Tyhjä olo

Tällähetkellä oloni on aivan turta. Vuosi sitten kuoli äitini,edellisenä vuonna isäni, ja isääni ennen lähti veljeni. Nyt on mieheni veljellä haimasyöpä josta ei selviä. Kyllä on tunne kuin nuijalla ois lyöty, ei tunnu mikään enää samalta. Kun katson miestäni ja hänen suruaan en tiedä miten jaksan. En pysty olemaan onnelinen oikeastaan mistään. Mistä saisin voimia jaksaa?

Asia on varmasti mielessä joka päivä, mutta
se suru muuttaa muotoaan samalla.
On tärkeää että käyt asiaa läpi ja siihen liittyy kaiki tunteet, anna niiden tulla.

Minä puhuin ensimmäisen vuoden ajan kuollelle miehelleni (varmasti muut pitivät hulluna) mutta
ihan samalla tavalla kun ennenkin. Jos joku asia ei mennyt putkeen niin sanoin että auta nyt ,
kyllä sinä tämän osaat.

Välillä kävin hautausmaalla potkimassa kiviä ja käpyjä, niin ei siis hautakiviä vaan tavallisia, kävelin siellä ympäriinsä ja purppasin mielesäni. Sekin helpotti.

Se kuoleman hyväksyminen oli niiiin yybervaikeaa että piti ottaa kaikki keinot käyttöön.
Lasten surun katsominen oli kaikista pahinta.
Vaikka sitä hoetaan että aika parantaa haavat,
niin lapsille se on ihan hirveän vaikea asia
selittää. Iskä ei tule enää koskaan kotiin, ei näe kun valmistutte koulusta, ei näe sitä ensiasuntoa, ei ekaa poikakaveria, ei lapsenlapsia, ei ylioppilaslakkia.

Ja oma menetys siihen päälle.
En voisi kuvitella että kukaan muu pystyy nukkumaan sillä puolella sänkyä, käyttämään niitä vaatteita, ajamaan sitä autoa, pelaamaan sillä lätkämailalla, kuuntelemaan sitä cd-levyä,
kävelemään niillä kengillä.
Ei.

Mutta se ihminen joka on saanut paikkansa sinun sydämessäsi pysyy siellä iäti, olipahan hän sitten täällä maan päällä tai sitten ei.
Ja minä ainakin uskon että kerran me vielä kohdataan. Siihen saakka pitää vaan koittaa
tehdä täällä olevat asiat mahdollisimman hyvin,
miettiä miten ne oisi tehty yhdessä.

Väliin kyselen mielipidettä.
Vastauksen olen saanut jollain tavalla joka kysymykseen.

Viime talvena olin lähdössä viemään nuorempaa
tyttöä kouluun ja auto hyytyi pihalle.
Hän sanoi; odota, kyllä iskä auttaa. Laittoi silmät kiinni ja oli hetken hiljaa.
Strattasin taas ja sehän lähti käyntiin kun palmun alta. Typykkä vaan hymyili ja sanoi että hän arvasi tämän.

Joku henkinen yhteys meillä on yhä olemassa,
vaikka ei enää samassa maailmassa ollakkaan.

En millään viisiin roiku siinä surussa vaan koitan ymmärtää asiaa, miksi, minkä takia,
syy ?
Tottakai sain kuolinsyyraportin, jossa selitetään
se biologinen puoli , mutta se asia miten meidän elinpäivät on luetteloitu on onneksi hämärän peitossa.

Läheisen lähtö muuttaa elämän suunnan.
Se vain pitää koittaa hyväksyä jollain lailla.
Kuolema antaa elämälle merkityksen

Sinulle- ja kaikille muillekkin-
Nalle Puhin sanoin:

"muistakaa lukea voimaa antavaa kirjaa joka auttaa ahdistunutta karhua hädän hetkellä"

-tyttöjen valitsema kirjoitus paikallislehden kiitostekstiin hautajaisten ja kaiken sen
henkisen ja käytännön avun jälkeen mitä
saatiin asiaan liittyen.

Voimaa
Ymmärtämystä
Solea :o)

vuosien varrella useita läheisiäni.
Osa, kuten syvästi rakastamiani isovanhempien kuolema korkeassa iässä, ons ellaisia että aika auttaa ne hyväksymään. Se on elämän kulkua, luonnollista jos kohta toki kovin haikeaa. Samoin suhtaudun joihinkin läheisten ystävien kuolemaan. Suren syvästi, kaipaan ja kapinoinkin, mutta samalla sisimmässäni tiedän, että jos avaa sydämensä monelle ihmiselle, päästää elämäänsä ystäviä, joita rakastaa, altistaa itsensä myös sille mahdollisuudelle, että osa näistä poistuu elämästä ennen itseä.

Sitten on sellaisia läheisten kuolemia (puoliso, lapsi, lapsenlapsi), jotka mielestäni vastaavat amputointia. Sinä voit ehkä vuosien varrella kokea uudelleen onnea ja iloa, todennäköisesti jopa niin teet. Mutta kokonainen ihminen, sama kuin ennen, sinä et ole koskaan enää.
Amputaatio on pysyvä.