epäilevällä tuomaalle

todistusvoimaista aineistoa siitä kuinka valkoiset murhanhimossaan keväällä-18 tutkimatta jakelivat nappi-tuomioitaan:

Antti Muston ja Onni Reinikaisen tapaukset

Antti Musto oli juossut jo kauan, useita minuutteja, puoli tuntia, ehkä kauemminkin. Hän oli kuullut, kuinka selän takana puolijoukkue oli tehnyt latausliikettä: venäläisen m/1891 sotilaskiväärin lukkopesässä oleva iskuri, liikkuvat, oli vedetty taakse.

Toiset tekivät latausliikkeen raskaasti, toiset nopeasti, rutiininomaisesti. Hän pysähtyi huohottamaan suoniityllä seisovan heinäladon nurkalle. Jalat tärisivät hysteerisesti, ehkä kylmästä, ehkä pelosta. Hän tajusi, että paleli. Oli kylmä, kuulas huhtikuun iltayö. Näki, että keväästä oli tulossa pitkä, viileä ja kuiva, jotenkin kitulias.
Hän veti verisen saappaan jalastaan: jalkaan ei ollut sattunut, mutta sotilaskiväärin pistin oli vetänyt reiden selkään pitkän haavan.
Hän oli kuolemanväsynyt. Vaikka tappaisivat tähän, hän jäisi heinälatoon. Hän sukelsi talven painamien heinien sekaan ja nukahti.
- - -

Oli huhtikuun 25. päivä vuonna 1918. Sisällissotaa oli käyty tammikuun lopusta lähtien. Kapinaan ryhtynyt punainen osapuoli oli jäämässä tappiolle ja sen joukot vetäytyivät kohti Viipuria. Laillista hallitusta edustavat valkoiset etenivät päättäväisesti ja olivat jo varmoja voitostaan.

