Lueskellessani lisää tällä areenalla käytettyjä puheenvuoroja, huomioin niissä eräitä aivan järkeviäkin, mm. sodistamme oikeata tietoa sisältäviä ja Natoon liittymistämme puoltavia. Siksi haluan - toivottavasti se sallitaan - esittää tässä puheenvuoroni, jonka käytin jo eräässä toisessa yhteydessä:
Kylläpä tämä Saddamista alkanut "keskustelu" on kummasti kytkeytynyt meidän sotiimme. Itsekin olen siihen syyllinen. Lukaisin edellisen mielipiteeni kirvoittamia kannanottoja. Eivät kai nuo "shittingit" asiallista vastausta ansaitsisi, mutta toisaalta sinnehän valoa on tuotava, missä pimeys on suurin. Toivottavasti saan käyttää melko pitkän puheenvuoron: Niille, jotka pitävät talvisotaamme turhana ja ovat sitä mieltä, että olisimme päässeet vähemmällä suostumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin, kerron seuraavan: Olin jokin aika sitten tutustumassa Viron vapaustaistelijoiden museoon. Se on tutustumisen arvoinen paikka noin 15 kilometriä Tallinnasta kaakkoon. Nyt jo vanha mies Johannes Törs, on koonnut ja kätkenyt museon runsaan esineistön Viron 50-vuotisen miehityksen aikana henkensä kaupalla, ja Viron uudelleen vapauduttua kaivanut esineistön esiin ja perustanut museon. Hän sanoi meille vierailijoille: ”Monet virolaiset sanovat, että turha meidän olisi ollut ryhtyä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, emme me kuitenkaan olisi pärjänneet. Minä olen sitä mieltä, että olisi pitänyt ainakin yrittää; ei siinä tämän huonommin olisi voinut käydä. Menetimme kolmanneksen kansastamme, taannuimme 50 vuotta kehityksessämme ja kadotimme sielumme. Mikä olisi Suomen tilanne nyt, jos suomalaiset olisivat ajatelleet samalla lailla syksyllä 1939?” Sitäpä sopii miettiä!
Mielessäni on joskus herännyt kysymys, että olisiko meidän pitänyt taistella talvisodassa katkeraan loppuun asti ja joutua Neuvostoliiton miehittämäksi, jolloin ehkä länsimaat - Ruotsi mukaan lukien - olisivat joutuneet sotaan Neuvostoliittoa vastaan, jolloin toinen maailmansota olisi saanut aivan toisenlaisen asetelman. Mikäli länsimaat olisivat pystyneet lyömään Neuvostoliiton - kuten uskon - olisimme lopuksi olleet voittajan puolella. Mutta mitkä olisivat olleet kärsimyksemme ja menetyksemme ennen sitä? Varmaankin oli hyvä, että kävi niin kuin kävi, surullista vain, että niin traagisesti jouduimme suurvaltapolitiikan uhriksi.
Kun nyt arvostellaan amerikkalaisten käyttäytymistä Irakissa, niin on hyvä muistaa, millaisia olivat toisen maailmansodan voittajat. Neuvostoliiton joukkojen tunkeutuessa Berliiniin tapahtui maailmanhistorian suurin joukkoraiskaus; kymmeniätuhansia naisia raiskattiin. Ja voidaan vain arvailla, kuinka paljon ihmisiä katosi teille tietymättömille maista, jotka Neuvostoliitto ”vapautti” 1945. Entä länsiliittoutuneet tuolloin? Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkien ja 200 000 ihmisen tuhoamista atomipommein voidaan vielä puolustella sillä, että Japani saatiin vain näin antautumaan, mutta jo lyödyn Saksan rankaiseminen mielettömin ilmapommituksin 1945 keväällä oli kostonhimoinen hirmuteko. Kymmenet kaupungit pantiin maan tasalle, myös pakolaisten täyttämä Dresden, jossa korvaamattomien kulttuuriaarteiden ohella tuhoutui 250 000 ihmistä. Mutta kukapa olisi vienyt voittajat oikeuteen; vain Saksalle – ja Suomellekin - jäi syyllisyyden taakka.
Kumpi oli suurempi hirviö, Hitler vai Stalin? Hitler tapatti yli 3 miljoonaa sotilastaan ja saman verran siviiliväestöään ja keskitysleireissä tuhottiin 6 miljoonaa juutalaista ja muuta ”alempirotuista”. Neuvostoliitto tapatti sodissa 13 miljoonaa sotilasta ja 20 miljoonaa siviiliä. Molemmat ”suuret” tappoivat massoittain muita alistamiaan kansallisuuksia, kuten puolalaisia ja ukrainalaisia. Omiensa tappamisessa Stalin voittaa ehdottomasti. Juutalaisten lisäksi Hitler suoranaisesti tapatti omia kansalaisiaan varsin vähän, ja hänet valtaan nostaneista kannattajistaan ainoastaan Ernst Röhmin apureineen. Stalin sen sijaan tapatti lähes kaikki alkuperäiset vallankumoukselliset, Leninin työtoverit, nimekkäimpinä Trotski, Kamenev, Zinovjev, Rykov ja Buharin. Päänsä menetti myös puna-armeijan huomattavin kehittäjä marsalkka Tuhatsevski. Näiden lisäksi vuosien 1934-38 ”puhdistuksissa” tapettiin ainakin 10 miljoonaa oman maan kansalaista, valtaosin kunnon kommunisteja tekaistujen syytteiden nojalla, kuollessaankin Stalinin nimi huulillaan. Tapahtui suoranaisia kansanmurhia; tällaisesta voidaan hyvin puhua mm. itä-karjalaisten ja inkeriläisten kohdalla.
Kommunismin ja natsismin saavutuksia pitkässä juoksussa ei voida vertailla, kun natsismi oli vallassa vain Saksassa ja sielläkin historiallisesti kovin lyhyen ajan. Ei tiedetä, millaiseksi olisi ajan oloon kehittynyt kansallissosialistinen Saksa ja miten olisi käynyt maille, jossa ideologia olisi päässyt valtaan. Onneksi ei tiedetä! Sen me tiedämme, millaiseksi kehittyi Neuvostoliitto ja miten sen lopulta kävi - onneksi! Ja mitä tapahtui Neuvostoliiton ”suojelukseen” päässeille ja saman johtoideologian omaksuneille Puolalle, Tshekkoslovakialle, Unkarille, Romanialle ja Bulgarialle, millaiseen tilanteeseen tuo yli 40 vuotta annettu ”apu” nuo maat saattoikaan! Ja mikä oli tuolle ideologialle pakolla alistettujen Viron ja muiden Baltian maiden osa!
Hämmästellä täytyy Hitlerin ja Stalinin otetta lakeijoistaan ja heidän kansojensa käsittämätöntä sokeutta tai matelevaa myötäilynhalua. ”Tunnen syvää surua ajatellessani kansaani - niin loistavia yksilöitä ja niin surkuteltavaa joukkoa”, sanoi jo Goethe aikanaan saksalaisista. Tänään saksalaiset ovat kaikkea muuta kuin surkuteltavaa joukkoa: molemmissa maailmansodissa hävinnyt, tuhkasta noussut Saksa on taas johtava eurooppalainen suurvalta. Entiset viholliset – lähinnä Yhdysvallat – auttoivat Saksan jaloilleen sodan jälkeen.
