikko, joka saavutti presidenttinä lopulta lähes diktaattorin aseman. Hän yhdisti maan edun, puolueensa edun ja oman edun toisiinsa. Lopulta ulkopolitiikka sanana oli synonyymi Kekkoselle. Hän käytti ulkopolitiikkaa häikäilemättömästi lyömäaseena sisäpolitiikassa. Hän osallistu aktiivisesti kahdenkin puolueen hajottamiseen. Ensin hajotettiin SDP 1960-lvun alussa ja sitten SMP 1970 luvun alussa. Kekkosen toiminta ylitti tarpeen tullen laillisuuden rajat ja valtiosäännön henen yli mentiin yhtä korkealta kuin riman yli korkeushypyssä. Kekkonen runnasi hallituksia, saneli ministerien henkilöitä, lopetti lakkoja, myllytti poliitikkoja ja muita toimijoita, järjesteli mitä ilmeisemmin arveluttavia tempauksia NL:n kanssa (yöpakkaset, Zavidovon vuoto) jne. Lopulta ilmapiiri poliitikkojen keskuudessa oli erittäin pelokas. Kekkosta nuoltiin eikä häntä missään tapauksessa uskallettu kritisoida. Toisinajattelijoiksi jäivät vain Tuure Junnila, JoriCee Ehrnroth ja Veikko Vennamo. Näistä kaksi ensin mainittua olivat taisteluhautoihin juuttuneita oikeistolaisia, joilta oli ealiteettien taju kadonnut. Vennamost akin yritettiin luoda jonkinlaisen äärioikeistolaisen fasistin kuvaa siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Vennamo oli näistä selkeästi tajuissaan eikä suinkaan vastustanut hyviä suhteita NL:oon ja paasikiviläistä ulkopolitiikkaa. Vennamosta tuli vain Kekkoselle henkilökohtainen paise, josta oli kaikin keinoin päästävä.
Pisteenä iin päälle oli vielä Kekkosen valinta poikkeuslailla presidentiksi. Se on suomalaisen demokratian suuri häpeätahra. Poikkeuslaki johtui Kekkosen turhautumisesta. Häntä ärsytti suunnattaomasti se, että edellisissä vaaleissa pelkiksi marginaalivastustajiksi luonnehditut Vennamo ja Virkkunen keräsivät kolmasosan äänistä. Se oli Kekkosen silmissä katastrofi, koska hän käsitti, että äänet olivat nimenomaan protesti häntä vastaan. Kekkonen ei suinkaan ollut niin suosittu kuin murskaluvut päältä katsoen voisivat antaa ymmärtää. Todelliset vaihtoehdot hän hiljensi ajoissa ja silti marginaaliehdokkaatkin haastoivat hänet näin hyvin. Kekkosen yksi taito oli siinä, että hän asetti tärkeisiin tehtäviin mielellään henkilöitä lojaalisuuden perusteella, pätevyys tuli vasta toisena. Näin hän pyrki varmistamaan, ettei varteenotettavia kilpailijoita pääsisi syntymään. Kekkosen ärtymystä lisäsi luonnollisesti se, että SMP oli saavuttanut ilmiömäisen vaalivoiton vuoden 1970 vaaleissa. Kekkonen hajotti eduskunnan, mutta SMP toisti tempun vuonna 1971. Sen jälkeen SMP hajotettiin kuten Vennamo sanoo "seteliselkärangaisten tuella". Puoluetukirahoituslakia uudistettiin, minkä seurauksena SMP:stä eronneet SKYPiläiset saivat tukun rahaa velkojen jäädessä SMP:lle. Operaatio oli niin läpinäkyvä, että Vennamo sain edelleen kansan sympatiat puolelleen ja menestyi vielä seuraavissakin vaaleissa ja lopulta niin, että SMP:sta tuli poika-Vennamon kaudella hallituspuolue. Tätä Kekkonen ei ehtinyt onnekseen nähdä, häneltä olisi pullistunut verisuoni päästä. Veikko Vennamo oli todellinen piikki Kekkosen lihassa. Veikko Vennamosta on sanottava vielä, että hänen vertaistaan karismaattista, sanavalmista ja nopeaälyistä poliitikkoa ei helposti Suomen historiasta löydä. Ellei Vennamoa olisi erotettu Maalaisliitosta, hänestä olisi voinut hyvinkin tulla myöhemmin keskeinen vaikuttaja, jopa presidentti. Vennamohan oli erittäin suosittu mm. karjalaisten asutustoiminnan järjestelyiden vuoksi.
