Paasikiven näkemys pätee: liittoutuminen ei poista uhkaa itärajoilta, vaan aiheuttaa sen. Niin kauan on kaikki hyvin, kun ei anneta Venäjälle syytä eikä varsinkaan pakotetta hyökätä. Puolueettomuus oli, on ja pysyy parhaana turvatakuuna.
Jos esimerkiksi Meksiko olisi liittynyt Varsovanliittoon, ei se olisi saanut takeita muusta kuin välittömästä sodan uhasta ja tuhosta.
Yhdysvallat ei hyväksynyt ohjusten viemistä Kuubaan, eikä Neuvostoliitto hyväksynyt tärkeiden lähialueidensa joutuvan kohtaamaan Saksan hyökkäystä Suomen alueen kautta.
Paasikiven näkemys oli selvä: Suomi oli aina ollut ja tuli olemaan Venäjän ja sen suurkaupungin Pietarin-Leningradin luoteinen lähinaapuri. Tämä oli ja olisi vastedeskin oleva Suomen "varsinainen ulkopoliittinen ongelma". Sen ratkaisusta riippui Suomen kansan tulevaisuus. Paasikiven ratkaisu tähän oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden rakentaminen itäisen suurvallan kanssa. Jokseenkin kaikkia muita keinoja oli jo sitä ennen yritetty ja menestys oli ollut huono.
Kesäkuun 18. päivänä 1941, viikko ennen jatkosodan alkamista Paasikivi leimasi vielä päiväkirjassaan "puolitotuudeksi" J.V. Snellmanin lausuman, että "kansakunnan pitää luottaa ainoastaan itseensä".
"Tämä koskee ainoastaan suurta kansaa. Pienelle se ei riitä, esimerkiksi Suomen kansalle... Mutta kun Suomella on niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, ei Suomen omat voimat riitä, vaan Suomen on saatava apua muualta, se on Saksalta," Paasikivi kirjoitti.
Tästä hänen päiväkirjamerkinnästään voi tehdä kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin sen, että huolimatta siitä kritiikistä, jota Paasikivi välirauhan aikana Suomen lähettiläänä Moskovassa toimiessaan kohdisti hallituksen politiikkaan, hän kuitenkin hyväksyi sen tukeutumisen Saksaan Neuvostoliittoa Vastaan keväällä 1941.
Mutta kansallissosialistisen Saksan kanssa toteutettu yhteistoiminta, jolla ei ollut ideologista sisältöä, päättyi Suomen kannalta vielä suurempaan haaksirikkoon kuin hänen senaattinsa yhteistyö keisarillisen Saksan kanssa ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuonna.
Toinen mainitun päiväkirjamerkinnän perusteella tehtävä johtopäätös on, että vasta toisen virhearvioitntinsa jälkeen Paasikivi päätyi toteamaan siteeraamiensa Snellmanin sanojen pitävän paikkansa myös Suomen kaltaisen pienen kansan osalta. Järjestäessään suhteensa itäiseen suurvaltanaapuriin suomalaiset saattoivat luottaa vain itseensä.
Tyydyttämällä Neuvostoliiton turvallisuuden tarpeen Suomi saattoi varmistaa oman turvallisuutensa. Vastakkaisina pidetyt Suomen ja itänaapurin turvallisuusintressit eivät näyttäneetkään yhteensovittamattomilta, vaan ne oli muutettavissa yhdensuuntaisiksi ja samalla voitiin ratkaista maiden välillä aikaisemmin vallinnut ristiriita, joka oli johtanut vuosien 1939-44 sotiin.
Toisin sanottuna, kun itäinen suurvaltanaapuri saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Suomi luovuttaisi aluettaan kenenkään ulkopuolisen käyttöön, ei sen tarvinnut pelätä, että Suomen alueen kautta enää, niin kuin monasti aikaisempina vuosisatoina ja vuosikymmeninä, hyökättäisi sen kimppuun.
Tällöin Suomi puolestaan saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Venäjällä ollut syytä eikä tarvetta pyrkiä saamaan Suomen aluetta haltuunsa estääkseen sen käyttämisen tukialueena elintärkeisiin keskuksiinsa, Pietariin ja Murmanskille, kohdistettaviin hyökkäyksiin.
Jos esimerkiksi Meksiko olisi liittynyt Varsovanliittoon, ei se olisi saanut takeita muusta kuin välittömästä sodan uhasta ja tuhosta.
Yhdysvallat ei hyväksynyt ohjusten viemistä Kuubaan, eikä Neuvostoliitto hyväksynyt tärkeiden lähialueidensa joutuvan kohtaamaan Saksan hyökkäystä Suomen alueen kautta.
Paasikiven näkemys oli selvä: Suomi oli aina ollut ja tuli olemaan Venäjän ja sen suurkaupungin Pietarin-Leningradin luoteinen lähinaapuri. Tämä oli ja olisi vastedeskin oleva Suomen "varsinainen ulkopoliittinen ongelma". Sen ratkaisusta riippui Suomen kansan tulevaisuus. Paasikiven ratkaisu tähän oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden rakentaminen itäisen suurvallan kanssa. Jokseenkin kaikkia muita keinoja oli jo sitä ennen yritetty ja menestys oli ollut huono.