Suomi ei sodasta irrottautuessaan saanut edes noilta talvisodassamme meitä sanallisesti niin voimakkaasti tukeneilta länsiliittoutuneilta enää lainkaan tukea, vaan Neuvostoliitto sai vapaasti sanella meille raskaat rauhanehtonsa. Saksahan ei vielä tuolloin ollut luhistunut ja länsiliittoutuneet halusivat olla mielin kielin Neuvostoliitolle, jonka panos oli hyvinkin tarpeen Saksan kukistamisessa. Piippua leppoisasti tuprutteleva Stalin oli jo marraskuussa 1943 Teheranin konferenssissa lumonnut talvisodan päättyessä meistä niin kauniisti puhuneen Rooseveltin, ja Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 hän jo hyvin sairaana ollessaan puhui ”Joe-sedästä” kuin parhaasta kaveristaan. Churchill ilmeisesti näki paremmin tuon joviaalin hahmon läpi ja oli varsin varautunut. Teheranin konferenssissa länsivallat vielä yrittivät puhua Suomen puolesta toivoen sille kohtuullisia ehtoja, mutta eivät asettuneet vastustamaan, kun Stalin vastasi, että Suomelle pannaan riittävät sotakorvaukset, ja ellei Suomi maksa, se tullaan valloittamaan. Tämän kertoo Churchill muistelmissaan. Suomelta aluksi vaadittuja 600 miljoonan dollarin sotakorvauksia - jotka sitten myöhemmin puolittuivat - emme olisi pystyneet maksamaan, joten Neuvostoliitto olisi saanut syyn maan valloittamiseksi. Olisipa asiamme ollut esillä muutama vuosi myöhemmin kylmän sodan alettua! Silloin nuo länsiliittoutuneet alkoivat vaatia meitä irrottautumaan ”pedon syleilystä”, kun olivat ensin jättäneet meidät tuon pedon armoille.
Nyt Suomelle on tarjolla mahdollisuus, josta viime sotiemme alla emme voineet uneksiakaan: päästä osaksi maailman vahvinta liittoutumaa. Voimmeko olla niin typeriä, että emme käytä tuota mahdollisuuttamme? Emme kai sentään. Ehrensvärd ja Snellman kehottivat kansaa luottamaan vain itseensä. Paasikivi totesi heidän olleen tässä väärässä, sillä ”pieni valtio on yksin aina liian heikko; se tarvitsee vahvemman turvaa; pitää vain liittoutua oikein”. Yhä on oikea tuo Paasikiven näkemys, mikä perustui hänen katkeriin kokemuksiinsa yksin jäämisestä ja ”väärän” kumppanin kanssasotijaksi. Saksan liittolaiseksi meitä ei suinkaan tehnyt anti-komintern-sopimuksen ratifioiminen; sillä sen oli tehnyt yhteensä 13 maata, jotka pitivät Neuvostoliittoa vihollisenaan. Siihen joukkoon me toki kuuluimme, hyvin aiheellisesti, kaksi kertaa tuon maan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuamme.
Kylläpä tämä Saddamista alkanut "keskustelu" on kummasti kytkeytynyt meidän sotiimme. Itsekin olen siihen syyllinen. Lukaisin edellisen mielipiteeni kirvoittamia kannanottoja. Eivät kai nuo "shittingit" asiallista vastausta ansaitsisi, mutta toisaalta sinnehän valoa on tuotava, missä pimeys on suurin. Toivottavasti saan käyttää melko pitkän puheenvuoron: Niille, jotka pitävät talvisotaamme turhana ja ovat sitä mieltä, että olisimme päässeet vähemmällä suostumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin, kerron seuraavan: Olin jokin aika sitten tutustumassa Viron vapaustaistelijoiden museoon. Se on tutustumisen arvoinen paikka noin 15 kilometriä Tallinnasta kaakkoon. Nyt jo vanha mies Johannes Törs, on koonnut ja kätkenyt museon runsaan esineistön Viron 50-vuotisen miehityksen aikana henkensä kaupalla, ja Viron uudelleen vapauduttua kaivanut esineistön esiin ja perustanut museon. Hän sanoi meille vierailijoille: ”Monet virolaiset sanovat, että turha meidän olisi ollut ryhtyä taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan, emme me kuitenkaan olisi pärjänneet. Minä olen sitä mieltä, että olisi pitänyt ainakin yrittää; ei siinä tämän huonommin olisi voinut käydä. Menetimme kolmanneksen kansastamme, taannuimme 50 vuotta kehityksessämme ja kadotimme sielumme. Mikä olisi Suomen tilanne nyt, jos suomalaiset olisivat ajatelleet samalla lailla syksyllä 1939?” Sitäpä sopii miettiä!
Mielessäni on joskus herännyt kysymys, että olisiko meidän pitänyt taistella talvisodassa katkeraan loppuun asti ja joutua Neuvostoliiton miehittämäksi, jolloin ehkä länsimaat - Ruotsi mukaan lukien - olisivat joutuneet sotaan Neuvostoliittoa vastaan, jolloin toinen maailmansota olisi saanut aivan toisenlaisen asetelman. Mikäli länsimaat olisivat pystyneet lyömään Neuvostoliiton - kuten uskon - olisimme lopuksi olleet voittajan puolella. Mutta mitkä olisivat olleet kärsimyksemme ja menetyksemme ennen sitä? Varmaankin oli hyvä, että kävi niin kuin kävi, surullista vain, että niin traagisesti jouduimme suurvaltapolitiikan uhriksi.
Kun nyt arvostellaan amerikkalaisten käyttäytymistä Irakissa, niin on hyvä muistaa, millaisia olivat toisen maailmansodan voittajat. Neuvostoliiton joukkojen tunkeutuessa Berliiniin tapahtui maailmanhistorian suurin joukkoraiskaus; kymmeniätuhansia naisia raiskattiin. Ja voidaan vain arvailla, kuinka paljon ihmisiä katosi teille tietymättömille maista, jotka Neuvostoliitto ”vapautti” 1945. Entä länsiliittoutuneet tuolloin? Hiroshiman ja Nagasakin kaupunkien ja 200 000 ihmisen tuhoamista atomipommein voidaan vielä puolustella sillä, että Japani saatiin vain näin antautumaan, mutta jo lyödyn Saksan rankaiseminen mielettömin ilmapommituksin 1945 keväällä oli kostonhimoinen hirmuteko. Kymmenet kaupungit pantiin maan tasalle, myös pakolaisten täyttämä Dresden, jossa korvaamattomien kulttuuriaarteiden ohella tuhoutui 250 000 ihmistä. Mutta kukapa olisi vienyt voittajat oikeuteen; vain Saksalle – ja Suomellekin - jäi syyllisyyden taakka.
Kumpi oli suurempi hirviö, Hitler vai Stalin? Hitler tapatti yli 3 miljoonaa sotilastaan ja saman verran siviiliväestöään ja keskitysleireissä tuhottiin 6 miljoonaa juutalaista ja muuta ”alempirotuista”. Neuvostoliitto tapatti sodissa 13 miljoonaa sotilasta ja 20 miljoonaa siviiliä. Molemmat ”suuret” tappoivat massoittain muita alistamiaan kansallisuuksia, kuten puolalaisia ja ukrainalaisia. Omiensa tappamisessa Stalin voittaa ehdottomasti. Juutalaisten lisäksi Hitler suoranaisesti tapatti omia kansalaisiaan varsin vähän, ja hänet valtaan nostaneista kannattajistaan ainoastaan Ernst Röhmin apureineen. Stalin sen sijaan tapatti lähes kaikki alkuperäiset vallankumoukselliset, Leninin työtoverit, nimekkäimpinä Trotski, Kamenev, Zinovjev, Rykov ja Buharin. Päänsä menetti myös puna-armeijan huomattavin kehittäjä marsalkka Tuhatsevski. Näiden lisäksi vuosien 1934-38 ”puhdistuksissa” tapettiin ainakin 10 miljoonaa oman maan kansalaista, valtaosin kunnon kommunisteja tekaistujen syytteiden nojalla, kuollessaankin Stalinin nimi huulillaan. Tapahtui suoranaisia kansanmurhia; tällaisesta voidaan hyvin puhua mm. itä-karjalaisten ja inkeriläisten kohdalla.