Lojaalisuus ja pelko Kekkosta kohtaan kasvoi vuosi vuodelta. Tämä näennäinen yksituumaisuus johti lopulta itsesensuuri ja muihin vastaaviin ilmiöihin. Poliitikkojen menestys oli täysin riippuvainen Kekkosen suosiosta. Hän sitoi ja vapautti. Ja vain hän pystyi sen tekemään. Hän teki sen mm. Väinö Leskisen kohdalla, kun Leskinen poliittisessa vallanhalussaan nöyrtyi ja teki täydellisen takinkäännöksen. Kekkonen palkitsi Leskisen ulkoministerin salkulla. Aiemmin Väinö Leskinen oli ollut Kekkosen päävastujia, tannerilainen asevelisosialisti. Vennamo oli ainoa, joka ei Kekkosen mieliksi alkanut olla. Toinen oli Mauno Koivisto, joka ei asettunut Kekkosta vastaan, mutta hoiti asioita oman tahtonsa mukaisesti. Myöhemmin Vennamo sitten asettuikin Koiviston tueksi presidentin vaaleissa. Vennamo oli yhdessä Kaarlo Pitsingin kanssa järjestelemässä myös Honka-liittoa Kekkosta vastaan. Poliittisessa elämässä yhtä milenkiintoista aikaa tuskin enää tulee kuin oli Kekkosen valtakausi.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kekkoskaunaa ja Vennamon ihannointia? Ei tuohon olisi aihetta. Kekkonen teki pahaa vain niille jotka olivat pahoja. Vennamo taas oli typerä, tietämätön ja ajattelykyvytön populisti. Muistan vieläkin miten vennamolaiset laajensivat puoluetoimistoaan liittymällä jäseniksi naapurihuoneistossa majailevaan eläkeläisrouvien kotieläinyhdistykseen, kaappasivat sen vuosikokouksessa ja päättivät vuokrata toimiston SMP:n käyttöön.
Kuten yritin tuoda kirjoituksessa esiin Kekkosella oli puolensa ja puolensa. Toisaalta hän oli ylivertaisen taitava poliitikko, erityisesti ulkopolitiikan kentällä. Toisaalta hän oli hyvin häikäilemätön poliitikko, kun hän ajoi asiaansa. Jokaisen poikkiteloin asettuneen hän muisti ja unohti aktiivisesti pois poliittisten toimijoiden joukosta. Minusta Kekkosen toiminnassa pitäisi historiallisesti ajatellen pyrkiä antamaan oikeasuhtainen kuva niin hyvässä kuin pahassa. Valtajärjestelmämme kannalta Kekkosen poikkeuksellisen vahva persoona ja asema muodostui ongelmaksi, joka johti nöyristeleviin suomettumiskäytäntöihin, Kekkoskritiikin karttamiseen (muut paitsi muutamat mainitut poliitikot ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen) jne. Poliittinen menestys alkoi riippua enemmän Kekkosen kuin kansalaisten suosiosta. Epäterveen kehityksen huipentuma oli Kekkosen valinta poikkeuslailla presidentiksi oloissa, jotka eivät olleet millään lailla poikkeukselliset.
