http://fi.wikipedia.org/wiki/Helvetti
Kun lähteitä tarkistelee herää monta ajatusta.
Homeros ja varjoihmiset
Varhaisimmat viittaukset muinaiskreikkalaiseen vainajalaan eli Haadekseen ovat Homerokselta. Odysseian 11. kirjassa kerrotaan päähenkilö Odysseuksen käynnistä Haadeksessa. Odysseus kohtaa matkallaan varjomaisia haamuja, jotka ovat samannäköisiä kuin kuolinhetkellään. Odysseus tapaa myös toverinsa Elpenorin, ennustaja Teiresiaksen, oman äitinsä sekä manalan naisia. Homeroksen Haades on sumuinen ja surumielinen paikka, mutta siellä ei jouduta tilille elämän aikana tehdyistä pahoista teoista.[11]
Tämän jälkeinen kreikkalainen mytologia täydensi Odysseian kuvausta haadeksesta, joskaan ei aina johdonmukaisesti. Jumalten vallanjaossa Zeus saa taivaan, Poseidon meren ja Haades-jumala maanalaisen maailman. Eläville näkymätöntä ja maan alle kätkettyä valtakuntaa hallitsee Haades kiistattomana valtiaana. Hän poistui valtakunnasta vain kerran ja ryösti Persefonen puolisokseen maan päältä. Persefone oli alamaailman valtiatar, joka vietti puolet vuodesta haadeksessa ja puolet maan päällä..[12]
Haadeksen hallitsijat elivät sopusoinnussa ihmisten ja jumalten kanssa. Heitä kuvattiin synkiksi mutta oikeudenmukaisiksi.[12] Tartaros oli paikka jonne voitetut jumalat, henget ja titaanit vangittiin rangaistukseksi. Tartaros muodosti osan haadesta, mutta alamaailmaan kuuluivat myös Elysionin kentät, onnellinen paikka jonne sankarit pääsivät palkkioksi teoistaan kuoltuaan. Jotkut lähteet sijoittavat Elysionin kentät Kreikasta länteen sijaitseville saarille. Suurin osa kuolleista kreikkalaisessa tarustossa viettää aikansa vaellellen varjoina kukkakentillä Haadeksessa.
Kreikkalainen tarusto sisälsi kuvauksia matkoista Haadekseen, mutta kuolemanjälkeinen ei ollut siinä keskeisellä sijalla. Jumalia palvottiin velvollisuudesta ja siunausten saamiseksi, mutta itse Haades-jumalaa ei palvottu. Hän hoiti kuolleita eikä tarvinnut elävien palvontaa. Toisaalta eräissä kreikkalaisissa mysteeriuskonnoissa kuolemanjälkeiseen kohtaloon saattoi vaikuttaa erilaisilla rituaaleilla. Tästä esimerkkinä olivat Eleusiin mysteerit, jonka menoihin osallistuville luvattiin parempaa osaa tuonpuoleisessa. Vastaavasti orfilaisuudessa puhdistettiin rituaaleilla sielu pahuudesta.[12]
[muokkaa] Platonin ajatukset tuonpuoleisesta
Filosofi Platon kirjoitti myös tuonpuoleisesta. Hän käsitteli kuolemanjälkeistä elämää teoksissaan Gorgias, Faidon ja Valtio. Yhteistä kertomuksille on, että vainajan suojelushenki opastaa sielun haadekseen. Jotkut epäpuhtaat sielut vastustavat matkaa ja jäävät joksikin aikaa kummituksiksi hautausmaalle, mutta myöhemmin heidätkin tempaistaan väkisin mukaan.[13]
Gorgias-teoksessa vainaja joutuu kuoleman jälkeen kolmen tuomarin eteen, joiksi Zeus on valinnut kolme kuollutta poikaansa. Tuomarit tuomitsevat oikeamielisesti puhdassieluiset autuaiden saarelle ja pahantekijät tartarokseen kärsimään tekojaan vastaavan rangaistuksen. Vain kaikkein pahimpien rangaistus kestää ikuisesti. Murhaajien kidutukset lakkaavat vasta kun heidän uhrinsa anovat heille armoa.[13]
Valtio-teoksessa esitellään Er-niminen sotilas, joka kuolee taistelussa, mutta palaa kahdentoista päivän kuluttua kertomaan kuolemanjälkeisestä maailmasta. Pahojen ihmisten kidutuksen lisäksi Er näki jälleensyntymisen täyttöönpanon. Ensiksi paikalle ryömi maan alta likaisia sieluja, kun vastaavasti taivaalta laskeutui puhtaita sieluja. Syntisten vaivat olivat kestäneet tuhat vuotta ja he itkivät surkeaa kohtaloaan, kun vastaavasti puhtaat sielut kuvailivat ihanaa kokemustaan. Tämän jälkeen arvottiin järjestysnumero seuraavaa elämää varten, mutta itse järjestyksellä ei ollut väliä, sillä kukin poimi sieluaan vastaavan numeron. Mitä syvällisimmin henkilö toteuttaa hyveitä ja filosofista elämäntapaa, sitä viisaamman valinnan hän tekee. Er laittoi merkille, että suurin osa taivaan iloista tulleista teki typerän valinnan.[13]
Platonin ajatus sielun kuolemattomuudesta jäi elämään. Myöhemmin kristityt omaksuivat monet Platonin ajatukset lukuun ottamatta oppia sielunvaelluksesta. Platonin näkemyksen mukaan maailmanrakentaja eli demiurgi loi sielun kuolemattomuuden.[13] Tämä ajatus siirtyi myöhemmin filosofis-uskonnolliseen gnostilaisuuteen, mutta vastaavasti valtavirran kristityt tuomitsivat ajatuksen demiurgista alempana luojajumalana harhaoppisena.