Kesäkuun 18. päivänä 1941, viikko ennen jatkosodan alkamista Paasikivi leimasi vielä päiväkirjassaan "puolitotuudeksi" J.V. Snellmanin lausuman, että "kansakunnan pitää luottaa ainoastaan itseensä".
"Tämä koskee ainoastaan suurta kansaa. Pienelle se ei riitä, esimerkiksi Suomen kansalle... Mutta kun Suomella on niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, ei Suomen omat voimat riitä, vaan Suomen on saatava apua muualta, se on Saksalta," Paasikivi kirjoitti.
Tästä hänen päiväkirjamerkinnästään voi tehdä kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin sen, että huolimatta siitä kritiikistä, jota Paasikivi välirauhan aikana Suomen lähettiläänä Moskovassa toimiessaan kohdisti hallituksen politiikkaan, hän kuitenkin hyväksyi sen tukeutumisen Saksaan Neuvostoliittoa Vastaan keväällä 1941.
Mutta kansallissosialistisen Saksan kanssa toteutettu yhteistoiminta, jolla ei ollut ideologista sisältöä, päättyi Suomen kannalta vielä suurempaan haaksirikkoon kuin hänen senaattinsa yhteistyö keisarillisen Saksan kanssa ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuonna.
Toinen mainitun päiväkirjamerkinnän perusteella tehtävä johtopäätös on, että vasta toisen virhearvioitntinsa jälkeen Paasikivi päätyi toteamaan siteeraamiensa Snellmanin sanojen pitävän paikkansa myös Suomen kaltaisen pienen kansan osalta. Järjestäessään suhteensa itäiseen suurvaltanaapuriin suomalaiset saattoivat luottaa vain itseensä.
Tyydyttämällä Neuvostoliiton turvallisuuden tarpeen Suomi saattoi varmistaa oman turvallisuutensa. Vastakkaisina pidetyt Suomen ja itänaapurin turvallisuusintressit eivät näyttäneetkään yhteensovittamattomilta, vaan ne oli muutettavissa yhdensuuntaisiksi ja samalla voitiin ratkaista maiden välillä aikaisemmin vallinnut ristiriita, joka oli johtanut vuosien 1939-44 sotiin.
Toisin sanottuna, kun itäinen suurvaltanaapuri saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Suomi luovuttaisi aluettaan kenenkään ulkopuolisen käyttöön, ei sen tarvinnut pelätä, että Suomen alueen kautta enää, niin kuin monasti aikaisempina vuosisatoina ja vuosikymmeninä, hyökättäisi sen kimppuun.
Tällöin Suomi puolestaan saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Venäjällä ollut syytä eikä tarvetta pyrkiä saamaan Suomen aluetta haltuunsa estääkseen sen käyttämisen tukialueena elintärkeisiin keskuksiinsa, Pietariin ja Murmanskille, kohdistettaviin hyökkäyksiin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tätä nyt on toistettu ja toistettu.
Venäjä vaan ei enää ole mikään kovin merkittävä suurvalta. Aseteollisuus toimii lähinnä inertialla, mutta paljoa Venäjällä ei ole kuin maata.
Lähialueilla on umma (7x kertaa enemmän väestöä, joka jossain suuressa Jihadissa voisi olla ongelma), Kiina (9x kertaa enemmän väestöä), Intia (8x enemmän väestöä) ja NATO (4x enemmän väestöä, valtavasti enemmän rahaa).
Venäjä tulee vielä liittymään NATOon, koska sillä on suuremmat ulkoiset uhat kuin millään mulla valtiolla tällä planeetalla.
NATOn turvatakuut olisivat toissijainen bonus, mutta en jaksa kirjoittaa sinulle niitä tärkeimpiä syitä neljättä tai viidettä kertaa. Jos et vieläkään muista, niin et taida edes lukea vastauksia.
Venäjä ei todellakaan ole Suomelle mikään sotilaallinen uhka, uhkakuvat ovat muualla tänä päivänä.
Näin ollen NATOa ei pidä suoralta kädeltä hylätä, vaan jäsenyyttä on podittava kiihkottomasti.
Paasikivi-Kekkosen -linja oli ihan hyvä linja viime vuosituhannella. Nyt maailma on kuitenkin erilainen.
Kiireesti vaan jäsenhakemus sisään! Naton jäsenyyttähän ovat jo hakeneet sellaiset maat kuin Georgia, Romania, Makedonia, Albania, Ukraina jne. Suomihan kuuluu luontevasti samaan ryhmään?
Olisihan se nyt tavattoman rumaa pysyä liittoutumattomana.
Silloinhan me olisimme jatkossakin samaa rupusakkia kuin Ruotsi, Sveitsi, Itävalta ja Irlanti.
Ja sehän olisi jo suomikuvankin kannalta ihan kestämätöntä?