Mitä tulee Veikko Vennamoon, niin ihailen toki häntä poliitikkona. En pitäisi varsinkaan jälkikäteisarvioinnissa Vennamoa minään typeryksenä. Hän oli huumorimiehiä ja loi ehkä itsestään vähän tahattomastikin jonkinlaisen pellen kuvan. Tätä populistipelleroolia media ja poliittiset kilpailijat kuten Johannes Virolainen pyrkivät vahvistamaan, jotta Vennamon sanoma saataisiin mitätöidyksi. Vennamon retoriikassa oli varmasti paljon populistisia piirteitä ("Kyllä kansa tietää", rötösherrat on saatava kuriin" , kansa yritetään alistaa suuren rahan ja K-linjan voimalla"), mutta pitää nähdä myös tämän alle. Vennamo oli verbaalisesti hyvin lahjakas puheen tasolla, kirjoittajana hän ei ole yhtä taitava. Hän käytti vahvasti sananvoimaa ja yritti vedota sillä tiettyyn hänen kuvauksessaan unohdettuun kansanosaan eli lähinnä maaseudulla pienviljelystä harjoittavaan väestöön (pientalonpojat). Vennamo oli kuitenkin aidosti huolissaan tämän kansanosan tilanteesta. Osa tästä väestä joutui muuttamaan Ruotsiin Maalaisliitto/Kepun ajaman isoja tiloja suosivan maatalouspolitiikan vuoksi. Osa pakeni kaupunkeihin. Nimenomaan nämä vaikeuksissa elävät ja varsin iäkkäät henkilöt antoivat Vennamolle vuoden 1970 vaaleissa tukevansa, koska heiltä oli muuten jo kaikki toivo katoamassa. Vuoden 1970 suurvoitto SMP:lle ei tullut tyhjästä tai jostain populistisista teemoista. Teemana oli yhden kansanosan kurjistuminen ja se oli todellinen, ei keksitty asiantila.
Veikko Vennamon maine ja kunnia on mielestäni syytä palauttaa. Hän joutui kovan ajojahdin kohteeksi ja sitä jahtia johti hänen suurin vihamiehensä eli Urho Kekkonen. Ns. unohdetulla kurjistumassa olevalla kansanosalla ei ollut poliittisesti valittavana kuin kommunistit ja vennamolaisuus. Kun läheskään kaikki eivät kakistelematta nielleet kommunistista ideologiaa, vennamolaisuus sai ns. sosiaalisen tilauksen. Parhaimmillaanhan puolueella oli 18 kansanedustajaa ja se nosti yksissä vaaleissa luvun yhdestä tähän 18:ta. Kaikki noita vaaleja seuranneet muistavat, kuinka SMP:n mopolla ajava puoluesihteeri Eino Poutiainen tiesi luvun 18 oikeaksi jo suurin piirtein ennen laskennan alkamista, kun vaalikoneet väittivät SMP:n koko ajan saaneen vain 1-2 ehdokasta läpi. Kysehän ei ollut mistään tahallisesta manipulaatioista. Vaalikonetta ei vaan oltu viritetty niin, että se voisi huonioida näin valtavan prosentuaalisen kannatusmuutoksen edellisistä vaaleista. Mitätöimällä Vennamon vain joksikin populistipelleksi tulee samalla sanoneeksi jotain olennaista siitä valtavasta ihmisjoukosta, joka viimeisenä toivonaan äänesti ja luotti vennamolaisuuteen.
Vennamon politiikan sisältö oli ulospäin värikästä, mutta sisältöä tarkemmin punnitessa sieltä ei löydy mitään vallankumouksellista ja populistista. Havaittuja ongelmia pyrittiin korjaamaan eli kun oli löydetty nämäpientilalliset ja muut kurjat, heidän asiaansa olisi varmasti haluttu ajaa. SMP:n myöhemmistä ministereistä Urpo Leppänen esim. tunnettiin erittäin työteliäänä ministerinä, mutta työttömyyttä ei hänkään saanut nujerretuksi, vaikka vaaleissa toista luvattiin. Työttömyyden hoitolupaukset olivatkin mielestäni jo varsin populistisia, mutta siinä vaiheessa isä-Vennamon ote alkoi kirvota.
