Poikani, ainoa lapseni menehtyi liikenneonnettomuudessa saamiiinsa vammoihin keskiviikkona 25.3.09 klo 10.50. Nukkui äidin ja tyttöystävän syliin ja lähti enkelten matkaan. Hän oli vasta 22 v. ja koko elämä oli vielä edessä. Elän varmaan vielä täyttä shokkivaihetta...ruoka ei maistu, uni ei tule, enkä vielä kai edes kokonaan ymmärrä tapahtunutta. Öisin odotan, että auto ajaa kotipihaan. Tuska ja ikävä on niin valtava, että se tuntuu ihan fyysisenä kipuna. Mikä on se oljenkorsi johon tartun, millä tästä voi selvitä, miten elämää voi jatkaa? Hautajaisten jälkeen koti on tuntunut niin tyhjältä ja hiljaisuus koskee korviin. Olen ihan eksyksissä tässä elämässä, enkä tiedä kuinka jaksan jatkaa. Sydän itkee.
Enkelipoikani
*-61
142032
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
http://www.mielenterveysseura.fi/tukea_ja_apua/index.html Mielenterveysseuran palvelut ovat sinua varten vaikeissa tilanteissa, tarjoamassa apua, tukea, ohjausta ja kuntoutusta. Välitöntä keskusteluapua ja tukea saat valtakunnallisesta kriisipuhelimesta. Verkosta apua saat Tukinetin päivystäjiltä ja verkkokeskusteluista. Voit varata ajan kriisikeskukseen puhumaan kasvokkain kriisityöntekijän kanssa. Pääkaupunkiseudulla SOS-auto päivystää äkillisissä kriiseissä. Voit myös saada tukihenkilön auttamaan ja kannustamaan sinua arjen pulmissa tai raskaassa elämäntilanteessa. Voit hakeutua kuntoutuskursseille tai vertaistukiryhmiin käsittelemään ongelmallista tilannetta tai vaikeaa kokemusta.
edes käsittämään menetyksesi määrää... Koita jaksaa eteenpäin. Halauksia
Menetin samoihin aikoihin saman ikäisen poikani minäkin. Shokki on vaihtunut ikäväksi ja ahdistukseksi. Halaus sinulle...
Otan syvästi osaa menetykseesi.Olin hiljattain hautajaisissa, jossa äiti hautasi poikansa.Se on niin, että kaikki mikä näyttää maasta käsin täysin yllätykseltä on taivaassa tiedetty jo pitkään.Poikasi aika ja määrä oli lähteä.Mikään maailmassa ei olisi sitä voinut muuttaa.Jumalan logiikkaa ei ihminen kykene ymmärtämään.Ehkä Hän ikävöi liikaa poikaasi,onhan hän meidän kaikkien Isä.Pojallesi oli varmasti taivaassa jotakin erittäin tärkeää tehtävää.Mikään ei tietenkään lohduta, ymmärrän sen.Kuoleman edessä emme seiso jonossa vaan rivissä.Elämä ei kuitenkaan pääty kuolemaan, menehtynyt rakas läheiseni on sen jo monin tavoin pystynyt kertomaan minulle.
Olemme menettäneet 22v miehen juuri äsken. tunne on sama. Tyttöystävälle kaikkein pahinta! mutta voimia saamme ja jaamme! Tälläkin on tarkoitus mutta vaikea sitä on nyt käsittää. Miksi miksi?? Jospa joskus elämä helpottaa.
hei! kirjoitatko minulle! samanlainen ikävä on meillä,tosin menetetty.mutta silti sama.t. seija
Viikonloppu meni joten kuten...valvoessa. Valvoin ja odotin edelleen, että auto ajaa kotipihaan. järki sanoo että ei, mutta jotenkin en vain vielä ymmärrä koko asiaa. Kai se mieli antaa ihmiselle käsiteltäväksi tätä tragediaa vain pienen osan kerrallaa. Tuijottelin eilen poikani kuvaa, kynttilä paloi kuvan vieressä. Kasvot ja kaikki piirteet on niin tutut ja rakkaat ja suuri epäusko koko ajan mielessä. Huomenna on päivä, kun hänet tuhkataan. Tiedän jo , että huominen on tuskien päivä. Seuraava tulee olemaan äitienpäivä. Tajusin, ettei kukaan enää koskaan kutsu minua äidiksi. En koskaan tule olemaan mummi, enkä saa lapsenlapsia. Tämä menetys tuntuu niin moninkertaiselta. Elämä on täyttä tuskaa ja ikävää tällä hetkellä.