Kommunismin ja natsismin saavutuksia pitkässä juoksussa ei voida vertailla, kun natsismi oli vallassa vain Saksassa ja sielläkin historiallisesti kovin lyhyen ajan. Ei tiedetä, millaiseksi olisi ajan oloon kehittynyt kansallissosialistinen Saksa ja miten olisi käynyt maille, jossa ideologia olisi päässyt valtaan. Onneksi ei tiedetä! Sen me tiedämme, millaiseksi kehittyi Neuvostoliitto ja miten sen lopulta kävi - onneksi! Ja mitä tapahtui Neuvostoliiton ”suojelukseen” päässeille ja saman johtoideologian omaksuneille Puolalle, Tshekkoslovakialle, Unkarille, Romanialle ja Bulgarialle, millaiseen tilanteeseen tuo yli 40 vuotta annettu ”apu” nuo maat saattoikaan! Ja mikä oli tuolle ideologialle pakolla alistettujen Viron ja muiden Baltian maiden osa!
Hämmästellä täytyy Hitlerin ja Stalinin otetta lakeijoistaan ja heidän kansojensa käsittämätöntä sokeutta tai matelevaa myötäilynhalua. ”Tunnen syvää surua ajatellessani kansaani - niin loistavia yksilöitä ja niin surkuteltavaa joukkoa”, sanoi jo Goethe aikanaan saksalaisista. Tänään saksalaiset ovat kaikkea muuta kuin surkuteltavaa joukkoa: molemmissa maailmansodissa hävinnyt, tuhkasta noussut Saksa on taas johtava eurooppalainen suurvalta. Entiset viholliset – lähinnä Yhdysvallat – auttoivat Saksan jaloilleen sodan jälkeen.
Suomi ei sodasta irrottautuessaan saanut edes noilta talvisodassamme meitä sanallisesti niin voimakkaasti tukeneilta länsiliittoutuneilta enää lainkaan tukea, vaan Neuvostoliitto sai vapaasti sanella meille raskaat rauhanehtonsa. Saksahan ei vielä tuolloin ollut luhistunut ja länsiliittoutuneet halusivat olla mielin kielin Neuvostoliitolle, jonka panos oli hyvinkin tarpeen Saksan kukistamisessa. Piippua leppoisasti tuprutteleva Stalin oli jo marraskuussa 1943 Teheranin konferenssissa lumonnut talvisodan päättyessä meistä niin kauniisti puhuneen Rooseveltin, ja Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 hän jo hyvin sairaana ollessaan puhui ”Joe-sedästä” kuin parhaasta kaveristaan. Churchill ilmeisesti näki paremmin tuon joviaalin hahmon läpi ja oli varsin varautunut. Teheranin konferenssissa länsivallat vielä yrittivät puhua Suomen puolesta toivoen sille kohtuullisia ehtoja, mutta eivät asettuneet vastustamaan, kun Stalin vastasi, että Suomelle pannaan riittävät sotakorvaukset, ja ellei Suomi maksa, se tullaan valloittamaan. Tämän kertoo Churchill muistelmissaan. Suomelta aluksi vaadittuja 600 miljoonan dollarin sotakorvauksia - jotka sitten myöhemmin puolittuivat - emme olisi pystyneet maksamaan, joten Neuvostoliitto olisi saanut syyn maan valloittamiseksi. Olisipa asiamme ollut esillä muutama vuosi myöhemmin kylmän sodan alettua! Silloin nuo länsiliittoutuneet alkoivat vaatia meitä irrottautumaan ”pedon syleilystä”, kun olivat ensin jättäneet meidät tuon pedon armoille.
Nyt Suomelle on tarjolla mahdollisuus, josta viime sotiemme alla emme voineet uneksiakaan: päästä osaksi maailman vahvinta liittoutumaa. Voimmeko olla niin typeriä, että emme käytä tuota mahdollisuuttamme? Emme kai sentään. Ehrensvärd ja Snellman kehottivat kansaa luottamaan vain itseensä. Paasikivi totesi heidän olleen tässä väärässä, sillä ”pieni valtio on yksin aina liian heikko; se tarvitsee vahvemman turvaa; pitää vain liittoutua oikein”. Yhä on oikea tuo Paasikiven näkemys, mikä perustui hänen katkeriin kokemuksiinsa yksin jäämisestä ja ”väärän” kumppanin kanssasotijaksi. Saksan liittolaiseksi meitä ei suinkaan tehnyt anti-komintern-sopimuksen ratifioiminen; sillä sen oli tehnyt yhteensä 13 maata, jotka pitivät Neuvostoliittoa vihollisenaan. Siihen joukkoon me toki kuuluimme, hyvin aiheellisesti, kaksi kertaa tuon maan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuamme.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Esitän asiani lyhyesti: jos oikein olen historiaa tulkinnut, niin Hitlerin lopullinen tavoite/päämäärä/oma "unelmansa" oli yhden ihmisrodun (juutalaiset) hävittäminen kokonaan maapallolta. Karmiva ajatus - ei onneksi toteutunut............
Mikä oli Leninin, Stalinin ja koko kommunistisen liikkeen lopullinen päämäärä? Maailmanvallankumous,tuon kommunistisen ihanuuden ja Neuvostoliiton yliherruuden ulottaminen koko maailmaan, ja tietysti kaikkien siihen alistumattomien listiminen siten, kuin tuossa johtovaltiossa tehtiin. Onneksi sekään ei tapahtunut - eikä tapahdu niin kauan kuin valta maailmassa on demoraattisilla voimilla ja Nato on niiden turvana!
Otan nyt vain kantaa tähän Suomen historian tapahtumiin vuosina 1939-1940. Siinäkin on ihan yllin kyllin oiottavaa edellisen kirjoituksen hölynpölystä.