Kirjoitus mainitsee, että myöhemmin kristity omaksuivat monet Platonin ajatukset..
Mitä minä ole Platonilta omaksunut isieni opetuksen kautta? mainitaan sielun kuolemattomuusoppi, joka on käännökseemme kirjoitettu, niin, olemmeko samalla lähteellä aamenta sanomassa?
Vergiliuksen kuvaus Haadeksesta
Roomalainen runoilija Vergilius sai runsaasti vaikutteita Homerokselta ja kreikkalaisesta mytologiasta. Hän kuvaa manalaa eepoksensa Aeneis kuudennessa kirjassa. Aeneis-teoksesta tuli Rooman valtakunnan kansalliseepos.
Vergiliuksen helvetissä pahantekijää rangaistiin hänen rikoksistaan sopivalla tavalla.
Mutta kuinka on Sanan kanssa.
Raamattu puhuu, että kun kansa uhrasi pakanaBaabelin uskonnossa Molokille lapsia, se ei ollut Jumalan mieleen..
Mutta me tuomme Jumalan vielä kovempana, kuin se, mistä Jumala kauhistui kättemme, tahi esi-isien kääten baabelinpalvonnassa tapahtui..
Lähde Wikipediassa sanoo edelleen..
Myöhemmin kristityt saivat runsaasti vaikutteita Vergiliuksen Haadeksesta. Hänen eepoksensa esittelemä malli sielujen puhdistamisesta toimi myöhemmän kristillisen kiirastulen esikuvana.[14]
Eli onko meidän härkäpäisesti ajateltava näin?
Eikö ole lupa tarkastella asioita?
Kuka kieltää? Lähdetieto on vajaamittainen ja näyttäisi siltä, että se kuvanteko Jumalasta astuu alttarillemme ja pian näyttää Baalilta..
Heillehän on annettu tietoa ja nyt lähteeseen eli Wikiin.
Juutalaisuus
Kuolleet eivät tiedä mitään
Juutalaisuuden pyhästä kirjasta käytetään nimitystä Tanak. Kristinuskossa kirja on Vanha testamentti. Tanakin vanhimmat osat on ajoitettu 1000-vuosituhannen eaa. alkupuolelle ja nuorimmat 160-luvulle eaa.[15] Tanakiin ei kuulu ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa oikeamieliset saisivat palkkion ja vastaavasti pahantekijät saisivat rangaistuksen. Kun ihminen kuolee, hän haihtuu pois. Jumala palkitsee ja rankaisee vain eläviä. Helvetti tuli mukaan vasta nuorempien juutalaisuuden tekstien syntyessä, eivätkä ne päätyneet Tanakin ohjeelliseen tekstikokoelmaan.[16]
Tanakin mukaan todellinen elämä on mahdollista vain noudattamalla Jumalan käskyjä. Jumalan tahtoa tottelemalla saa elää, mutta tahdon torjumalla joutuu kuolemaan. Kuolemalla ei tarkoitettu pelkästään ajan päättymistä vaan myös moraalista mahtia. Hepreankielinen sana šeol tarkoittaa vainajien valtakunnan lisäksi kuoleman mahtia, joka pyrkii jatkuvasti saamaan ihmiset omaan kitaansa. Sana šeol on suomennettu luterilaisen kirkon käännöksessä tuonelaksi. Tanakissa sielu on yhtä kuin elävä ihminen. Vainajille ei saanut tuoda uhreja eikä heitä saanut manata esille.[16]
Viittauksia varjoelämään
Joissakin Tanakin kohdissa on viittauksia siihen, että vainaja ei häviä tyhjäksi vaan siirtyy johonkin paikkaan. Sana šeol mainitaan kirjan sivuilla 66 kertaa. Muita aihetta sivuavia mainintoja ovat kuoppa, hauta ja kadotus. Myöhemmin kristityt pitivät näitä kaikkia viittauksina helvettiin.[17] Varhaiskristityt lukivat pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, jossa šeol käännettiin kreikan kielen sanaksi haades. Tämä aiheutti heidän mielissään sekoittumisen tutumpaan kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnon tuonpuoleiseen.[18]
eli helvetti tuli hellenistisen ajan käsitteenä.