Vennamo ei ole minulle mikään ihailun kohde. Myönnän itsekin pitäneeni häntä lähinnä värikkäänä populistipellenä 60- ja 70-luvuilla. Kun nyt tiedämme, että tuollainen kurjistumassa oleva kansanosa todella eli vaikeuksissa, ainakin oma ymmärrykseni Vennamon linjaa kohtaan on lisääntynyt. Poliittisen verbaaliakrobatian taitajana hän on aina ollut ylivertainen suosikkini.
En voi välttyä jatkuvasta vaikutelmasta, että Kekkosen suhteen sinulla on silmissäsi jokin sokea piste, joka tulee erityisesti näkyviin kun jostain syystä päädyt vertaamaan häntä nimenomaan Vennamoon. Miksi tällainen kytky? Se ei mielestäni ole oikein suhteutettu Kekkosen elämäntyöhön eikä historiamme vaikeaan "eheytymisen" aikaan.
Kekkonen oli intellektuelli ja juuri kuvaamasi kaltainen äärimmäisliikkeitä pelkäämätön valtias ja manipulaattori. Vennamo oli, kuten myös kuvasit, laajaeleinen ja rönsyilevä kansanmies. Miksi näitä kahta pitäisi arvioida suhteessa toisiinsa? Ihmisinä niin erilaiset, ja heidän osakseen historian näytelmässä langennut rooli niin totaalisesti toisenlainen.
En tiedä, sanonko tämän ehkä turhaan, mutta minusta yhä vaikuttaa siltä että muutoin erinomaisen asialliset ja arvostelukykyiset äänenpainosi katoavat kun puhe kääntyy Kekkoseen. Oletan että taustalla vaikuttaa jokin muu syy kuin pyrkimys historian arviointiin.
Mutta, ja tätä en ainakaan haluaisi sanoa turhaan: kiitos monista erinomaisista, hyvin kirjoitetuista ja perusteellisista jutuistasi. Ainakin minä olen niitä lukiessani nauttinut, ja toivottavasti myös jotain oppinutkin.
En mielestäni vertaillut Kekkosta ja Vennamoa toisiinsa. Pyrin vain tuomaan julki heidän välisensä suhteen. Merkitykseltään Suomen sodan jälkeisessä historiassa he ovat tietysti täysin eri tasoilla. 1950-luvulla oli vielä oikeutettua verratakin heitä keskenään. Vennamo oli Kekkoselle varteenotettava kilpailija Maalaisliitossa. Kekkosen presidenttikaudella pienen SMP:n puoluejohtaja ei tietenkään ollut kuin kiusallinen rakkikoira jaloissa. Kekkonen lieen osallistunut aktiivisesti tuon rakkikoiran alentamiseen sen jälkeen, kun SMP oli saanut vuoden 1970 vaaleissa murskavoiton. Tämä on se suhde, jota kuvaan. Davidin ja Goljatin suhde.
En usko, että pyrin Kekkosen suhteen muuhun kuin historian arviointiin. Tottakai taustalla voivat vaikuttaa jotkin mieltymykset tms. Olen itse elänyt Kekkosen aikana ja pyrkinyt seuraamaan tarkasti poliittista menoa. Kekkosen aikana en juurikaan nähnyt kritiikn aihetta hänen toimissaan. Olin itse monen muun tavoin suomettunut. Vasta jälkeenpäin käsitykseni on muuttunut, kun on alaettu raottaa totuuden toista puolta. Ei se tee mielestäni tyhjäksi Kekkosen suuria saavutuksia. Mutta ei hänestä voi erehtymätöntä Jumalaakaan tehdä. Minusta pitää olla sallittua tuoda esiin myös Kekkosen toiminnan varjopuolet. Siis sellaiset asiat, joita on vaikea hyväksyä suhteessa Suomen valtiosääntöön ja vaikka reilun pelin henkeen. Reiluuden suhteen minun on vaikea ylistää Kekkosen toimia. Ei politiikkakaan ole ole moraalin tuolla puolen olevaa toimintaa. Siinä on ehkä se sokea piste.