Selvästikään kirjoittaja ei ole perehtynyt talvisodan aikaiseen historiaamme. Talvisodassa ei suinkaan ollut kyse siitä, että lähdimme sodalla vastustamaan NL:n alueluovaihdosesityksiä. Suomalaiset joutuivat sotaan sen vuoksi, että erehtyivät pahasti venäläisten aikeista. Mannerheim ja Paasikivi eivät erehtyneet, mutta heitä ei kuultu. Mannerheim ja Paasikivi olisivat halunneet neuvotella ja antaa myöten NL:lle sen vaatimuksissa. Ulkoministeri Erkko, pääministeri Cajander ja ministeri Tanner ajoivat omaa linjaansa ja se hallituksen linjana voitti. Presidentti Kallio oli valtiosääntöoikeiden hengen vastaisesti jätetty päätöksenteossa sivuraiteille. NL hyökkäsi, koska neuvottelutie katkesi. Se katkesi sen vuoksi, että erityisesti ulkoministeri Erkko halusi sen katkaista, koska hän piti NL:n vaatimuksia pelkkänä bluffina. Erkko ja kumppanit uskoivat, että NL ei aloita sotaa sen vuoksi. Erkko piti vielä Helsingin pommittamista painostuksena, ei sotana. Suomi ei siis lähtenyt tietoisena puolustamaan oikeuttaan määrätä alueistaan, vaan Suomi joutui sotaan virheellisten olettamien varassa. Tämän vuoksi Mannerheimin lausuntoja Suomen heikosta puolustuskyvystä ei otettu tosissaan. Tai muut kuin Paasikivi eivät sitä ottaneet tosissaan. Mutta Paasikivi ei uskonutkaan NL:n bluffaavan. Myöhemmin Mannerheim on muistelmissaan sanonut, että Erkon olisi pitänyt mennä metsään ja ampua itsensä. Paasikivi on niin ikään myös jälkikäteen arvostellut voimakkaasti talvisodan edellä tehtyjä virheitä. Virhe oli vastaava kuin jättäisi autonsa yöksi syrjäiselle paikalle ovet auki ja avaimen virtalukkoon ja ihmettelisi sitten aamulla, kun joku on sen varastanut.
Talvisodan päätösvaiheiden osalta kirjoittajan tiedon taso on yhtä surkeaa. Länsiliittoutuneet eivät suinkaan tukeneet meitä pelkästään sanallisesti talvisodan aikana. Länsivallat tyrkyttivät Suomelle apuaan vuoden 1940 alkupuolella. Länsivaltojen joukot olivat täydessä lähtövalmiudessa sekä Englannin Clydessa että Ranskassa. Mikään muu kuin Suomen suostumus avuntarjoukseen vain puuttui. Länsivallat olivat mm. tiedottaneet Suomelle, että Ruotsin ja Norjan mahdolinen vastustus asiassa ei olisi este avunperille tulolle, korkeintaan pieni hidaste. Apu oltiin valmis tuomaan vaikka väkisin perille. Suomi torjui tämän tarjotun avun. On aivan turha väittää, että Suomi jätettiin sodassa yksin. Että tarjottiin vain teetä ja sympatiaa. Näin ei ollut, Suomella oli syynsä torjua tarjottu apu. Länsivallat arvasivat kyllä tuon syyn ja sanoivat suoraan, että siinä tapauksessa Suomen on enää turha odottaa niiltä apua, kun Suomen kohtaloa aletaan suursodan lopussa puntaroimaan. Suomi oli valinnut natsi-Saksan liittolaisekseen, koska arveltiin Saksan selviävän voittajana tulevasta suursodasta. Saksa oli luvannut Suomelle hyvityksen korkojen kera, jos se vain tekee rauhan NL:n kanssa. Tämän lupauksen suomalaisille antoi valtakunnanmarsalkka Hermann Göring maaliskuussa 1940. Länsiliittouma ei suinkaan olisi joutunut sotaan siinä vaiheessa, kun olisi taisteltu katkeraan loppuun. Apu oli tarjottu jo helmikuun alussa 1940 ja siitä oli epävirallisesti neuvoteltu jo sitä ennen.
Eiköhän ketjun avaaja vertaillut Hitlerin ja Stalinin tekoja ja niiden vaikutusta naapureihinsa ja omiin kansalaisiinsa.
Siis otsikkosi pitäisi olla "Puutaheinää SODAN SYISTÄ".
Minusta erittäin ansiokas esitys siitä, että kommunismi oli (ja on vielä!) ihan yhtä suuri tuhoisa vaara kuin oli natsismi.
Minä kyllä aika selvästi sanoin, että otan kantaa vain yhteen asiaan, jossa on runsaslukuisasti asiavirheitä. Kerrotko tarkemmin, missä kohdin kirjoitukseni talvisodan historiasta oli puutaheinää. Olisi kiinnostavaa saada edes muutama virheistäni korjatuksi. Toivon, että perustelet myös ne kohdat, jossa olin väärässä. Muuten juttuusi ei suhtautua vain samalla vakavuudella kuin juoppojen keskinäisiin örinöihin.
Juo vaan itse viinasi. Väitinkö että olisit väärässä jossain? Sinulla vain erittäin ylimielinen ja arsyttävä tapa tyrmätä ihmisten mielipiteet juopon örinöiksi. Sinulla ei varmasti ole ehdotonta totuutta Suomen sotien kulusta. Näkemyseroja on huippututkijoillakin.
Siis talvisodan synnystä esittämänikö puutaheinää? Kerronpa lisää! Toivon, että olisit vain vähätietoinen; jos olet jotain muuta, vaivani on turha.
Meillä todella haluttiin kauan uskoa, että sotaan joutumisemme olisi ollut vältettävissä oikealla politiikalla. Tätä mieltä olivat jo1939 eräät poliitikot, mm. Paasikivi, joka puhui ”Erkon sodasta” ja myöhemmin myös Kekkonen, joka sodanaikaisena sisäministerinä oli täysin toisenlaisella linjalla. Kekkosen perässä tuli 1950-80 luvuilla poliitikkojemme enemmistö ja näkemys sai kauan ymmärtämystä myös tutkijoilta, jossain määrin myös Juhani Suomen laajassa tutkimuksessa ”Talvisodan tausta” vuonna 1973. Arkistojen avauduttua ja sodan taustojen paremmin selvittyä sekä suomalaiset että ulkomaiset - jopa venäläiset - tutkijat ovat tulleet tulokseen, että emme me olisi sodilta millään välttyneet. 1997 ilmestynyt Olli Vehviläisen ja O.A.Rzezevskin toimittama, monien suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden antologia ”Yksin suurvaltaa vastassa” on perusteellinen puolueeton selvitys asiasta. Neuvostoliiton syksyllä 1939 vaatimat melko vähäiset myönnytykset olisivat ilmeisesti olleet vain alkua sille, että meidät olisi nielaistu kokonaan. Niinhän kävi Baltian maille, jotka lähtivät myöntyväisyyslinjalle. Tältä osin viittaan aikaisemmin tänään kirjoittamaani pätkään ”Ettei totuus aivan unohtuisi”.
Neuvostoliitosta kantautui 1930-luvun lopulla huolestuttavia tietoja suomensukuisten vainoista ja muusta siellä tapahtuvasta. Pelättiin Neuvostoliiton haluavan kaapata Suomen, jolle se oli joutunut antamaan itsenäisyyden vallankumouksen jälkeisessä heikkouden tilassaan. Eivät siihen kyllä kaikki uskoneet. Sosialidemokraattien johtaja ministeri Väinö Tanner sanoi, että ”eivät Venäjän johtajat niin hulluja ole, että he aloittaisivat sodan”. Hän ei halunnut Suomen varustavan paremmin armeijaa, sillä ”kaikki sotatarvikkeisiin sijoitettu olisi hukkaan heitettyä rahaa, kun sotaa ei kuitenkaan tule”. Pääministeri A.K.Cajander oli samaa mieltä. Hän uskoi meidän menestyvän sivistyksemme ja kulttuurimme turvin, jolloin varustautumista voimakkaasti vaatinut Mannerheim totesi, että ”Cajander siis uskoo, että maatamme voidaan puolustaa Akateemisen kirjakaupan avulla”. Mannerheim sanoi, että jos länsimaat joutuvat sotaan Saksaa vastaan ja Neuvostoliitto jää siinä puolueettomaksi, Suomi on kuolemanvaarassa. Mannerheim sai tukea mm Paasikiveltä, joka Tukholman lähettiläänä ja aiemmin Moskovassa samassa tehtävässä olleena ymmärsi tilanteen monia muita paremmin.
