harvinaisen oikeassa. Olisi mielenkiintoista kuulla Oivan kommentti asiaan. Talikkokommunisti sonnari antoi keskusteluun jo vaatimattoman panoksensa - todella vaatimattoman:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000042837533
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000042837533
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kyllä Oiva on lukenut poliittisen lähihistorian muistelmia niin paljon, että hän tietää, miten asiat ovat tapahtuneet, vaikka onkin taipumainen jättämään Kekkosen sisäpolitiikan voimakeinot sen ihailun varjoon, jota Oiva tunteen Kekkosen ulkopolitiikkaa kohtaan.
Itse voin sanoa, että Kekkonen osasi pelata venäläisten kanssa ja verkottua oikeiden vallanpitäjien kanssa ennen kuin verkottumisesta tällä sanalla edes puhuttiin. Tämä suhdeverkko toimi Kekkosen oman vallan perustana, jonka avulla hän paitsi "pelsti Suomen", niin kuin Oiva sanoo, myös tuhosi parlamentarismin, jonka palauttamisen heti aloitti Mauno Koivisto.
Kun muuten viime aikoina on kovin kritisoitu Koivistoa Viron itsenäistymisen suhteen, niin siinä on unohdettu tyystin yksi näkökulma, jonka Oivakin varmasti tietää.
Koivisto oli myös verkottunut Neuvostoliiton suuntaan ja oli Michail Gorbatshovin hyvä henkilökohtainen ystävä. Nämä kaksi soittelivat toisilleen viikoittain ja pitivät hyvin tiivitä yhteyttä ollakseen hyvin perillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Vastaavasti Koivisto piti yhteyttä myös Ronald Reaganiin.
Kun NL alkoi hajota, niin Koivisto ei luonnollisestikaan voinut ottaa Suomen presidenttinä mitään kantaa Viron ja Venäjän väleihin, koska meidän ulkopolitiikkamme ei silloinkaan sallinut puuttumista suurvaltojen asioihin.
Toinen asia kokonaan oli, että NL:on sisällä kuohui tuolloin ja Koivisto halusi tukea ystävänsä pysymistä vallassa, koska vallan vaihtuminen hallitsemattomasti noin isossa naapurimaassa on aina iso riski Suomelle.
Kekkosesta ja Koivistosta voi jälkikäteen ja jälkiviisaasti olla tietysti mitä mieltä kukin haluaa olla, mutta mielipiteen muodostaminen on aina sitä helpompaa, mitä enemmän tietää.
Luulisin, että Oiva on samaa mieltä.
-Jäbä
Kekkosen "sisäpoliittiset voimakeinot" olivat myös ulkopolitiikkaa. Ei niissä kylmän sodan oloissa, jolloin olimme sodassa joutuneet N-liiton etupiiriin. Ei voitu ajatella, että Suomen hallituksessa olisi ollut avoimesti neuvostovastaisia puolueita tai henkilöitä. Demarit saivat olla hallituksen ulkopuolella sinä aikana kun tannerilaiset sitä johtivat ja Kokoomus niin kauan kun junnilalaiset olivat merkittävässä aemassa.
Kun demarit pääsivät hallitukseen, kun pääsivät Tannerista eroon Paasion ja Sorsan johdolla. Kokoomus tuli Kekkosen kirjoissa hallituskelpoiseksi, kun Junnila kukistui, mutta nyt eivät demarit halunneet olla hallituskumppaneina Kokoomuksen kanssa.
Sitten sinipuna syntyi Koiviston mahtikäskyllä vasta 87, jlloin porvaripuolueet olisisvat perustaa porvarihallituksen. Mutta Koivisto ei halunnut päästää Väyrystä pääministeriksi.
Kekkonen todellakin teki sisäpolitiikalla ulkopolitiikkaa pitääkseen itsensä vallassa. Tämä johti lopulta siihen, ettei Kekkoselle millään löytynyt seuraajaa, kun hän oli itse tehnyt itsestään ainoan, joka voi "taata ystävälliset suhteet" NL:on kanssa.
SDP ei tosiaankaan päässyt hallitukseen ennen kuin se itse sai suhteensa Moskovaan sellaisiksi, että NKP hyväksyi sdp:n. Kokoomusta pidettiin oppositiossa siksi, että muutakaan uskottavaa oikeistoa Suomessa ei ollut.
Hallituskelpoinen kokoomuksesta tuli oikeastaan Paavo Väyrysen ansiosta, kun hän teki kepusta hallituskelvottoman sdp:lle. Sinä, Oiva, muistat hyvin, miten Koivisto kuvaa tämän kirjassaan "Kaksi kautta".
t. -Jäbä