ikävä on hirmuisen suuri,ei sitä kukaan muu voi ymmärtää, kun nuori ihminen otetaan täältä pois.koko elämä olisi ollut edessä.meidän pojan lähdöstä tulee 3kk lauantaina ja hän täyttäisi samana päivänä 19v.vakavan sairauden takia menetimme hänet.jos haluat kirjoitella henk,koht minulle tässä olisi osoite: [email protected] voimia sinulle päivään jokaiseen,hetki kerrallansa tässä on elettävä ikävän ja surun keskellä.
Voi otan osaa...olen kokenut ihan saman parivuotta sitten parikymppinen poikani ja liikenneonnettomuudessa....sitä on jonkin aikaa aivan lukossa jne...jne... kävin aivan ihanalla psykologilla eli heti kriisiavusta alkaen melkein sen parivuotta juttelemassa ja aika paljon helpotti siellä käynnit -ne nää kaikki on niin raskaita asioita että kyllä en oikeen itsekkään osaa sanoa miten pääsin pahimman yli..nyt -sain rauhoittavia .. mulla on nukahtamislääkkeet ja syön masennuslääkkeitä niin "nämä on minun pelastukseni" siis minun en olisi muuten jaksanut enkä edes yritäisi olla sankarillinen koska olisin varmasti seonnut muuten mutta selvisin ja olen lopetellut lääkkeitä koska olen saanut siinä mielessä asiat kuntoon vaikka vaikeeta oli siitä huolimatta...mutta asiat pitää hoitaa kaikesta huolimatta täällä maanpäällä ja elämän on jatkuttava..koeta hommata jonkinlaista jutteluapua nyt heti alussa...se kannattaa...
Otan kovasti osaa valtavaan menetykseesi. Halaan sinua sydämeni pohjasta...Minun poikani olisi nyt samanikäinen, jos hän olisi saanut elää...Menetin hänet 19 vuotiaana, kesällä 2006...siihen tuskaan tunsin kuolevani, se oli niin hirveää...mutta jaksoin jollain tapaa elää hetken kerrallaan, minuutin, tunnin, päivän...enempään ei pystynyt, eikä Luojan kiitos tarvinnut edes yrittääkään jaksaa elää enempää kerrallaan...Rukoilen sinulle voimia...Tänä päivänä olen nyt tässä, enkä voi tajuta sitä, ehkä ei tarvitsekaan, mutta aika on vain ihmeesti kulunut...aika armahtaa...ei tässä oikein osaa sanoa mitään, vaikka on saman kokenut...surutiesi on alussa, eikä siinä vaiheessa oikein kaikki lohdutuksen sanat vielä "sovi"...mutta sä selvit kyllä..
kultani nukkui pois vieressäni. Olen koittanut pitää itseni kiireisenä, mutta jos pysähdyn ajatukset valtaa pään ja sitten en saa mitään aikaan. Oon ajatellut, että pitäsköhän hellittää tekemisiä ja antaa ajatusten vaan tulla. Lääkärin kanssa juttelin sillon kolisen viikkoa sitten, että pitäiskö hakea jotain pillereitä. Onhan mulla nukahtamislääkkeitä kylläkin. Mutta lääkäri sanoi, että kyllähän ne pään lamaa mutta ne ajatukset tulee sitten myöhemmin. Elämä ollu melkoista palloilua, tämän viikon on ollut ns. tyhjä olo tunnepuoli pois päältä, nyt se lähti taas toimimaan ja surullinen olo ja itkettää. Haluisin, että se menis takaisin offille. Oma lääkärini puhui jossain vaiheessa, kun kerroin mitä kaikkea näin ja johon herään välillä öisin...nään unta sairaalasta viimeisen illan tapahtumia uudestaan ja uudestaan. No sellainen uni, mutta lääkäri puhui että jossain vaiheessa mun muistia voi pyyhkiytyä pois huonoja kokemuksia ja mieleen jää vain ne hyvät asiat. Jotain asioita mun muistista on jo kadonnut mielestäni. Aika paljon tullut sairaalassa vietettyä aikaa kultani pitkäaikaisen sairauden takia. Hyvää yötä menen kokeilemaan jos uni tulis nukahtamislääkkeiden avulla. Eipä nekään aina toimi.