Hellenistisen ajan helvettioppi
Palestiinan alue kuului hellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vuosien 200 eaa.–200 jaa. välillä juutalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi runsaasti vaikutteita idästä ja lännestä. Nämä kirjat jäivät pääsääntöisesti pois Tanakin kokoelmasta eli ne ovat apokryfisia kirjoja. Lännestä saatiin kreikkalainen näkemys sielun kuolemattomuudesta. Vastaavasti idästä saatiin zarathustralaisuuden näkemys hyvä ja pahan välisestä taistelusta[19]. Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan oli vallankumouksellista juutalaisessa uskonnossa. Tunnetuin hellenistinen juutalaisfilosofi oli Filon Aleksandrialainen, joka pyrki yhdistämään Platonin ajattelua ja Tanakin oppeja. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan essealaiset – jotka todennäköisesti kirjoittivat Kuolleenmeren kääröt – uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja pahojen sielujen kärsivän ikuisista rangaistuksissa tuonpuoleisessa.[19]
Kenties varhaisin maininta suoranaisesta juutalaisesta helvetistä löytyy virallisen tekstikokoelman ulkopuolisesta Ensimmäisessä Henokin kirjassa. Henokin nimiin laitetun 100-luvulla eaa. syntyneen kirjan mukaan tuonpuoleisessa on neljä varastoa, joissa sielut odottavat tuomiota. Ensimmäisessä varastossa ovat puhtaat ja toisessa syntiset. Kolmannessa ovat väkivaltaisesti kuolleet, jotka tulevat tuomiopäivänä syyttämään tappajiaan. Neljännessä varastossa ovat puolisyntiset sielut, jotka eivät pääse tuomiolle, vaan he jäävät pysyvästi varastoon.[19]
Varsinainen helvetti on gehenna. Alun perin nimellä tarkoitettiin Ge-Hinnomin laaksoa Jerusalemin lounaispuolella. Israelin kuningaskunnan aikana siellä harjoitettiin palvontamenoja, joihin kuului lasten polttaminen uhreina Moolok-jumalalle. Hellenistisellä ajalla nimi miellettiin syntisten rangaistuspaikaksi. Kreikkalaisen Tartaroksen tapaan se oli syvä kuilu. Profeetta Jesajan mainitsema sammumaton tuli muuttui kansan mielessä polttavaksi kidutustavaksi. Perinne alkoi puhua tulisesta järvestä tai jopa merestä.[19]
Näkemykset Gehennan kestävyydestä vaihtelevat. Yksien kirjoittajien mielestä syntisten tuskat päättyvät tietyn ajan kuluttua ja he yksinkertaisesti tuhoutuvat. Toisten mukaan syntisten piinat kestävät ikuisesti. Ikuinen rangaistus perustuu kreikkalaiseen käsitykseen sielujen katoamattomuudesta.[19]
Myös Saatana ja hänen enkelinsä tuomitaan lopulta. Jobin kirjassa Saatana ei ole niinkään paha olento vaan Jumala lähettää hänet koettelemaan Jobia. Myöhemmin Saatanasta tulee pahantahtoinen Jumalan ja ihmisten vihollinen. Tanakin näkemyksen mukaan Jumala on sekä hyvä että paha. Vasta kolmannella vuosisadalla kristityt omaksuivat kaksijakoisen näkemyksen, jonka mukaan Jumala ja Saatana ovat toistensa vastakohtia.[19]
Hellenistisen ajan farisealaiset alkoivat opettaa sielun kuolemattomuutta. Yläluokkaiset saddukeukset sen sijaan hylkäsivät uudet vaikutteet eivätkä odottaneet mitään kuolemanjälkeistä elämää. Jerusalemin temppelituhon myötä vuonna 70 saddukeukset menettivät merkityksenä. Tämän jälkeen farisealaisten opetuksista tuli juutalaisuuden kantava voima.[20]
Kun lähteitä tarkistelee herää monta ajatusta.
Homeros ja varjoihmiset
Varhaisimmat viittaukset muinaiskreikkalaiseen vainajalaan eli Haadekseen ovat Homerokselta. Odysseian 11. kirjassa kerrotaan päähenkilö Odysseuksen käynnistä Haadeksessa. Odysseus kohtaa matkallaan varjomaisia haamuja, jotka ovat samannäköisiä kuin kuolinhetkellään. Odysseus tapaa myös toverinsa Elpenorin, ennustaja Teiresiaksen, oman äitinsä sekä manalan naisia. Homeroksen Haades on sumuinen ja surumielinen paikka, mutta siellä ei jouduta tilille elämän aikana tehdyistä pahoista teoista.[11]
Tämän jälkeinen kreikkalainen mytologia täydensi Odysseian kuvausta haadeksesta, joskaan ei aina johdonmukaisesti. Jumalten vallanjaossa Zeus saa taivaan, Poseidon meren ja Haades-jumala maanalaisen maailman. Eläville näkymätöntä ja maan alle kätkettyä valtakuntaa hallitsee Haades kiistattomana valtiaana. Hän poistui valtakunnasta vain kerran ja ryösti Persefonen puolisokseen maan päältä. Persefone oli alamaailman valtiatar, joka vietti puolet vuodesta haadeksessa ja puolet maan päällä..[12]
Haadeksen hallitsijat elivät sopusoinnussa ihmisten ja jumalten kanssa. Heitä kuvattiin synkiksi mutta oikeudenmukaisiksi.[12] Tartaros oli paikka jonne voitetut jumalat, henget ja titaanit vangittiin rangaistukseksi. Tartaros muodosti osan haadesta, mutta alamaailmaan kuuluivat myös Elysionin kentät, onnellinen paikka jonne sankarit pääsivät palkkioksi teoistaan kuoltuaan. Jotkut lähteet sijoittavat Elysionin kentät Kreikasta länteen sijaitseville saarille. Suurin osa kuolleista kreikkalaisessa tarustossa viettää aikansa vaellellen varjoina kukkakentillä Haadeksessa.