Meidän virallinen politiikkamme oli puolueettomuus ja ulkopolitiikkamme tukijalkoina olivat Kansainliitto ja pohjoismainen suuntaus. Kun Kansainliitto menetti heikkoudessaan merkityksensä pyrki valtiojohtomme lujittamaan suhteitamme länsimaihin, ennen muuta Ruotsiin ja Englantiin. Paljon luotimme myös Yhdysvaltojen tukeen, sillä siellä ihailtiin Suomea ”maana, joka maksoi velkansa”. Suomi oli yksin uskaltanut rikkoa Euroopan yhteisrintaman pitäessään kiinni ensimmäisen maailmansodan aikaisista sitoumuksistaan (talvisodan aikanakin USA sai eräpäivänä 12.12.1939 Suomelta 234 690 dollarin shekin velan lyhennyksenä ja korkoina!)
Neuvostoliitto perusteli vaatimuksiaan Leningradin turvallisuustarpeilla. Niiden takana olivat kuitenkin suurvaltojen laajemmat intressit, joihin meidät kiedottiin. Moskovassa 23.8.1939 solmitussa Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen aikanaan salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi jätettiin Baltian maiden tavoin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi, ja sen nojalla Neuvostoliitto yritti kaapata Suomen. Mutta se ei onnistunut aikeessaan, sillä taistelimme urhoollisesti itsenäisyytemme puolesta ja pysäytimme vihollisen.
Neuvostoliitto siis yritti kaapata Suomen Hitlerin Saksan kanssa tekemänsä sopimuksen nojalla hyökkäämällä maahamme 30.11.1939. Mutta me emme alistuneet vihollisen aikeisiin, vaan halusimme puolustaa maatamme; siksi siis syttyi talvisota. Heti ensimmäisenä päivänä kuoli Helsingin pommituksissa lähes 100 siviiliä, ensimmäinen uhri pikkutyttö Armi Metsäpelto. Hyökkäyksen kohteeksi jouduttuamme Yhdysvaltojen ulkoministeri Cordell Hull lähetti Neuvostoliiton johdolle sähkeen, jossa tuomittiin siviileihin kohdistuneet pommitukset ja todettiin, että ”jokaisen sivistyneen ihmisen sydän on nyt murtunut ja ihmiskunnan omatunto syvällisesti järkyttynyt”. Entinen presidentti Herbert Hoover sanoi hyökkäyspäivänä pitämässään puheessa, että ”Neuvostoliiton hyökkäys merkitsee surunpäivää koko maailmalle ja vie sen taaksepäin Tsingis-Kaanin aikaan. Suomi on pieni kansakunta, jonka suuruus ilmenee saavutuksissa ja kansanluonteessa. Se vallitsee älykkyydessä, kasvatuksessa ja ihmisten moraalisessa tasossa. Suomalaiset tulevat taistelemaan urhoollisesti. Heidät voidaan kukistaa vihollislaumoilla, joiden moraali on kommunismin moraalia ja jotka käyttävät raakalaisten menetelmiä. Heidät voidaan alistaa tappamalla puolustuskyvyttömiä naisia ja lapsia. Mutta vaikka Suomi sortuisi, tulee päivä, jolloin se nousee jälleen, sillä oikeamielisyyden voimat eivät ole kuolleet maailmasta” (sitaatit Lauri Haatajan kirjasta ”Kun kansakunta kokosi itsensä”).
Maailma seurasi henkeään pidätellen taisteluamme paukkupakkasissa lumisissa metsissä, pian monin paikoin torsoiksi pirstoutuneissa ja mustalle muralle myllertyneissä, ja tuli tuntemaan paikat nimeltä Kollaa, Tolvajärvi ja Raatteen tie, joissa torjuimme vihollisen sille suuria tappioita tuottaen. Suosittelen luettavaksesi juuri ilmestynyttä Anatoli Gordijenkon kirjaa ”Kuoleman divisioona”, mikä kertoo Lemetin moteissa tuhotusta Puna-armeijan 18.divisioonasta, lähes 15 000 miehen kurjasta kohtalosta. Myös omat tappiomme olivat suuret. Neuvostoliitto toi ehtymättömistä reserveistään yhä uusia joukkoja sotaan. Emme olisi enää kauan kestäneet, ja vaikka suurin osa kansasta ja monet poliitikot - mm Kekkonen ja protestina paikkansa puolustusministerinä jättänyt Niukkanen - eivät olisi sitä halunneet, olimme pakotetut rauhaan. Tavoitteisiinsa pääsemätön Neuvostoliitto joutui siihen tyytymään liittolaisensa Saksan painostuksesta ja peläten - turhaan - länsimaista Suomelle tulevaa apua. Englanti ja Ranska ja jopa Italia, Saksan liittolainen kolmivaltasopimuksessa (Japani oli tuo kolmas) olivat valmistautuneet lähettämään meille merkittävää apua, mutta pelokas Ruotsi ei olisi päästänyt sitä maansa kautta, ja Neuvostoliiton kanssa tekemänsä sopimuksen sitoman Saksan ohi sitä ei olisi voitu meritse tuoda.
Poliittisten johtajiemme kuumeisesta kamppailusta Suomen pelastavaan rauhaan pääsemiseksi kertoo mm. Väinö Tanner muistelmiensa osassa ”Olin ulkoministerinä talvisodan aikana”. Henkiinjäämiskamppailustamme diplomatian tasolla kertoo mestarillisesti Max Jakobson kirjassaan ”Diplomaattien talvisota”; kirja jo vuonna 1955 ilmestyessään oli sensaatio ja on muodostunut myöhemmin paljon siteeratuksi perusteokseksi aiheesta.
Aseet vaikenivat 13.3.1940. Katkerassa rauhassa menetimme suurimman osan Karjalastamme ja Suomenlahden saaret ja jouduimme vuokraamaan Hangon Neuvostoliitolle. Mutta sota yhdisti Suomen kansan. Jopa Paasikivi, joka oli pitänyt sotaa väärän politiikan tuottamana onnettomuutena, kirjoitti kirjassaan ”Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41”: ”Kansamme ja valtiomme arvonanto kautta maailman kasvoi, saavutimme mainetta ja tulimme tunnetuksi kansana, joka tahtoi ja osasi taistella itsenäisyytensä puolesta. Talvisota teki kansamme isänmaan puolustamisen asiassa yksimieliseksi, vahvisti sitä henkisesti, näytti, että meillä on yhteinen tehtävä ja olimme toisistamme riippuvaisia enemmän kuin monet olivat ennen ajatelleetkaan”. Yhdysvaltain presidentti Roosevelt sanoi sekä Suomen että Neuvostoliiton hallituksille lähettämässään nootissa: ”Suomen kansa on vertaansa vailla olevan rohkeuden ja lujan vastarinnan avulla suunnatonta sotilaallista ylivoimaa vastaan voittanut itselleen kaikiksi ajoiksi moraalisen oikeuden asua rauhassa ja riippumattomana maassa, jota se on niin urheasti puolustanut” (Anthony F Upton. ”Välirauha”). Valitettavasti nuo kauniit sanat osoittautuivat pian vain retoriseksi sanahelinäksi.