Kiitos loppusanoista. Asiallinen keskustelukumppani lämmittää aina minunkin mieltäni.
Viiltävä ja hyvä analyysi, joka ei sorru pahemmin mihinkään parjauksiin.
Tuohon Kekkosen aikaan liittyen olisin halukas kuulemaan "Mielipidepankin" mielipiteen nykyään joidenkin mielipidevaikuttajien mediassakin ajamasta käsityksestä, että suomettumisen aika olisi jotenkin erittäin hävettävä tapahtuma Suomen historiassa. Sen väitetään olevan lähihistoriamme surullisimpia ja häpeällisimpiä ajanjaksoja. Viimeksi näin tapahtui yhdessä televison keskusteluohjelmassa mm. kirjailija Utrion toimesta.
Kaikkien silloin vähänkin yhteiskunnallisesti vaikuttaneiden ihmisten pitäisi kuulemma ripittäytyä ja ripotella tuhkaa päälleen ja tehdä synnintunnustus ja esittää anteeksipyyntö teoistaan. Vaaditaan jopa oikeustoimiakin tuon ajanjakson tapahtumista. Ajanjakson jolloin oli yleisesti hyväksyttyä että meillä oli hyvät suhteet naapureihimme. Tietysti asioiden oikeat laidat monella taholla tiedettiin ja nyrkkiäkin taskussa salaa puristeltiin.
Eihän minkään ajanjakson yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan toimiminen voi olla rikos varsinkaan jos mitään rikollista ei tehty. En minäkään pidä esimerkiksi suomen poliittista ilmapiiriä ja joittenkin toimintaa esimerkiksi ennen sotia mitenkään hävettävänä ja tuomittavana. Aikakausi ja ilmapiiri vain olivat sellaiset. Lieveilmiöinä esiintyneet rikokset olivat tietysti asia erikseen.
Samoin ei minun mielestäni pitäisi mitenkään hävetä toimintaa 60- ja 70-luvuilla. Olkoonkin että se saattoi olla yhtälailla väärää kuin 30-luvullakin. Jopa rehellisissä takinkäännöissä ei pitäisi olla mitään erityistä paheksuttavaa ja julkista itsesyyttelyä ja ripittäytymistä vaativaa. Jokainen osaa kyllä käydä itse omat pohdintansa ja tehdä omat johtopäätöksensä.
Kyllä se, että suomalaiset poliitikot juoksivat Moskovassa tai Tehtaankadulla saamassa neuvoja toiminnalleen omassa maassaan, oli ERITTÄIN häpeällistä toimintaa, suorastaan maanpetoksellista. Nythan yritetään puolustella sillä, että "se oli maan tapa". Ehkä se olikin, mutta se ei tee toiminnasta vähemmän häpeällistä.
...kuin kolmikymmenluvunkaan tapahtumat. Silloin tehtiin jopa aseellinen kapinayritys laillista hallitusvaltaa vastaan. Ja mainitsemani lieveilmiöt jopa entisen presidentin kyydityksineen. Mutta se olikin isänmaallista toimintaa silloin.
Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen pakotettu hyväksymään Pariisin rauha ja myöhemmin YYA-sopimus NL:n kanssa. Valvontakomissio oli Suomessa ja esiintyi kotikutoisikiakin suunnannäyttäjiä kuten Hertta Kuusinen, joka julisti, että Tshekkoslovakian tie on meidänkin tiemme. NL painosti Suomea pysymään ruodussa milloin kepillä, milloin porkkanoilla. Paasikivi myötäili venäläisten vaatimuksia siihen rajaan saakka kuin se oli välttämätöntä. Paasikivi lienee uumoillut Mannerheimin tapaan, että myöntymällä sopivasti, NL tyytyy siihen ja jättää tekemättä enempiä vaatimuksia tai ainakaan kiristämättä poliittista tilannetta. Kekkonen oli osin samoilla linjoilla, mutta meni pitemmälle tarkoituksena myös hyötyä ystävyyssuhteista naapurin kanssa.