Kreikkalainen tarusto sisälsi kuvauksia matkoista Haadekseen, mutta kuolemanjälkeinen ei ollut siinä keskeisellä sijalla. Jumalia palvottiin velvollisuudesta ja siunausten saamiseksi, mutta itse Haades-jumalaa ei palvottu. Hän hoiti kuolleita eikä tarvinnut elävien palvontaa. Toisaalta eräissä kreikkalaisissa mysteeriuskonnoissa kuolemanjälkeiseen kohtaloon saattoi vaikuttaa erilaisilla rituaaleilla. Tästä esimerkkinä olivat Eleusiin mysteerit, jonka menoihin osallistuville luvattiin parempaa osaa tuonpuoleisessa. Vastaavasti orfilaisuudessa puhdistettiin rituaaleilla sielu pahuudesta.[12]
[muokkaa] Platonin ajatukset tuonpuoleisesta
Filosofi Platon kirjoitti myös tuonpuoleisesta. Hän käsitteli kuolemanjälkeistä elämää teoksissaan Gorgias, Faidon ja Valtio. Yhteistä kertomuksille on, että vainajan suojelushenki opastaa sielun haadekseen. Jotkut epäpuhtaat sielut vastustavat matkaa ja jäävät joksikin aikaa kummituksiksi hautausmaalle, mutta myöhemmin heidätkin tempaistaan väkisin mukaan.[13]
Gorgias-teoksessa vainaja joutuu kuoleman jälkeen kolmen tuomarin eteen, joiksi Zeus on valinnut kolme kuollutta poikaansa. Tuomarit tuomitsevat oikeamielisesti puhdassieluiset autuaiden saarelle ja pahantekijät tartarokseen kärsimään tekojaan vastaavan rangaistuksen. Vain kaikkein pahimpien rangaistus kestää ikuisesti. Murhaajien kidutukset lakkaavat vasta kun heidän uhrinsa anovat heille armoa.[13]
Valtio-teoksessa esitellään Er-niminen sotilas, joka kuolee taistelussa, mutta palaa kahdentoista päivän kuluttua kertomaan kuolemanjälkeisestä maailmasta. Pahojen ihmisten kidutuksen lisäksi Er näki jälleensyntymisen täyttöönpanon. Ensiksi paikalle ryömi maan alta likaisia sieluja, kun vastaavasti taivaalta laskeutui puhtaita sieluja. Syntisten vaivat olivat kestäneet tuhat vuotta ja he itkivät surkeaa kohtaloaan, kun vastaavasti puhtaat sielut kuvailivat ihanaa kokemustaan. Tämän jälkeen arvottiin järjestysnumero seuraavaa elämää varten, mutta itse järjestyksellä ei ollut väliä, sillä kukin poimi sieluaan vastaavan numeron. Mitä syvällisimmin henkilö toteuttaa hyveitä ja filosofista elämäntapaa, sitä viisaamman valinnan hän tekee. Er laittoi merkille, että suurin osa taivaan iloista tulleista teki typerän valinnan.[13]
Platonin ajatus sielun kuolemattomuudesta jäi elämään. Myöhemmin kristityt omaksuivat monet Platonin ajatukset lukuun ottamatta oppia sielunvaelluksesta. Platonin näkemyksen mukaan maailmanrakentaja eli demiurgi loi sielun kuolemattomuuden.[13] Tämä ajatus siirtyi myöhemmin filosofis-uskonnolliseen gnostilaisuuteen, mutta vastaavasti valtavirran kristityt tuomitsivat ajatuksen demiurgista alempana luojajumalana harhaoppisena.
Kirjoitus mainitsee, että myöhemmin kristity omaksuivat monet Platonin ajatukset..
Mitä minä ole Platonilta omaksunut isieni opetuksen kautta? mainitaan sielun kuolemattomuusoppi, joka on käännökseemme kirjoitettu, niin, olemmeko samalla lähteellä aamenta sanomassa?
Vergiliuksen kuvaus Haadeksesta
Roomalainen runoilija Vergilius sai runsaasti vaikutteita Homerokselta ja kreikkalaisesta mytologiasta. Hän kuvaa manalaa eepoksensa Aeneis kuudennessa kirjassa. Aeneis-teoksesta tuli Rooman valtakunnan kansalliseepos.
Vergiliuksen helvetissä pahantekijää rangaistiin hänen rikoksistaan sopivalla tavalla.
Mutta kuinka on Sanan kanssa.
Raamattu puhuu, että kun kansa uhrasi pakanaBaabelin uskonnossa Molokille lapsia, se ei ollut Jumalan mieleen..
Mutta me tuomme Jumalan vielä kovempana, kuin se, mistä Jumala kauhistui kättemme, tahi esi-isien kääten baabelinpalvonnassa tapahtui..
Lähde Wikipediassa sanoo edelleen..
Myöhemmin kristityt saivat runsaasti vaikutteita Vergiliuksen Haadeksesta. Hänen eepoksensa esittelemä malli sielujen puhdistamisesta toimi myöhemmän kristillisen kiirastulen esikuvana.[14]
Eli onko meidän härkäpäisesti ajateltava näin?
Eikö ole lupa tarkastella asioita?
Kuka kieltää? Lähdetieto on vajaamittainen ja näyttäisi siltä, että se kuvanteko Jumalasta astuu alttarillemme ja pian näyttää Baalilta..
Heillehän on annettu tietoa ja nyt lähteeseen eli Wikiin.
Juutalaisuus
Kuolleet eivät tiedä mitään
Juutalaisuuden pyhästä kirjasta käytetään nimitystä Tanak. Kristinuskossa kirja on Vanha testamentti. Tanakin vanhimmat osat on ajoitettu 1000-vuosituhannen eaa. alkupuolelle ja nuorimmat 160-luvulle eaa.[15] Tanakiin ei kuulu ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa oikeamieliset saisivat palkkion ja vastaavasti pahantekijät saisivat rangaistuksen. Kun ihminen kuolee, hän haihtuu pois. Jumala palkitsee ja rankaisee vain eläviä. Helvetti tuli mukaan vasta nuorempien juutalaisuuden tekstien syntyessä, eivätkä ne päätyneet Tanakin ohjeelliseen tekstikokoelmaan.[16]
Tanakin mukaan todellinen elämä on mahdollista vain noudattamalla Jumalan käskyjä. Jumalan tahtoa tottelemalla saa elää, mutta tahdon torjumalla joutuu kuolemaan. Kuolemalla ei tarkoitettu pelkästään ajan päättymistä vaan myös moraalista mahtia. Hepreankielinen sana šeol tarkoittaa vainajien valtakunnan lisäksi kuoleman mahtia, joka pyrkii jatkuvasti saamaan ihmiset omaan kitaansa. Sana šeol on suomennettu luterilaisen kirkon käännöksessä tuonelaksi. Tanakissa sielu on yhtä kuin elävä ihminen. Vainajille ei saanut tuoda uhreja eikä heitä saanut manata esille.[16]
Viittauksia varjoelämään
Joissakin Tanakin kohdissa on viittauksia siihen, että vainaja ei häviä tyhjäksi vaan siirtyy johonkin paikkaan. Sana šeol mainitaan kirjan sivuilla 66 kertaa. Muita aihetta sivuavia mainintoja ovat kuoppa, hauta ja kadotus. Myöhemmin kristityt pitivät näitä kaikkia viittauksina helvettiin.[17] Varhaiskristityt lukivat pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, jossa šeol käännettiin kreikan kielen sanaksi haades. Tämä aiheutti heidän mielissään sekoittumisen tutumpaan kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnon tuonpuoleiseen.[18]
eli helvetti tuli hellenistisen ajan käsitteenä.