Neuvostoliitossa syyllistettiin meitä talvisodasta aina 1980-luvun loppuvuosiin saakka. Samoin yrittivät kauan tehdä myös tietyt kotimaiset tahot. Nuo tahot olivat kaikkein äänekkäimpiä ja vaikuttivat erityisesti koulumaailmassa, nuorisojärjestöissä, yleisradiossa ja muussakin mediassa. Max Jakobson kertoo, että eräs tv-toimittaja (ilmeisesti myöhempi kansanedustaja) kysyi häneltä eräässä haastattelussa, että kenen voidaan katsoa olevan syypää talvisodan syttymiseen. Jakobson kertoo vastanneensa, että ”miten olisi Josif Stalin?”. Tähän haastattelija oli kiirehtinyt täsmentämään, että ”tarkoitin Suomen puolelta”! Helsingin Sanomat jutussaan 9.11.2003 toteaa, että ”on tarvittu psykiatri eli tohtori Martti Siirala sanomaan meille suomalaisille, ettei meidän tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että Neuvostoliitto hyökkäsi meidän kimppuumme”.
Neuvostoliitolle kävi talvisodassa sen suunnitelmat huomioon ottaen siis ”köpelösti”. Mutta eihän yrittänyttä laiteta; niinpä lokakuussa 1940 Molotov matkusti Berliiniin tapaamaan silloista liittolaistaan Hitleriä vaatiakseen Neuvostoliitolle vapaita käsiä Suomen likvidoimiseksi. Tähän Hitler ei suostunut, sillä hän ei halunnut nikkelitoimitusten Petsamosta Saksaan häiriintyvän. Hänellä oli jo hahmottumassa Barbarossa-suunnitelma, eli hyökkäys Neuvostoliittoon, johon suunnitelmaan Suomen joutuminen Neuvostoliitolle olisi sopinut huonosti - Suomen varalle oli jo muita suunnitelmia.
Tiesimme hyvin, että Neuvostoliitto ei ollut luopunut talvisodassa epäonnistuneesta yrityksestään, ja haimme turvaa läntisillä yhteyksillämme ja pyrkimällä itsenäisyydestämme tinkien unioniin Ruotsin kanssa. Ruotsi ei siihen uskaltanut suostua ja konkreettista apua emme saaneet muualtakaan emmekä edes henkistä tukea siten kuin talvisodan aikana. Kyllä valtiojohdollamme oli yhteyksiä Saksaankin ja se tiesi aika paljon myös saksalaisten suunnitelmista, eivätkä ne olleet heille epämieluisia, mutta silti me jouduimme saksalaisten rinnalle viimeisenä vaihtoehtona, kun muut hankkeemme olivat kariutuneet. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilmapommituksin 25.6.1941, jolloin totesimme olevamme taas sodassa. Näin siis jouduimme jatkosotaan. Totta kai meillä oli myös revassihalua kokemamme vääryyden korjaamiseksi, ja kun Saksan alkumenestys Neuvostoliittoa vastaan oli häikäisevä, lähdimme mukaan hakemaan anastettua Karjalaamme, mutta sotaa emme nytkään aloittaneet.
Sitä, että suomalaiset joukot ylittivät kesällä 1941 valtakunnan vanhan rajan, voidaan näin jälkikäteen pitää virheenä, mutta silloin sille oli hyvät perusteet. Tietysti me pyrimme työntämään vihollisen kauemmaksi rajoiltamme päästäksemme paremmille puolustuslinjoille, ja syksyllä pääsimmekin asemiin, joissa kestimme 2,5 vuotta jatkuneen uuvuttavan asemasotavaiheen. Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto yritti murtaa meidät kaupunkiemme suurpommituksilla, mutta kestimme kotirintamillakin. Kesän suurhyökkäyksellään vihollinen yritti sitten todella ”listiä” sotavoimamme ja ottaa maamme lopullisesti, mutta ei nytkään onnistunut. Pysäytimme tuonkin yrityksen historiaan jääneissä sankarillisissa torjuntataisteluissa ja pääsimme rauhantekoon tilanteessa, jossa vihollinen ei ollut missään päässyt tunkeutumaan vuoden 1940 pakkorauhan rajojen sisäpuolelle. Aselepo tehtiin 4.9.1944.
Vihollisen suurhyökkäyksestä Kannaksella, läpimurrosta Valkeasaaressa, sitkeistä taisteluista Siiranmäessä ja hyökkäyksen lopullisesta torjunnasta Vuosalmella, Tali-Ihantalassa ja Viipurinlahdella sekä johtajiemme rauhanponnistuksista on kirjoitettu paljon hyvin vaikuttavia kuvauksia. Niitä lukevan suomalaisen mieleen nousee monenlaisia tunnekuohuja, joista päällimmäisiksi jäävät kiitollisuus sankarillisia sotilaitamme ja uhrautuneita johtajiamme kohtaan!
On huolestuttavaa, että niin monen suomalaisen, koulutetunkin, historian tuntemus osoittautuu usein kovin vähäiseksi. ”Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton”, sanoi Paasikivi. Ilokseni nuorempi polvi on viime aikoina kiinnostunut enemmän myös maamme kohtalon ratkaisuvaiheista ja on ruvennut osoittamaan kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan sotaveteraaneillemme. Tämä on tapahtunut valitettavan myöhään, mutta hyvä, että edes viimeiset veteraanimme saavat tämän nähdä ja kokea. Hehän ansaitsevat suurimman kunnian myös sodanjälkeisestä selviytymistaistelustamme; he maksoivat sotakorvaukset ja rakensivat sodan runteleman maamme. Nykysuomalaista elämänmenoa seuratessaan ei voi välttyä käsitykseltä, että meistä ei olisi samaan. Mielelläni olisin tässä väärässä. Rohkaisevia eivät kuitenkaan ole eräät tälläkin areenalla esitetyt näkemykset.
Ed. kirjoittaja: "Neuvostoliitto siis yritti kaapata Suomen Hitlerin Saksan kanssa tekemänsä
sopimuksen nojalla hyökkäämällä maahamme 30.11.1939. Mutta me emme
alistuneet vihollisen aikeisiin, vaan halusimme puolustaa maatamme; siksi siis
syttyi talvisota."
Tämä teoriasi asioiden kulusta ei voi mitenkään olla totta. Olet kyllä lukenut historian läksysi, mutta teet sitten täysin oman ja täysin virheellisen johtopäätöksen tapahtumista. Talvisodan syttymissyiden kannalta on ihan samantekevää, mitä jälkeenpäin on tullut tai tulee ilmi Stalinin aikeista. Suomalaiset eivät nimittäin omassa päätöksenteossaan lainkaan lähteneet tästä vaihtoehdosta. Kaikkein lähimpänä esittämääsi tulkintaa olivat juuri Mannerheim ja Paasikivi, mutta eivät hekään uskoneet NL:n haluavan vallata Suomea. He uskoivat siihen, että NL:lle riittää, kun sen turvallisuuspoliittiset intressit tulevat täytetyiksi. Ribbentropp-Molotov-asiakirja ei ollut mikään julkinen paperi. Yksikään suomalainen ei tiennyt sen olemassaolosta. Suomen päätökset perustuivat täysin ulkoministeri Erkon ja pääministeri Cajanderin sekä Tannerin näkemyksiin. Ja siinä lähdettiin siitä, että NL ei missään oloissa hyökkäisi Suomeen. Ihan niin kuin itsekin tekstissäsi toteat. Talvisotaan ei lähdetty laisinkaan siitä olettamasta, että NL haluaisi vallata Suomen. Nämä olettamat ovat tulleet vallalle paljon sen jälkeen. Ei talvisota voi mitenkään alkaa sellaisten olosuhteiden vallitessa, jotka eivät olleet sen alkaessa tiedossa ja vaikuttamassa suomalaisten ratkaisuihin. Jos Suomessa olisi lähdetty siitä, että NL:n tavoite on vallata Suomi, niin neuvotteluja olisi yritetty jatkaa hamaan ikuisuuteen asti kuten Turkki teki ja samaan aikaan aloittaa varustautuminen tulevaan sotaan. Tätä visiota lähimpänä oli Mannerheim, mutta häntä ei uskottu.