Kekkonen oli puun ja kuoren välissä. Hänen vilpitön tavoitteensa oli varmasti ajaa Suomen etua. Ja siinä hän myös onnistui kiitettävästi. Mutta ongelma oli siinä, että Suomen ja hänen oma etunsa kiedottiin yhteen. Tämä aiheutti vaarallisen tilanteen, jossa NL saattoi sitoa tai vapauttaa Kekkosen eli suomeksi sanottuna antoi venäläisille tilaisuuden kiristää Kekkosta. Kekkosen valta oli nimittäin täysin riippuvainen Moskovan tuesta. Kuten kaikkien muidenkin vallanpitäjien. Tekemällä itsensä vaihtoehdottomaksi hän oli NL:n silmissä ratkaiseva pelinappula. Kekkonen tietysti yritti pyristellä tästä pelinappularoolista kaikin tavoin eroon. Samalla hän kuitenkin käytti ulkopoliittista leimakirvestä toisinajattelijoita kohtaan. Ulkopolitiikan hoito muuttui erityiseksi taiteenlajiksi, jossa erilainen taktikointi ja juonittelu oli valttia. Vähitellen ajauduttiin tilanteeseen, jossa ainoa tie menestymiseen oli Moskovan suosio, jonka edusmiehenä Suomessa taas toimi Kekkonen. Tällaisella toiminnalla tähdätiin samanaikaisesti sekä Suomen etujen vaalimiseen että henkilökohtaisiin valtapyrkimyksiin. Muutkin kuin Kekkonen halusivat tehdä itsensä sopiviksi. Etenemisen ehdottomaksi kelpoisuusvaatimukseksi miellettiin se, että henkilö ei ollut Moskovan silmissä "epäpätevä". Vähitellen tämä ilmiö levisi laajemmalla yhteiskuntaan. Samanaikaisesti nousi myös vasemmistoradikaali nuorisoliike, joka tosissaan pyrki lähentymään NL:a ideologisista syistä. Nämä eri kehitystrendit vahvistivat vain toisiaan.
Minusta on väärin tarkastella tätä historiallista vaihetta jonain häpeä- tai nöyristelykysymyksenä. Siinä oli yksinkertaisesti kyse Suomen eduista ja henkilökohtaisista valtapyrkimyksistä. Suomi saavutti Paasikiven ja Kekkosen toiminnan ansiosta sellaisen liikkumatilan, joka lienee ollut maksimaalinen, kun vertaa sitä muihin NL:n naapurivaltioihin. Suomi onnistui torjumaan Tshekkoslovakian tien. Suomi sai ylläpitää ja kehittää taloussuhteitaan länteen. Suomi sai omassa arvioinnissaan kuulua läntisen Euroopan viitekehykseen. Yhä selvemmin kävi kaikille selväksi, että vain turvallisuuspoliittisissa asioissa meidän tuli pysyä tiukasti ruodussa eli YYA-sopimuksen viitoittamalla tiellä. Enempää ei tarvinnut antaa siinäkään periksi. Kyllä pieni nöyristely on ihan sopiva hinta tästä eikä siinä ole mitään hävettävää. On kovin helppo olla uhmakas jälkeenpäin. Yksikään merkittävä poliitikko ei siihen uskaltautunut NL:n aikana. Tuure Junnila ja Georg C. Ehrnroth olivat ainoita julkisia toisinajattelijoita eivätkä hekään halunneet sanoutua irti hyvistä suhteista NL:oon. Enemmän näytti, että näilläkin herroilla kyse oli enemmän markkinaraosta saada ääniä. Tositoimiin joutuessaan olisi ääni saattanut kellossa muuttua. Veikko Vennamo en lue toisinajattelijaksi, koska hän ei sitä ole, vaikka hänet yritettin sellaiseksi leimata.