taivaalle. En oo ollut avuton paitsi siellä sairaalassa, lääkärit nostaa kädet ilmaan, jumala nostaa kädet ilmaan. Painelet siinä sitten hoitajia paikalle antamaan morfiinia, jos tulee kouristuksia. Verta roiskahti naamalleni, kun kultani puri kieleensä. Mutta loppu oli rauhallinen. Missä se mun enkeli on en näe...tule juttelemaan
Hei ketjun aloittaja laitan sulle muutaman sanan koska on niin tuttu asia.Menetin poikani myös liikenneonnettomuudessa 2006 ja kuule ei se tuska ja ikävä hellitä koskaan sitä kai vaan oppii jotensakin elämään tai sanoisinko olemaan sen asian kanssa.Olet todellakin vielä shokkivaiheessa ja se todellisuus iskee vasta myöhemmin,en halua lisätä tuskaasi tai pelotella mitenkään mutta olen nyt elänyt tämän asian kanssa vähän yli kaksi vuotta ja joka helvetin päivä jossain vaiheessa olen tippa linssissä ja ei mene tuntiakaan päivästä ettenkö jotain asiaa siitä pyöritä mielessäni.No tämmöistä tämä minun suruni on,mutta en ole hullu tulen sen kanssa toimeen.Lääkkeitä en syö enkä apuja ole tarvinnut.Voimia sinulle jokaiseen päivään,niitä tarvitset.
Tuntuu jotenkin pahemmalta lukea rivi riviltä mitä olet joutunut kokemaan , kun tietää mitä kaikkea vielä on edessä. Itse menetin oman poikani 2006 myös liikenneonnettomuudessa. Luulen että me kaikki lapsemme mentettäneet kuljemme tavallaan samantapaisen taipaleen eri reittejä. Elämä muotoutuu erilliseksi . Kun muistelen itseäni kirjoittamassa tänne silloin tuntui etten minä kykene jatakamaan elämääni ja tavallaan selvityä yhtä hyvin kuin kaikki muut äidit. Mutta hengissä olen ja elämässäni on ollut jopa hyviä hetkiä ja asioita. Aika on pitkä ja loppujen lopuksi on ihan turhaa enää miettiä mitään aikaa. Suru muuttuu haluaa sitä tai ei. Tänään koen surun olevan lähellä edelleen , mutta pystyn selviytymään arjesta.Ne asiat mitkä oli alussa tärkeimpiä on väistynyt ja on tullut uusia asioita . Itse kirjoitin paljon ihan itselleni , pelosta että unohdan jotain. Kirjoitin välillä pitkään joskus vaan pari riviä. Täältä löysin pari naista jonka kanssa kirjoittelin ja vaihdoin ajatuksia. Toinen äiti on jäännyt ystäväksi ja olemme jopa tavanneet. Soittelemme lähes päivittäin ja puhumme tottakai paljon pojistamme mutta paljon muustakin. Vaikka kuinka joku haluaa lohduttaa ja yrittää ymmärtää minua, tiedän että tämä toinen äiti ymmärtää minua paremmin. Hänen kanssa voin luontevasti aina ja koska vaan puhua surustani ja pojastani. Kun aika kuluu tuntuu joskus ettei muut ymmärrä miksi edelleen haluan puhua pojastani. En halua unohtaa poikaani ja miten voisinkaan. Siksi on ollut hienoa kun voi puhua luontevasti toisen äidin kanssa koska vaan, siksi että hän tietää varmasti miltä minusta tuntuu. Vaikka molemmat olemme kokeneet saman meilläkin menee asiat eri tavalla. Hän purkaa suruaan urheilemalla. Minä taas työtä tekemällä ja välillä täysin lamaantuneena. En minä valinnut tapaani surra, se tulee vaan eteen niin kuin on