Länsiapu ei suinkaan kaatunut siihen, että Ruotsi vastusti sitä. Englanti ja Ranska ilmoittivat, että apu voidaan muotoilla Kansainliiton operaatioksi, jolloin Ruotsin on liki mahdoton kieltäytyä. Ja vaikka Ruotsi kieltäytyisi, apu tuotaisiin vaikka väkisin läpi, kerrottiin suomalaisille. Lisäksi Ruotsista oli saatu epävirallinen tieto, että sen vastaanpaneminen tulisi olemaan lähinnä muodollista. Se tarkoittaa sitä, että Ruotsi ei sotilaallisesti vastustaisi tai korkeintaan ampuisi variksia kohti muutaman laukauksen. Ruotsilla oli luonnollisesti pelko joutua sotaan mukaan. Länsivaltojen vastustaminen olisi tehnyt Ruotsista Saksan liittolaisen ja vastustamatta jättäminen Saksan vihollisuuksien kohteen. Suomi torjui länsiavun valiten liittoutumisen Saksan kanssa. Professori Heikki Ylikangas on asiaa tutkinut ja asiasta kirjoittanut. Hänen kirjoituksensa on herättänyt laajaa huomiota historiasta kiinnostuneissa piireissä. Monia vastalauseita on esitetty. Ylikangas pysyy kuitenkin väitteissään. Hän on julkaissut asiasta kirjoituksen kotisivuillaan, jos hän sanoo, että hänen esittämiensä faktojen perusteella todistustaakka on nyt siirtynyt hänen teoriaansa vastustaville. Jos he kykenevät kumoamaan hänen faktansa, niin siitä vaan. Tähän asti ei ilmeisesti vaihtoehtoista tulkintaa esiin tuoduille faktoille ole kyetty esittämään. Tämä on siis ihan julkista tutkimustietoa ja kenen tahansa saatavilla. Tässä tie Ylikankaan yhteen aivan tuoreeseen kirjoitukseen: http://www.helsinki.fi/~hylikang/valirauha.htm
Muihin kohtiin en tässä ota kantaa. Edellisen kirjoittajan tekstistä henkii kuitenkin jonkinlainen isänmaallinen paatos. Historiallista totuutta etsivän pitäisi pyrkiä näkemään asiat objektiivisemmin. Historiallisessa tiedossa ei koe uuden oivalluksen riemua, jos on vain valmis asenne, johon hakee siihen sopivaa lisätukea.
Kiitoksia kehaisustasi historian läksyjeni hyvästä lukemisesta, mutta ne ovat jo niin kaukaisia asioita, että ei niistä enää paljon muistissani ole; on tarvinnut hieman harrastella historian tutkiskelua myöhemminkin. Sitä paitsi kouluvuosinani elettiin aikoja, jolloin totuutta kaikista asioista ei oppilaille kerrottu. Viime sotamme varsinkin olivat näitä asioita. Ehkäpä juuri siksi olen vanhemmiten halunnut päästä lähemmäksi totuutta myös kansamme kohtalonhetkistä. Noista asioista ja etenkin maamme pelastajista – niin johtajistamme kuin rintaman rivimiehistämme – puhuessani saatan olla paatoksellinenkin, mutta eikö siinä jos missä ole paatoksen paikka!
Hyvin olet sinäkin historian kirjasi lukenut, sen tunnustan. Olemme varmaan lukeneet samoja kirjoja, mutta olemme tulleet eräiltä ratkaisevilta kohdin erilaisiin tulkintoihin. Vilkaisin tuon suosittelemasi Heikki Ylikankaan tekstin hänen kotisivuiltaan. Ei se minun käsityksiäni perusasiasta muuksi muuta, sillä olenhan lukenut Ylikankaalta samanlaisia näkemyksiä aikaisemminkin. Totta kai tuossa vaiheessa, mitä Ylikangas referoi, johtajillamme oli usko siihen, että kysymyksessä on välirauha. Sama usko oli kansamme enemmistölläkin aivan vaistonvaraisesti, toivo vielä uskoa suurempi. Ylikankaalla, joka on tutkinut ansiokkaasti ja tiukasti faktoihin pitäytyen monia historiamme vaiheita, etenkin vapaussotaamme, näyttää olevan viime sotiemme ajalta tarve päästä historiaan omilla ”löydöillään” ja niistä vetämillään tulkinnoilla. Ehkäpä sittenkin ”Ylikangas on parempi näytelmäkirjailijana”, Mauno Koiviston hiljattain esittämää toteamusta lainatakseni.
Sama tarve omaperäisenä ajattelijana historiaan jäämisestä on muuten toisellakin ansiokkaalla tiedemiehellä, Matti Klingellä, jonka johtoteoria hänen viimeaikaisissa esityksissään on, että Venäjällä ei ole koskaan ollut laajentumistarvetta eikä haluakaan Suomen eikä ylipäätään lännen suuntaan, vaan sen intressit ovat aina olleet idässä ja etelässä. Tuo näkemys on täysin käsittämätön. Miksi Venäjä pyrki vuosisatoja saamaan Suomen Ruotsilta ja onnistui siinä viimein vuonna 1809, miksi se pyrki ja onnistuikin saamaan Puolan tai osan siitä monta kertaa ja miksi se nielaisi Baltian maat toisen maailmansodan aluksi? Saadakseen itselleen mahdollisimman paljon itämeren rannikkoa ja myös muuta, muiden rakentamaa ja hyvässä kunnossa olevaa maata – jossa oli paljon muutakin kuin Klingen herjaamia mustikoita ja poroja – riistettäväkseen, kun omien orjuutettujen kansalaisten haluton työ omilla laajoilla ja luonnonrikkailla alueilla ei tuottanut tarpeeksi rikkauksia tsaristiselle tai kommunistiselle eliitille. Ja samat halut siellä näkyvät edelleen pulpahtelevan pintaan tuon tuostakin.
