Myytti kylmäverisistä saksalaisista tappajista on todellakin myytti. Sekä joukkojen johto että myös miehistö joutui vaikeuksien kautta sopeutumaan siihen, että he päivästä toiseen osallistuivat teloitusoperaatioihin. Teloitustoimet saivat aikaan myös protesteja, ja nostivat esiin tarpeen kehittää parempia menetelmiä, parempia teloittajien näkökulmasta. Tässä muutamia esimerkkejä siitä miten sekä SS että Wehrmacht reagoivat psyykkiseen rasitukseen ja teloituksiin ylipäätään.
Jo sodan alussa osa kenraalikunnasta protestoi sekä yksityisesti että julkisesti SS:n raakuuksia.
Kenraalimajuri Helmuth Stieff 21.11.1939: ”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”
Kenraalieversti Johannes Blaskowitz (muistio Hitlerille, mt. ) 15.2.1940: ”Suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”
Myös saksalaisten teloituskuntien raporteissa teloitustoimien vaikutukset miehiin nousee jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että
"Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista"
Toisena esimerkkinä everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:
"Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota"
Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille jossa hän puhuu kaasuvaunujen käytöstä:
"Haluan tässä tilanteessa kiinnittää huomionne seuraavaan: useat komennuskunnat ovat joutuneet purkamaan lastin sen jälkeen kun heidän joukot olivat käyttäneet kaasua. Toin noiden S.K:den johtajien tietoon ne suunnattomat psyykkiset vammat ja vauriot jotka se työ on miehiin aiheuttanut, jos ei välittömästi niin myöhemmin."
Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:
”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”
Jo sodan alussa osa kenraalikunnasta protestoi sekä yksityisesti että julkisesti SS:n raakuuksia.
Kenraalimajuri Helmuth Stieff 21.11.1939: ”Villeimmätkin kauhupropagandafantasiat kalpenevat sen rinnalla mitä organisoitu murha-, ryöstö- ja saalistusjoukko tekee täällä ylimmän johdon otaksutulla hyväksynnällä. Häpeän olla saksalainen! Tämä vähemmistö joka murhaten, saalistaen ja tuhopolttaen häpäisee Saksan nimen tulee olemaan katastrofi Saksan kansalle ellemme me pian laita kapuloita heidän rattaisiinsa”
Kenraalieversti Johannes Blaskowitz (muistio Hitlerille, mt. ) 15.2.1940: ”Suurin vahinko joka koituu Saksan kansakunnalle välittömänä seurauksena on suunnaton brutalisaatio ja moraalinen rappio joka tulee pian leviämään kuin rutto arvokkaaseen saksalaiseen ihmismateriaaliin. [--] Joukkojen asenne liikkui kuvotuksen ja vihan välillä. Jokainen sotilas tuntee kuvotusta ja inhoa näiden rikosten johdosta. Hän ei voi ymmärtää kuinka tämänlaatuiset toimet jäävät rankaisematta, erityisesti kun ne tapahtuvat, niin sanoakseni, hänen suojeluksessaan.”
Myös saksalaisten teloituskuntien raporteissa teloitustoimien vaikutukset miehiin nousee jopa suhteellisen säännöllisesti esille. Yhtenä esimerkkinä yliluutnantti Waltherin raportti teloituksista Serbiassa 1.11.1941, jossa hän kertoo mm. että
"Aluksi tehtävä ei vaikuttanut sotilaihini. Toisena päivänä oli jo merkillepantavaa, että yksi jos toinenkaan ei enää hallinnut hermojaan jatkaakseen enää ampumista"
Toisena esimerkkinä everstiluutnatti Max Montuan ohjeistus poliisipataljoonille Bialystokissa 10.7.1941 ennen juutalaisoperaation alkua; esimerkki siitä, että ongelma oli tiedostettu jo etukäteen ja psyykkisiä ongelmia odotettiin:
"Näihin operaatioihin osallistuvien miesten sielunhoitoon on pataljoonankomentajien ja komppanianpäälliköitten kiinnitettävä erityistä huomiota"
Kolmantena esimerkkinä August Beckerin kirje Walter Rauffille jossa hän puhuu kaasuvaunujen käytöstä:
"Haluan tässä tilanteessa kiinnittää huomionne seuraavaan: useat komennuskunnat ovat joutuneet purkamaan lastin sen jälkeen kun heidän joukot olivat käyttäneet kaasua. Toin noiden S.K:den johtajien tietoon ne suunnattomat psyykkiset vammat ja vauriot jotka se työ on miehiin aiheuttanut, jos ei välittömästi niin myöhemmin."
Sonderkommando 4 a:n SS-Obersturmführer Karl Kretschmer kirjoitti teloituksien vaikutuksista lukuisissa kirjeissään vaimolleen. Kesällä 1942 hän pohti jaksamista seuraavasti:
”Jos ei olisi näitä typeriä ajatuksia siitä mitä me oikein teemme tässä maassa, komennus täällä olisi hienoa, sillä se on saattanut minut asemaan jossa voin elättää teitä oikein hyvin. Kuten olen jo kirjoittanut sinulle aiemmin, koen viimeisimmän komennuksen olevan oikeutetun ja hyväksyn sen seuraukset, joten sikäli ”typeristä ajatuksista” puhuminen ei ole täysin oikein. Paremminkin se on heikkoutta kuolleiden ihmisten näyn edessä; paras tapa päästä siitä ylitse on tehdä sitä mahdollisimman usein. Siten siitä tulee tapa.”