Takinkääntäjistä tunnetuin esimerkki lienee Väinö Leskinen. Hän oli 50-luvulla ja 60-luvun alussa Kekkosen ykkösvastustaja tannerilaisena asevelissosialistina. Leskisen nöyrtyminen oli kyylä varsin läpinäkyvä ja kaikkea muuta kuin aidontuntuinen. Siitä välittyi kuva politiikosta, joka oli valmis henkilökohtaisen vallan saamiseksi myymään vaikka äitinsä. Kekkonen palkitsi Leskisen ulkoministerin tehtävillä. Väinö Leskinen, joka ei tunnetusti sylkenyt lasiin, kuoli hiihtoladulle sydänkohtaukseen. Vennamo nimitti tämänkaltaisia ilmiöitä poliittiseksi rappioksi ja hän itse oli loppuun saakka esimerkki poliitikosta, joka ei sellaiseen antautunut. Vennamo oli taistelijaluonne ja piti päänsä. Hänet oli vahtimestarien toimesta kannettava ulos Eduskunnasta. Puoluetoveri Rainer Lemström oli niin lihava mies, että vahtimestarit eivät jaksaneet häntä kantaa.
Suomettumisilmiöitä tarkastellessa pitää kysyä, mitä niillä saavutettiin ja olivatko ne välttämättömiä. Pitää myös kysyä, mikä olisi ollut vaihtoehto. Luulisin, että nämä ilmiöt olivat melko välttämätön seuraus Moskovan puristuksesta ja Kekkoselle annetusta esikoisoikeudesta. Ylilyöntejä varmaan tapahtui, mutta se on vähän niin kuin pörssiheilahtelujen kanssa. Joskus menee reilusti överiksi ihan joukkopsykoligisista syistä.
Häpeä on lievä sana.
http://www.journalismi.info/fi/?x=book21
Suomettuneisuuteen kasvettiin, opittiin. Aina ei ollut kyse uhrin asemasta, vaan pelkästään oman edun tavoittelusta!
Oliko puhtaita papereita muilla kuin Vennamolla ja Junnilalla.
Kekkonen saattoi omalta kohdaltaan hallita pelin hyvin. En ole kuitenkaan kuullut ,että hän olisi varoittanut "nuorsuomalaisia" liiasta Tehtaankadulla juoksemisesta ja ruskeakielisyyden vaaroista. Tämän olisi voinut mainiosti tehdä joillakin Tamminiemen lastenkutsuilla tai henk.koht. puhutteluina. Ilmiön täytyi olla jo näkyvissä ennen Urkin loppukaudella tapahtunutta väsähtämistä.
Aivan nappiin on sanottu seuraavassa linkistäsi poimitussa aloitustekstissä.
"Jokaisella ajalla on oma henkensä, muotinsa, myös lehdistössä. Kirjoittelua ei voi tutkia ikuisena arvona vaan ajan hengen ilmentäjänä."
Määritelmä osuu tähänkin aikaan paremmin kuin nyrkki silmään puhuttaessa "häpeän" lanseeraajista.
Nimilistasta vielä.
Mistä lähtien EEC:n vastustaminen on ollut kiellettyä?
Suomessa on saanut yhtä vapaasti vastustaa myös EU:ta. Ja vapauteen kuuluu myös se että mielipiteitään saa muuttaa oman tahtonsa mukaan.
Aina on ollut hyvää ja huonoa moraalia.
Aika ja paikka määrävät vain aina sen mitä kulloinkin sanotaan miksikin.
kantaisä oli Paasikivi.
Oletko sattumalta lukenut Paasikiven päiväkirja-muistelmia. Ne eivät juuri viittaa suomettumiseen.
Ikävää, Suomesta näyttää aina löytyvän viidenteen kolonnaan menijöitä. Hyvien johtajien välttämättömyys-hyveeksi ajattelua ei monilla tahoilla ymmärretä,eli ei haluta ymmärtää.