aidan toiselta puolelta.

Kattelin tota viestiäsi. Nousi omat muistot mieleen. Joskus sairastin. Olin noin kuusi vuotias.
En kuollut vaan parannuin. Se oli äidin ja isän ilon aihe, siis ihme. Minulle joku omituinen möykky josta en halunut puhua. Olisin kieltänyt koko asian. Mutta paraneminen tapahtui niin erikoisesti, että en onneton voinut tehdä sitäkään.
Kun tulin uskoon, niin jossain vaiheessa aloin miettiä asiaa. (siis vasta kahdenkymmeneviiden vuoden päästä).
Miksi Jumala paransi minut? Jos olisin silloin kuollut niin olisin nyt hänen luonaan. Miksi hän otti tåmån riskin? Täytyihän hänen tietää, että irtaannun hänestä? Rakastaako hän minua kun näin teki? jne.

Uskoon tuloni. Jossain täällä keskusteltiinkin tästä aiheesta. Mutta minusta sen kertominen sopii tähän viestiin.
Lapsen uskosta irtaantuessa, halusin nähdä sen kaiken, jota ilman kuvittelin uskovan kodin lapsena jääneeni.
Äitini kuoleman jälkeen vauhti oli kova. Tapasin miehen joka on nykyisinkin mieheni.
Kuudentoista vuoden tuntemisen jälkeen päädyimme asumuseroon. Elämäämme siis kuului kaikki nuo ainekset joista mainitset osuvasti "paskaa elämäänsä alkoholin, avioeron ja muun paskan keskellä!".
Minun ei kuitenkaan tarvinnut jäädä siihen.
Hirveän henkisen elämäntilanteen jälkeen minä nöyrryin.
(uskon ratkaisun olin jossain vaiheessa tehnyt aikaisemmin).
Se oli kuin rainakuva. Näin oman kovuuteni jonka olin peittänyt "hyvyyteen" ja olin onnistunut pettämään itsenikin ja ne monet virheet jotka se oli aiheuttanut. Olin siis yksin Jumalan edessä en muistanut asianajaani enkä muitakaan yhteiskunnan sääntöjä. Olin vain minä omine tekoineni, enkä halunnut siinä tilanteessa niitä edes puolustella tai selitellä paremmiksi.
(siinä ei ollut ketään muuta). Minä meidän perheen hyvä, väärinkohdeltu sain mennä itseeni.
Minulla oli niin hyvä olo, että en olisi halunut lopettaa itkemistä.
Menin ex-puolison luo ja pyysin anteeksi asioita joita olin omassa kovuudessani ja paremmuudessani tehnyt.
Hän luuli että minulla oli rahat loppu. (virne)

Mieheni tuli samana kesänä uskoon. Alkoholia hän ei ole juonut reippaasti yli kymmeneen vuoteen. Kaikista paheista emme ole päässeet irti. (hymy)
Toisaalta kaikkein ihmeelisintä oli se, että Jumala oli ollut uskollinen vaikka minä olin uskoton. Myöhemmin selvisi että hän oli johdattanut kaksi luopiota yhteen. Siis minut ja minun mieheni. Mutta tämä selvisi vasta uskoon tultuamme. Sillä olimme molemmat jo joutuneet niin kauaksi Jumalasta, että emme muistaneet enää varhaisnuoruudessa uskossa olleemekaan.

Toisaalta tiedän myös monia joiden liitto on päätynyt eroon. Mutta siitä huolimatta olen nähnyt että heidän elämänsä vastoin käyminen on muuttunut vahvuudeksi. Eli vastoikäymisten yli voi päästä niihin ei tarvi jäädä rypemään. En tarkoita tällä pelkästään niitä jotka ovat tulleet uskoon.