tullakseen, ja nyt annan itselleni anteeksi ja annan asioiden tapahtua niin kuin ne eteeni tulee. Itken kun itkettää, nukun ja olen tekemättä yhtään mitään kunnen jaksa. Vaikka tämä tähän asti kuulostaa synkältä elämääni on mahtunut jo paljon iloakin. Nyt hyväksyn jopa sen että saan ja pystyn tuntemaan aitoa iloakin eri asioista. Tottakai on asioita jotka pyörii ilonkin keskellä lapseni ympärillä. Mieheni ja minä surraan eri tavalla ja sekin on ollut aikamoinen koettelemus. Pikkuhiljaa olemme molemmat oppineet että suru on tosiaankin yksillöllinen asia. Minä en pystynyt kuuntelemaan iloista musiikkia ollenkaan alussa. Mieheni taas istui paljon yksin. Kestää aika kauan ennen kuin todella ymmärtää ettei oma lapsi enää tule kotiin. En olisi hämmästynyt jos hän olisi tullut ovesta sisälle. Olisin todella uskonut että olen vaan nähnyt pahaa todentuntuista unta. Ehkä tavallaan vieläkin koen hänen olevan pitkällä matkalla. Itse en voi olla uskomatta hänen olevan läsnä ja mukanani koko ajan omalla tavallaan. Sillä ei myöskään ole mitään merkitystä mitä joku siitä ajatuksesta ajattelee . Olkoon vaikka minun tapa selvityä. Koen myös saavani merkkejä koko ajan kun eniten sitä tarvitsen ja joskus kun vähiten sitä odotan. Minä elän näillä ajatuksillani. On myös ihanaa kun voin soittaa ystävälleni ja kertoa että arvaa mitä....tänään näin taas...hän kävi tänään... Toisella äidillä voi olla joku muu asia. Ehkä joku löytää merkityksen jostain muusta. Aika on kummallinen asia. Tuntuu kauheelta ajatella että seuraavaksi elokuussa tulee kolme vbuotta täyteen. Sinustakin se tuntuu varmasti pitkältä ajalta. Ainakin minusta tuntui että he jotka kirjoitti vastaavasti minulle kolmen vuoden jälkeen olikin päässyt asian yli. Nyt ymmärrän etten ole unohtanut eikä suruni ole loppunut, tosin muuttanut paljon muotoaan. Vasta nyt ymmärrän että ne äidit jaisät jotka minua tuki , todella tiesi mistä kirjoittivat minulle. Minä en halunnut lääkkeitä , minä halusin kohdata suruni heti aidoimmillaan. Pyysin vaan nukahtamislääkkeitä jotta jaksan . Syöminen oli minulle alussa vaikeaa enkä tahtonut ymmärtää miksi minulle ruokaa tuputettiin. Nyt ymmärrän vaikka edelleen oksettaa ajatus kun muistan hetket ruokapöydän äärellä. Jollei syö ei ole voimia ja voin vaan kuvitella miten raskasta olisi ollut nousta muuten siihen pisteeseen missä nyt olen jollen olisi syönnyt. Päiväkirjassani on merkintä..söin kaksi nakkia, tai kolme.Muuta en silloin jaksanut kirjoittaa. Tavallaan olen joutunut kulkemaan matkani yksin kuitenkin , mutta onneksi on ollut ihmisiä pitämässä kädestä kiinni. Olen aivan varma etää sinäkin löydät sen oljenkorren mistä tarrata kiinni. uskon että sinäkin tulet auttamaan jotain muuta äitiä tai isää vielä joskus. Uskon että vielä löydät aidon ilon. Mutta kaikki aikanaan. Anna itsellesi aikaa. Lähetän sinulle ajatukseni jotka ovat täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Jumala sinua siunatkoon.