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika naurettavaa puolustella natsien rikoksia ihmiskuntaa vastaan vetoamalla siihen psyykkiseen stressiin, jonka ne tekijöilleen aiheuttivat. Vaikka kaikki murhaajat eivät olisi kylmäverisiä tappajia olleetkaan, he murhasivat silti miljoonia ja pitivät sitä oikeutettuna. Ja Saksan kansa äänesti nämä ihmiset valtaan. Kuten eräs katuvainen natsi sanoi Nürnbergin oikeudenkäynnissä: tuhatkaan vuotta ei pese pois Saksan syyllisyyttä.
Fasismin ja natsismin puolesta on turha kirjoittaa apologioita. Koko maailma tuomitsee natsien rikokset ehdottomasti eikä suvaitse minkäänlaisia yrityksiä puhdistaa näiden veristen rikollisten mainetta.
Enpä kyllä tainnut missään kohden puolustella noita tekoja, mutta kukin tietysti lukee rivien väliin mitä sattuu haluamaan. Nähdäkseni on suureksi hyödyksi jälkipolville tutkia myös tekijöiden toimia, sen sijaan että maalailee niistä jotain demoneja. Ymmärtämisen ja hyväksymisen välinen ero kannattanee huomioida.
Jeps! Aletaan siis tässä ympäristössä ymmärtämään ja huomioimaan teurastajien puuhia. Hyväksymisellä ja ymmärtämisellä on eronsa, OK! Natsien verityöt etenkin suojattomia siviilejä, ml. juutalaisia, kohtaan eivät ole hyväksyttävissä. Ja vaikeapa on niitä ymmärtääkään.
Taitaa olla helpompi, että ei kiemurrella karkuun pääasiasta, joka on se, että ne veriteot oikeasti tapahtuivat!
Sikäli kun haluamme historiasta jotain oppiakin, ei oikein riitä se että toteamme että näin tapahtui. Pitäisi selvittää että miksi niin tapahtui, miten se oli mahdollista, mitkä olivat motiivit jne. Tietysti jos haluaa sen helpoimman tien valita ja vaan todeta tapahtuneet tapahtuneeksi, sen kun vaan. Siitä vaan ei paljoa mitään opi.
Lisäyksenä aiempaan, muutama esimerkki siitä miten erityisesti sodan alkuvaiheessa useat kenraalit olivat lähinnä pöyristyneitä SS:n toimista Puolassa.
Kenraalieversti Wilhelm List raportoi 20.9.1939 että hänen joukkonsa ovat muuttumassa levottomiksi "niiden paljolti laittomien toimien johdosta joita toteuttaa Einzatsgruppe Woyrsch sotatoimialueella ampuen massoittain puolalaisia juutalaisia, aristokraatteja, intellektuelleja ja pappeja. Joukot ovat erityisen ravoissaan siitä että sen sijaan että taistelisivat rintamalla, nuorten miesten täytyy osoittaa rohkeuttaan puolustuskyvyttömiä siviilejä kohtaan."
Kenraali Walter Petzel raportoi 23.11.1939:
"Jokseenkin kaikissa paikoissa mainittu organisaatio (SS ja poliisi) toimeenpanee julkisia teloituksia. Valikointi on täysin sattumanvaraista ja teloituksien toimeenpano useissa tapauksissa kuvottavaa. Pidätyksien yhteydessä ilmenee ryöstelyä jokseenkin poikkeuksetta"
Kenraali Wilhelm Ulex raportoi 2.2. 1940:
"Viimeaikainen väkivallankäytön lisääntyminen osoittaa melkein uskomatonta inhimillisyyden ja moraalin puutetta; sana brutaali on on melkein oikeutettu. Ainoa ratkaisu jonka voin tälle koko Saksan kunnian lokaavalle kuvottavalle tilanteelle nähdä, on että kaikki poliisiyksiköt kaikkinen komentajineen tulisi asettaa viraltaan ja yksiköt hajoittaa."
Nuo saksalaisten omat lausunnot itse asiassa ovat yksi tärkeimpiä todisteita siitä, että holokausti on tapahtunut. Saksalaisten omien kriitikkojen joukossa oli joukottain sellaisia, jotka olivat natsivallan puolella, mutta eivät hyväksyneet raakuuksia.
Muutenkin holocaustin toteaminen lähdeaineistosta on helppoa. Ei tarvitse kuin mennä kirjastoon. Miten niin eri mieltä oleville voisi onnistua olla niin samaa mieltä holocaustista, ellei se olisi tapahtunut. Mutta kysymys ei lienekään siitä, etteikö sitä olisi tapahtunut ja etteikö siitä olisi kylliksi todisteita. Kysymys on siitä, että eräät eivät omien arvottomien tavoitteidensa vuoksi halua tunnustaa tosiasioita.