Palaan varsinaiseen aiheeseen: Peruseroavuus talvisodan syitä koskevissa näkemyksissämme on kai se, että mielestäsi me jouduimme talvisotaan siksi, että ymmärsimme Neuvostoliiton tarkoitusperät väärin, minun mielestäni me jouduimme siksi, että ymmärsimme nuo tarkoitusperät liiankin hyvin ja emme alistuneet niihin, vaan ryhdyimme taistelemaan itsenäisyytemme puolesta. Näkemykseni tueksi vielä kerran mainitsen Baltian maat, jotka lähtivät neuvottelujen tielle Neuvostoliiton kanssa. Miten heille siis kävikään? Ja kyllä Neuvostoliiton perimmäisiä tarkoitusperiä on tullut julki viimeaikaisissa tutkimuksissakin, joista joitakin mainitsin aikaisemmin. Siitä voin olla samaa mieltä kanssasi, että toki meidän olisi pitänyt koettaa kaikin tavoin pitkittää tilanteen ajautumista sotaan. Tässä tehtiin virheitä. Sellainen oli ulkoministerin vaihtaminen Holstista Erkkoon, sillä vaikka molemmat olivat itse asiassa anglofiilejä, Erkkoa pidettiin – aiheellisestikin - venäläisvastaisena. Virhe oli Boris Jartsevin päästäminen ”tyhjin käsin” takaisin Moskovaan ja myös Boris Steinin – ilmeisesti itsensä Stalinin sanansaattajan, vaikkei häntä silloin sellaiseksi tajuttu – kanssa olisi pitänyt menetellä toisin. Viisaammilla menettelyillä näissä ja eräissä muissa asioissa olisimme voineet viivyttää Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamista niin, että olisi olisimme ehtineet saada varmemmat vakuudet länsiavusta. Ja jos Neuvostoliitto siitä huolimatta olisi hyökännyt maahamme, olisimme saattaneet nyt saada lännen osalliseksi sotaamme, jolloin sodan lopputulos olisi ollut toinen emmekä olisi joutuneet jatkosotaan, mikä oli seuraus talvisodan epäoikeudenmukaisesta rauhasta. Senhän niin Ryti, Tanner ja muutkin johtajamme hyvin tiesivät, ei sen pitäisi olla sensaatiomaisena uutisoitava asia Heikki Ylikankaallekaan. Mutta jos Neuvostoliittoa ei olisi tuossa vaiheessa lyöty, sen aikeita Suomen valloittamiseksi emme lopulta olisi pystyneet estämään, sillä suurvalta oli tehnyt siitä jo päätöksensä korkeimmalla tasolla. Tämähän kävi selväksi viimeistään marraskuussa 1940, jolloin Molotov matkusti Berliiniin varta vasten pyytääkseen liittolaiseltaan Hitleriltä vapaita käsiä Suomen suhteen, mutta Hitler, jolla oli jo muita suunnitelmia, ei tähän suostunut.
Suomi pelastui kesän 1944 torjuntavoittojensa ansiosta. Minun ei tarvitse tässä kertailla niitä, jokainen historian harrastaja ne tuntee. Samoin hän tietää, että suurena apunamme oli tuolloin vielä Saksa – kiitos presidentti Rydin uhrautumisen Ribbentrop-sopimukseen. Vielä meitä auttoi Neuvostoliiton kiire päästä länsiliittoutuneiden kanssa saaliinjaolle Berliiniin. Mutta ei Neuvostoliitto silloinkaan luopunut lopullisesti aikeistaan Suomen syömisestä. Sen se yritti tehdä poliittisesti tänne ujuttamansa ”viidennen kolonnan” avulla jo muutama vuosi sodan päättymisestä, jolloin Hertta Kuusinen julisti, että Tshekkoslovakian tie on oleva myös meidän tiemme. Ennen sotia Suomessa Iso-Britannian sotilasasiamiehenä ja sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission jäsenenä ollut eversti J.H.Magill, ”Mäkelän Janne”, toteaa kirjassaan ”Tasavalta tulikokeessa”, että kommunistien pääsyn valtaan Suomessa estivät ns. asevelisosialistit. Sitten hän kuvaa tuon ryhmän toimintaa todeten, että heidän ”jo riittää” -kampanjansa katkaisi 1948 eduskuntavaaleissa kommunistien kuningastien suistamalla SKDL:n suurimman puolueen asemasta ja ulos hallituksesta.
Lasse Lehtinen toteaa vuonna 2002 Urho Kekkosen ja sosialidemokraattisen puolueen suhteista tekemässään väitöskirjassaan ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä”, että ”Sosiaalidemokraattien oikeisto vaikutti ratkaisevasti siihen, että Suomi säilyi itsenäisenä. Myöntyväisyysmiehistä ei olisi siihen ollut. Asevelisosialistit tulivat politiikkaan suoraan rintamalta, sankarikuoleman kynsistä karanneina. Miehet tekivät politiikkaa suoraviivaisesti. Lopputulos ratkaisi, menettelytavat joustivat”. Lehtinen nostaisi isänmaan korkeimmalle palkintopallille sdp:n puoluesihteeri Unto Varjosen, filosofian maisterin, reservin kapteenin ja kolme kertaa vapauden ristillä palkitun sotasankarin. Noina 1940-luvun lopun ”vaaran vuosina” demarit taistelivat etulinjassa muillakin rintamilla: K-A.Fagerholmin johtama sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus lakkautti kommunistien soluttaman valtiollisen poliisin Valpon ja sisäministeri Aarre ”Sapeli” Simosen johtamat poliisit hajottivat kommunistien masinoimat, vallankumouksen alkusoitoksi tarkoitetut lakkomellakat Kemissä. Porvareilla ei olisi ollut aseita noihin tekoihin.
Eivät Neuvostoliiton pyrkimykset silti loppuneet noihin ”asevelisosialistiemme” torjuntavoittoihin. Niitä jatkui ajoittain aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Niistä kertovat yhtä ja toista mm. tänä syksynä ilmestyneet kahden taitavan upseerikirjoittajan kirjat, Heikki Tiilikainen ”Kylmän sodan kujanjuoksu” ja Matti Lukkari: ”Lauri Sutela, puolustusvoimain komentaja”. Suositeltavaa luettavaa! Ja kuten jo totesin edellä, ruokahalua Venäjällä näyttää yhä riittävän!
Mutta eiväthän meidän nykyiset johtajamme tätä näe tai eivät ainakaan uskalla sitä myöntää, kun useimmille pelkkä tuon suuren ja mahtavan mainitseminen pyrkii lykkäämään ”huonot” housuihin. Olisipa nykyisilläkin johtavan poliittisen voimamme, sosialidemokraattien edustajilla samaa selkeää näkemystä, ryhtiä ja rohkeutta kuin oli noilla ikäpolvea vanhemmilla edeltäjillään! Ahtisaarella ja ilmeisesti Lipposellakin olisi, mutta hehän ovat nyt sivuraiteella varsinaisesta poliittisesta päätöksenteosta. EU- asioitammekin sotkemassa huseeraa nyt sadankomitean merkki rintapielessään kylmän sodan poteroon jämähtänyt partaniekka. Ja meille kuin taivaan lahjana tarjolla olevaa turvaa – jollaisesta viime sotiemme alla eivät johtajamme voineet uneksiakaan – tarjoavaa Nato-jäsenyyttä torjuu koko hallitus kipristellen kiusaantuneena kuin tietoisena omasta saamattomuudestaan, vastuuttomuudestaan tai kenties vain tyhmyydestään.
Taas minä etenin pitemmälle kuin aioin. Sinulle, arvon nimimerkki ”mielipidepankki”, toivotan näkemyserostamme huolimatta Hyvää Joulua; en toki yritäkään saada sinua kannalleni, sillä silloin ei olisi enää toivoa näin innostavasta keskustelusta! (Voit kyllä silti päätyä kanssani samoihin näkemyksiin, kun tutkit historiaa vielä lisää!) Myös muille, tätä keskustelua mahdollisesti seuranneille ja siihen osallistuneille Hyvää Joulua jo nyt, sillä minä lähden nyt joululomalle!
Juuri näin.
Vallankin kommunistinen maailma oli täynnä totuuksia joihin he eivät itsekään uskoneet.
Mitä tulee totuuteen ihmisten surmaamisessa kyllä Josef ja Aadolf olivat melkoinen poikapari.
Niin kai pitikin myös käydä, että kummankaan sairaat illuusiot eivät toteutuneet.