Hellenistisen ajan helvettioppi
Palestiinan alue kuului hellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vuosien 200 eaa.–200 jaa. välillä juutalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi runsaasti vaikutteita idästä ja lännestä. Nämä kirjat jäivät pääsääntöisesti pois Tanakin kokoelmasta eli ne ovat apokryfisia kirjoja. Lännestä saatiin kreikkalainen näkemys sielun kuolemattomuudesta. Vastaavasti idästä saatiin zarathustralaisuuden näkemys hyvä ja pahan välisestä taistelusta[19]. Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan oli vallankumouksellista juutalaisessa uskonnossa. Tunnetuin hellenistinen juutalaisfilosofi oli Filon Aleksandrialainen, joka pyrki yhdistämään Platonin ajattelua ja Tanakin oppeja. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan essealaiset – jotka todennäköisesti kirjoittivat Kuolleenmeren kääröt – uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja pahojen sielujen kärsivän ikuisista rangaistuksissa tuonpuoleisessa.[19]
Kenties varhaisin maininta suoranaisesta juutalaisesta helvetistä löytyy virallisen tekstikokoelman ulkopuolisesta Ensimmäisessä Henokin kirjassa. Henokin nimiin laitetun 100-luvulla eaa. syntyneen kirjan mukaan tuonpuoleisessa on neljä varastoa, joissa sielut odottavat tuomiota. Ensimmäisessä varastossa ovat puhtaat ja toisessa syntiset. Kolmannessa ovat väkivaltaisesti kuolleet, jotka tulevat tuomiopäivänä syyttämään tappajiaan. Neljännessä varastossa ovat puolisyntiset sielut, jotka eivät pääse tuomiolle, vaan he jäävät pysyvästi varastoon.[19]
Varsinainen helvetti on gehenna. Alun perin nimellä tarkoitettiin Ge-Hinnomin laaksoa Jerusalemin lounaispuolella. Israelin kuningaskunnan aikana siellä harjoitettiin palvontamenoja, joihin kuului lasten polttaminen uhreina Moolok-jumalalle. Hellenistisellä ajalla nimi miellettiin syntisten rangaistuspaikaksi. Kreikkalaisen Tartaroksen tapaan se oli syvä kuilu. Profeetta Jesajan mainitsema sammumaton tuli muuttui kansan mielessä polttavaksi kidutustavaksi. Perinne alkoi puhua tulisesta järvestä tai jopa merestä.[19]
Näkemykset Gehennan kestävyydestä vaihtelevat. Yksien kirjoittajien mielestä syntisten tuskat päättyvät tietyn ajan kuluttua ja he yksinkertaisesti tuhoutuvat. Toisten mukaan syntisten piinat kestävät ikuisesti. Ikuinen rangaistus perustuu kreikkalaiseen käsitykseen sielujen katoamattomuudesta.[19]
Myös Saatana ja hänen enkelinsä tuomitaan lopulta. Jobin kirjassa Saatana ei ole niinkään paha olento vaan Jumala lähettää hänet koettelemaan Jobia. Myöhemmin Saatanasta tulee pahantahtoinen Jumalan ja ihmisten vihollinen. Tanakin näkemyksen mukaan Jumala on sekä hyvä että paha. Vasta kolmannella vuosisadalla kristityt omaksuivat kaksijakoisen näkemyksen, jonka mukaan Jumala ja Saatana ovat toistensa vastakohtia.[19]
Hellenistisen ajan farisealaiset alkoivat opettaa sielun kuolemattomuutta. Yläluokkaiset saddukeukset sen sijaan hylkäsivät uudet vaikutteet eivätkä odottaneet mitään kuolemanjälkeistä elämää. Jerusalemin temppelituhon myötä vuonna 70 saddukeukset menettivät merkityksenä. Tämän jälkeen farisealaisten opetuksista tuli juutalaisuuden kantava voima.[20]
Vastaukset 7
Vanhimmat
Piinahelvetin ja kiirastulen kirkkoisä Augustinus
Kirkkoisä Augustinus vaikutti kirkolliseen helvettikäsitykseen enemmän kuin kukaan muu hänen jälkeensä. Häntä voidaan pitää myös kiirastuliopin isänä. Parhaiten Augustinus tunnetaan armo-opistaan, mutta hänen helvettioppinsa ovat kolikon toinen puoli. Augustinukselle maailmanhistoria on hyvän ja pahan – Jumalan ja Saatanan – välistä taistelua. Se tulee päättymään pahan lopulliseen kuoliniskuun ja syntisten joutumiseen ikuiseen helvettiin.[22]
Augustinuksen mukaan suurin osa ihmisistä tulee joutumaan helvettiin. Taivaaseen pääsevät vain harvat ja valitut. Näkemystään hän perusteli Jumalan oikeudenmukaisuudella. Samoihin aikoihin vaikuttanut Johannes Krysostomos laski, että tuhansista ihmisistä tuskin satakaan pelastuu. Tämä ajattelutapa oli hyvin yleinen suurten teologien keskuudessa keskiajalla ja pitkälle nykyaikaan asti. Alkuaikojen kirkkoisien näkemys pelastuvien pienestä määrästä selittyy osittain kristittyjen vähemmistöasemalla myöhäisantiikkin aikana. Samalla kristittyjen sisällä vaikutti erilaisia suuntauksia, joista kirkkoisät tuomitsivat monet harhaoppisina ja pelottelivat vastapuolta helvetillä.[22]
Ennen Augustinusta myöhäisantiikin aikana esiintyi näkemys kaikkien pelastumisesta. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen mukaan Jumala kurittaa kasvatustarkoituksessa vain lyhyen aikaa tuonpuoleisessa. Syntisten sielut puhdistetaan, heidät käännetään oikeaan suuntaan ja he palaavat Jumalan yhteyteen. Kirkkoisä Origeneksen mukaan myös Saatanakin tulee lopulta pelastumaan. Origenes esitti, että helvetti on syntisille ikuinen, mutta historian lopussa sielut palaavat takaisin alkutilaan Jumalan yhteyteen. Origeneksen pelastusmallia kutsutaan nimellä apokatastasis pantoon tai lyhyemmin apokatastasis-oppi. Kirkkoisä Gregorios Nyssalainen seurasi Origeneksen perusajatusta ja ymmärsi helvetin rangaistuksen olevan parantavaa kurittamista, joka kestää kauan mutta ei loputtomasti...............
