Rekisteröidy

Ilmoitukset

Ladataan…

    Näytä kaikki

    Kun suru jää

    Mitä sitten kun suru jää eikä mene pois? 14 vuotta sitten menetin äitini.Ja tänäkin päivänä suren.En koskaan saanut olla äidin kanssa aikuisena. Olin 16 kun äiti kuoli.13 kun hän sairastui. En joka päivä sure,en edes joka viikko,mutta kun suren se tulee niin voimakkaana että lamaannun.Olen nyt joutunut/päässyt terapiaan puhumaan asioista,,mutta äidistä en osaa enkä uskalla puhua. Miten se voi jäädä niin pintaan? Kaikki muut ovat jo jatkaneet elämäänsä,muistelevat kyllä mutta eivät enää sure niinkuin minä..Miksi se on minulle niin vaikeaa? Olin aina enemmän isän tyttö ja olen edelleen isän tyttö,pelottaa mitä sitten kun isä menee? Joskus toivon itselleni kuolemaa ettei tarvitse enää pelätä että menettää jonkun,mutta en ikimaailmassa voisi toivoa isälleni sellaista surua että menettäisi minut.Hävettääkin välillä jos jollekin uskallan surustani puhua että miten minä vieläkin näin monen vuoden jälkeen märehdin sitä..En vaan voi unohtaa..
    2398
    Äänestä

    Muut lukivat myös

    Vastaukset 2

    Vanhimmat

    En tiedä miksi asia on sinua jäänyt sulle mieleen. Multa kuoli mies kaksi ja puoli vuotta sitten. Ikävä on kova ja välillä kysymykset miksi hän en minä. Mutta kun näin. Minun tyttöni kysyy onko mulla yhtä kova ikävä isää kun häneellä on . minun on pakko vastata en tiedä. ikävä on kova. Kaipuu myös. Mitään ei saa tekemättömäski kaikkien kanssa on pako jaksaa elää. Nyt vaan nenä pystyyn sitä se lähtee.

    Äänestä

    • sanoo: "SURU VÄLJÄHTYY " ammenna voimasi siitä !

      Äänestä

    Odottaa vastausta

    Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.

    Luetuimmat keskustelut

    Kommentoi aloitusta

    poljen paikallani kirjoitti:

    Mitä sitten kun suru jää eikä mene pois? 14 vuotta sitten menetin äitini.Ja tänäkin päivänä suren.En koskaan saanut olla äidin kanssa aikuisena. Olin 16 kun äiti kuoli.13 kun hän sairastui. En joka päivä sure,en edes joka viikko,mutta kun suren se tulee niin voimakkaana että lamaannun.Olen nyt joutunut/päässyt terapiaan puhumaan asioista,,mutta äidistä en osaa enkä uskalla puhua. Miten se voi jäädä niin pintaan? Kaikki muut ovat jo jatkaneet elämäänsä,muistelevat kyllä mutta eivät enää sure niinkuin minä..Miksi se on minulle niin vaikeaa? Olin aina enemmän isän tyttö ja olen edelleen isän tyttö,pelottaa mitä sitten kun isä menee? Joskus toivon itselleni kuolemaa ettei tarvitse enää pelätä että menettää jonkun,mutta en ikimaailmassa voisi toivoa isälleni sellaista surua että menettäisi minut.Hävettääkin välillä jos jollekin uskallan surustani puhua että miten minä vieläkin näin monen vuoden jälkeen märehdin sitä..En vaan voi unohtaa..

    Anonyymi
    5000

    Ilmoita asiaton sisältö

    • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

    • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

    • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

    • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

    • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

    • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

    Jaa keskustelu