Keskiajan tuhatvuotinen maanpäällinen helvetti
Keskiajan kristillinen filosofia eli skolastiikka eritteli järjestelmällisesti helvettiä ja kiirastulta. Skolastikot rakensivat kourallisesta Raamatun tekstikohtia yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen kuvauksen helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta. Rakennelmat pystytettiin antiikin filosofien ja arvostettujen kirkkoisien ajatuksien pohjalle.[24]
Filosofi Tuomas Akvinolainen kuvasi hyvin yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja. Kadotetut joutuvat liikkumattomaan maanalaiseen helvettiin ruumiillisessa muodossa. Syntiset eivät pysty vuodattamaan kyyneleitä, joten he itkevät mielensä sisällä. Kadotettuja rangaistaan äärimmäisellä kylmällä ja kuumalla. Syntiset eivät saa mukaansa edes hyviä muistoja tuottamaan heille iloa, vaan Jumalan rangaistukset ovat koko ajan mielessä. Kadotetut vihaavat Jumalan heille langettamaa oikeudenmukaista rangaistusta, mutta eivät itse Jumalaa.[24]
Myös kastamattomat lapset joutuvat helvettiin perisyntinsä tähden. Augustinus oli hyvin jyrkkä tästä ja tuomitsi vauvatkin helvettiin. Tuomas oli astetta lievempi ja katsoi, että kastamattomat lapset siirtyvät limbukseen. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. Tämä katolisen kirkon oppi on edelleen voimassa, vaikkakin uudelleenarvioitavana.[24]
Helvetin ohella kirkon oppeihin kuului myös kiirastuli, joka kuitenkin on ilmapiiriltään toiveikkaampi. Helvetin tapaan myös kiirastulessa kärsivät syntiset sielut, mutta eivät ikuisesti, vaan sinne joutuneet pääsevät tietyn ajan kuluttua taivaaseen. Lisäksi he jo kiirastulessa ollessaan saavat maan päältä eläviltä apua messujen, almujen, esirukouksien ja hyvien tekojen muodossa. Maanpäällinen apu saattaa lyhentää kiirastulessa vietettyä aikaa.[25] Kiirastuli on sielun viimeinen mahdollisuus vapautua synneistä ja valmistautua kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa[26].
Oppi kiirastulesta syntyi vähitellen Augustinuksen ajatuksesta, että kaikkia kristittyjä ei ehditä puhdistaa maanpäällisen elämän aikana. Augustinus ei käyttänyt sanaa kiirastuli, vaan puhui puhdistavasta tulesta ja kärsimyksestä. Skolastikot veivät kiirastulen huippuunsa erittelemällä syyllisyyden ja rangaistuksen. Rangaistuksen voi välttää katumuksella. Käytännössä tämä johti syntien tunnustamiseen papille, mikä käytäntö virallistettiin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1215.[25]
Kiirastuli julistettiin usempien kirkkokuntien viralliseksi opiksi Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1274 ja se vahvistettiin vielä Trentonin kirkolliskokouksessa vuosina 1545–1563. Myöhäiskeskiajalla kirkolla uskottiin olevan valta vapauttaa ihminen kokonaan synneistä. Kirkko saattoi jakaa omista taivaassa sijaisevista hyvien tekojensa varastosta anteeksiantoja ihmisille. Tätä käsitettä nimitettiin aneeksi. Keskiajan loppuvaiheessa ihmiset maksoivat papeille, jotta nämä järjestäisivät yksityismessun tietylle vainajalle. Kiirastuli-oppi oli voimakkaimmillaan 1200–1500-luvuilla.[25]
Helvetistä kirjoitettiin keskiajalla satoja kirjallisia kertomuksia. Unien tai valveuniien aikana hengellisen helvettinäyn kokeneet henkilöt kertoivat kokemuksista papeille tai munkeille, jotka kirjoittavat ne ylös. Kuvitteellisia helvettinäkyjä sepitettiin kristillisessä perinteessä jo toiselta vuosisadalta lähtien. Näistä varhaisista ilmestyskirjoista eli apokalypseista kaksi on noussut erityisen merkittäviksi: Pietarin ilmestys ja Paavalin ilmestys. Molemmat ovat Raamatun ulkopuolelle jääneitä kirjoja eli apokryfisiä kirjoja.[4]
Italialaisen Dante Alighierin kolmiosainen runoteos Jumalainen näytelmä (Divina commedia) 1300-luvulta kertoo kirjoittajansa matkasta helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Ensimmäinen osa Inferno syventyy helvettiin ja on näistä kirjoista kuuluisin. Helvetti kuvataan siinä eräänlaisen ohuehkon kannen peittämäksi maanalaiseksi kuiluksi, joka ulottuu maapallon keskipisteeseen saakka ja joka on jakautunut useampaan sisäkkäiseen piiriin.[27] Varsinaisen helvetin piirejä on yhdeksän, joista kolme jakautuu useampaan osastoon. Lisäksi helvetillä on esikartano. Helvetin piireissä ja osastoissa sielut kärsivät syntinsä mukaisesta rangaistuksesta.[28] Dante uskoi helvetin, kiirastulen ja taivaan olemassaoloon, mutta ei kuvitellut niiden olevan juuri hänen kuvaamiensa paikkojen näköisiä.[27]
Danten Jumalainen näytelmä on Tuomas Akvinolaisen Summa theologiaen jälkeen keskiajan luetuin ja tutkituin kirja. Teoksen yksityiskohtaisuus ja runous saivat lukijakunnan vakuuttumaan sen kirjoittajan jumalallisesta innoituksesta. Teoksen kuvaukset vaikuttivat suuresti myöhempiin taiteilijoiden, jotka maalailivat tai kirjoittivat helvetistä. Toisaalta teoksen täydellisyys kääntyi myös itse uskoa vastaan. Danten teos tunnustettiin kuvitteelliseksi, mikä sai monet epäilemään muitakin vanhoja helvettikuvauksia.[27]
Reformaatio eli protestanttisten lahkojen synty kyseenalaisti 1500-luvulta lähtien katolisen näkemyksen. Protestantit hyväksyivät helvetin, mutta eivät kiirastulta, sillä se ei perustunut Raamattuun. Katoliset myönsivät kiirastulen ohuen perustan Raamatussa, mutta vetosivat kirkon perinteeseen, kirkkoisiin ja moniin kirkolliskokouksiin. Protestanttien mukaan kirkko on saattanut erehtyä ja uskovaisten on syytä palata takaisin Raamattuun.[29]
Ensimmäiset askeleet kiirastulen kyseenalaistamiseen otti Erasmus Rotterdamilainen satiirisilla kirjoituksillaan. Saksalainen pappi Martti Luther meni pidemmälle ja väitti suoraan, että kiirastulelle ei löydy Raamatusta perusteita. Samoin Luther ei löytynyt kiirastulta kirkkoisien kirjoituksista ja hän huomautti, että ortodoksinen kirkko ei ollut koskaan hyväksynyt kiirastulta. Protestantit hylkäsivät kiirastulen sekä kastamattomien lasten limbuksen. Raamatun maailmaan mahtuisi vain taivas ja helvetti. Muu kirkollinen perinne helvetistä sen sijaan kelpasi lähes sellaisenaan protestanteille ja ikuinen piinahelvetti sai luvan jatkaa.[29]
Lutherin mukaan syntiinlankeemus on vienyt ihmisiltä heidän oman tahtonsa. Jumala määrää ennalta, ketkä pelastuvat ja ketkä eivät. Myöhempi luterilaisuus irtisanoutui tästä predestinaatio- eli ennaltamääräytymisopista ja esitti, että Jumala kutsuu kaikkia pelastukseen, mutta kaikki eivät ota sitä vastaan. Jean Calvin korosti Lutheriakin jyrkemmin Jumalan ennaltamääräytymistä. Myöhemmin Calvinin ajatuksien pohjalle rakennettujen reformoitujen kirkkojen mukaan Jumala on hyvä ja on päättänyt lopulta pelastaa kaikki.[29]
Katolinen kirkko vastasi reformaatioon niin sanotulla katolisella reformaatiolla. Helvetin yksityiskohtien levittäminen oli muodostunut liian viihteelliseksi. Katolinen kirkko hillitsi helvettiin liittyviä kulkueita, juhlia ja näytelmiä. Trenton kirkolliskokouksessa katolinen kirkko toisti skolastikkojen osoittaman linjan. Kokous päätti pitää kiinni kiirastulesta ja aneista, mutta niiden väärinkäyttö haluttiin kitkeä pois. Reformaation aikana protestantit ja myöhemmin myös katoliset nostivat Saatanan maan päälle. Aseman muutos johtui Raamatun maininnasta, että Saatana tullaan heittämään tuliseen järveen historian lopussa.[29]
Kirjallisuudessa nähtiin vielä yksi suuri helvettiteos, kun John Milton kirjoitti kertovan runoelman Kadotettu paratiisi vuonna 1667[30][31].
Nykyisiä näkemyksiä
Nykyaikana, 1900-luvulta lähtien, helvetin ongelmallisuus on kristinuskossa lisääntynyt ja monimutkaistunut. Kirkollinen kahden tuhannen vuoden helvettiperinne on tullut uudessa teologiassa kyseenalaiseksi. Samalla annihilaatio-oppi – tai sielun tyhjiinraukeaminen – on saanut teologien tukea puolelleen, vaikkakaan se ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä.[33] Karkeasti jakaen nykyisten kristillisten teologien johtopäätökset ovat joko sielun katoaminen tai ikuinen kärsimys. Toisinaan teologit liikkuvat näiden kahden välisellä rajamaalla ja kirjoittajan lopullinen kanta jää epäselväksi.[33]
Katolisuudessa oppi kiirastulesta on jopa helvettiä keskeisempi. Kiirastulessa sieluja piinataan tietyn ajan ja ne kamppailevat taivaan ja helvetin välillä. Elossa olevien ihmisten rukoukset, sielunmessut ja aneet auttavat kuolleen sielun pääsemistä kiirastulesta taivaaseen.
Katolisen kristinuskon kaudella taivaaseen tai helvettiin päästiin kiirastulen myötä, ja myöhemmin luterilaisuudessa suoraan jompaankumpaan. Suomalaiset, omaperäiset herätysliikkeet syntyivät 1700–1800-luvuilla. Ne saarnasivat eurooppalaisten esikuviensa tavoin Jumalan johdatusta tai Saatanan eksytystä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisältä kasvoi 1900-luvulla uusia herätysliikkeitä – niin sanottu viides herätysliike – jotka nousivat kirkon vapaamielistä helvettikäsitystä vastaan.[2]
Helvetin merkitys evankelis-luterilaisen kirkon sisällä väheni merkittävästi 1900-luvun jälkipuolella. Nykykirkolle helvetti on arka aihe, josta saarnoissakin yleensä vältetään puhumasta. Yleisemmällä tasolla viitataan kadotukseen ja kirkkohistoriaan, mutta pidemmälle ei juuri mennä. Vuonna 1997 pastori Antti Kylliäinen julkaisi kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäisen mukaan helvettioppi on ristiriidassa muun kristillisen uskon kanssa ja siitä tulisi luopua. Kirja nosti kohua ja harhaoppisuuskanteluita.[2] Dosentti Kari Kuulan kirjassa Helvetin historia vuodelta 2006 käydään yksityiskohtaisesti läpi kristillisen helvetin historia ja nykytila. Kuulan mukaan helvetti on nykyiselle luterilaiselle kirkolle ikään kuin perheenjäsenen juoppous, jonka kaikki tietävät ja joka vaikuttaa kaikkeen, mutta josta ei koskaan haluta puhua avoimesti[2].
Kirkon julkisessa sanastossa helvetti on muuttunut kadotukseksi.[48]
»Koska kadotus on iankaikkisuudessa, siihen ei liity aika-avaruudellisia käsitteitä. Kadotus merkitsee siten iankaikkista, pysyvää, muuttumatonta pimeyttä eli eroa Kristuksesta. Tässä pimeydessä ovat jo Saatana ja hänen enkelinsä.»
(Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanasto)
Sanomalehti Aamulehden vuonna 2004 teettämässä tutkimuksessa 48 prosenttia suomalaisista ei uskonut helvetin olemassaoloon. 44 prosenttia uskoi, että helvetti oli todellinen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijöistä 30 prosenttia epäili helvetin olemassaoloa.[49][50]
Suomen ortodoksisen kirkon mukaan sielu pääsee ikuiseen elämään, mikäli ihminen on rakastanut maan päällä Jumalan Sanaa ja Kirkkoa. Helvettiin joutuvat ne, jotka ovat tietoisesti seuranneet himojaan. Ihminen voittaa maan päällä himot Jumalan armon avulla. Mikäli ihminen lähtee iäisyyteen himoista parantumattomana, hän jää pysyvästi siihen tilaan. Helvetissä ihminen jumittuu epätoivoiseen tilaan, jossa himoista ei voi vapautua eikä niitä voi tyydyttää. Syntinen ihminen voi vielä pelastua Jumalan armosta mikäli hän ei ole luopunut Kristuksesta.[51]
Ortodoksisen kirkon mukaan helvetti koskee aikuisia. Kastetut ja kuolleet lapset kirkko lukee taivaan hyvyyksistä osallisiin ihmisiin. Kastamattomista lapsista ei olla varmoja. Ortodoksinen kirkko kehottaa rukoilemaan myös kuolleiden puolesta. Rukoilu ei tapahdu hyötymistarkoituksessa vaan Jumala tekee minkä parhaaksi näkee.[51]
näihin sivuihin - ehkä Raamatun Sana avautuisi paremmin. Ehkä useammat jopa ymmärtäisivät että Raamatun Jumala eroaa kaikista muista jumalista joihin ihmiset uskovat.. Raamatun Jumala ei kiduta ketään - vaan kertoo ihmisille syyn miksi he kärsivät ja haluaa heidän kääntyvän pois haroistaan ja siten pois myös kärsimyksistään..
Entisenä helvettioppilaana järkyttää se valtava syytös Jumalaa kohtaan tietämättömyyteni, sekä siksi, että tämä R-käännökseni harhaanjohtavuus.
Vasta nyt ymmärrän kun kirkon piirissä olen kuunnellut esim Laatoa, ym. kuinka r-käännökset pohjautuu lähdetiedostoineen aikaamme.
Kun olen käsikirjoitusten määrän mistä käännösten suhteellinen otanta on, kenen valinta ja minkä perusteinen valinta on tapahtunut on avautunut silmät kuin kissanpennulle kasvaessa.
Se ei ole tehnyt uskosta tyhjää, vaa vahvistanut Raamatun Jumalan ja Kristuksen rakkaudellisen pelastuksen syvyyttä.
Nyt ymmärtää II-kuoleman merkityksen.
Tämä on kristittyjen keskuudessa ongelma. Monen kanssa keskustellessa ongelma huokuu esiin, mutta oppi sulkee heidän suut opettajiensa edessä.
Olisiko se tabu- johon ei uskalleta tarttua, leimaudutaan kerettiläiseksi.
Täälläkin monelle taivas ei ole taivas, ellei Jumalalla ole ikuista piinaavaa oppia, Jumala ei saa surmata sielua, vaikka Jumala sen sielun on sanonut surmaavansa, toisessa kuoleman lähteessä.
Mutta näillä palstoilla saan kirjoittaa, sitä ei poisteta, niinkuin se toisaalla poistettaisiin.