Etelä-Karjalassa sotaa oli käyty Savitaipaleen ja Joutsenon rintamilla. Rintamien keskus Lappeenrannan kaupunki oli ollut koko sodan ajan punaisten hallussa. Punaiset olivat juuri lähtemässä sekä Joutsenosta että Savitaipaleelta. Valkoiset etenivät kohti Lappeenrantaa.
Nuijamaan Kansolan kylässä tästä ei vielä tiedetty juuri mitään. Ylimalkaisesti tiedettiin, että punaiset olivat jäämässä tappiolle. Punaisten kannattajia, kaartilaisia ja muitakin, pakeni Saimaan kanavan vartta myöten kohti Viipuria.
Joutsenon suunnalta pohjoisesta 15 kilometrin päästä nousi sankka savu ja kuului kumeaa räjähtelyä. Aamuviideltä alkoi kuulua etelästä Jääsken Penttilän suunnasta yhtämittaista tykistön tulitusta.
Valkoisten ratsumiehiä saapui Kansolan kylään. He miehittivät ensimmäisenä Saimaan kanavan ylittävän rullasillan. Pian saapui sotilaita ja kuormastoja, Karjalan Armeijan 3. Rykmentin III Pataljoonan 3. Komppania. Parin miehen partioita lähti tutkimaan kylää.
Kaksi miestä saapui Kansosen taloon. He ilmoittivat olevansa noutamassa Antti ja Jooseppi Mustoa. Veljekset vietiin pihalle ja sieltä kanavan vartta pitkin kohti Lauritsalaa. Iltapäivään mennessä oltiin Lauritsalan kartanon mailla.
Antti Musto kertoi myöhemmin, että kartanon pellolla hänen mielensä teki yrittää karkuun, mutta jokin sisäinen ääni oli sanonut, että pako ei onnistuisi. Kartanon pihamaa oli täynnä valkoisten joukkoja.
Kartanossa istui jonkinlainen tutkijalautakunta. Joosepille sanottiin, että heidät molemmat ammutaan. Syynä oli se, että he olivat punikkeja, maan kavaltajia. Miehet olivat sotatapahtumien aikaan olleet vartijoina Kansolan sillalla.
Valkoiset tiesivät, että Jooseppi Mustolla oli rikollinen tausta. Hän oli istunut kaksi vuotta linnassa taposta tuomittuna. Tosin Jooseppi oli vapautettu ja todettu syyttömäksi, koska oikea murhamies oli kuolinvuoteellaan tunnustanut tehneensä kyseisen surmatyön. Papereissa Jooseppi Musto oli kuitenkin rikollinen ja epäluotettava henkilö. Anttia ei edes kuulusteltu, mutta punakaartissahan hänkin oli ollut, joten tuomio olisi sama. Miehet tiedettiin myös epäsäännöllistä elämää harrastaneiksi perheettömiksi sekatyömiehiksi.
Antti yritti rohkaista veljeään, joka oli kovin masentunut. Antti ryhtyi sanasotaan vangitsijoittensa kanssa kestääkseen vireänä mutta kun vartiomies alkoi tyrkkiä pistimellä hänen reisilihaksiaan, oli hänenkin vaiettava.
Iltapäivällä miehiä lähdettiin viemään kartanosta kohti Pintilän kylää. Tien ohessa oli paljon valkoisia joukkoja. Erässä kohdassa oli kuollut hevonen ja sen äärellä kaatunut punainen sotilas. Pontuksen kaivannon laidalla kuului komento: "Seis!"
Pontuksen kaivanto on lähellä Lappeenrantaa sijaitseva noin puoli kilometriä pitkä rakennelma. Pentti Severinpoika Juustenin johdolla yritettiin vuosina 1607-1608 yhdistää Saimaa ja Suomenvedenpohja. Työ jäi kesken ja kaivanto on yhä olemassa maamerkkinä keskellä kuivaa kangasta.
Veljekset seisoivat kaivannon reunalla. Vähän matkan päässä oli miesjoukko, joka latasi kiväärejään. Teloitusryhmän johtaja kysyi: "Haluatteko, että silmänne peitetään vai haluatteko kääntää selkänne?"
Antti ja Jooseppi kääntyivät kaivantoon päin ja seuraavassa silmänräpäyksessä Antti lähti juoksemaan kaivannon rinnettä alas. Teloittajien luodit vinkuivat ilmassa, mutta menivät juoksijan yli. Antti rynnisti ylös kaivannosta metsään ja havaitsi muutaman sata metriä juostuaan risukasan. Hän sukelsi sen alle piiloon.
Jooseppi oli jäänyt paikalleen. Ruumis haudattiin kaivannon pohjalle.
Antti odotti piilossaan jännittyneenä, mutta takaa-ajajia ei kuulunut. Pimeän tultua hän lähti varovasti liikkeelle. Antti oli tapauksesta sen verran sekaisin, että lähti kävelemään kohti Mustolaa, mistä suunnasta hänet oli Pontukselle tuotu. Pintilän mäen kohdalla maantien ylittäessään hän yllättäen huomasi vartiomiehen kivääreineen. Antti hätkähti, mutta jatkoi kulkuaan. Vartiomies näki hänet, mutta ei ampunut.
Antti piileksi seuraavat päivät ja viikot kotinsa lähettyvillä Kansolassa. Tuskin hän arvasi, että talvella olivat samoilla paikoilla piileskelleet samalla tavoin punaisen rintaman läpi yrittäneet valkoiset. Hän kasvatti täysparran, jotta tututkaan eivät olisi tunteneet häntä. Kolmen viikon kuluttua tuli tieto, että Mannerheim oli kieltänyt teloitukset. Antti Musto uskalsi sen jälkeen palata kotiinsa ja sai varmistuksen siitä, että Jooseppi-veli oli ammuttu.
Kesällä 1918 Viipurin läänin maaherra Antti Hackzell määräsi tehtäväksi tarkan selvityksen talven ja kevään tapahtumista läänin alueella. Lappeenrannan seudulta tapahtumat kirjasi ylös varatuomari Toivo Tapanainen. Kirjattiin punaisten talvella tekemät verityöt ja samoin valkoisten keväällä järjestämät teloitukset.
Lappeen kunnan punaisista tehtiin oma luettelonsa. Siinä todetaan, että Jooseppi Musto teloitettiin 25. 4. 1918 ja haudattiin Pontuksen kaivantoon. Teloituksen syy mainitaan yksiselitteisesti: "Punikki." Lisähuomautuksena todetaan, että hän "yritti karkuun". Tässä tutkijoille sattui kesällä 1918 pieni erehdys, mutta siinä muodossa Joosepin elämäntarinan päätös jäi asiakirjoihin.
- - -

Lappeelaisen maanviljelijä Juho August Räihän johtama valkoisten lentävä osasto saapui Lappeen Laihian kylään torstaina 25. huhtikuuta. Heidän tehtävänään oli edetä kohti Lauritsalaa ja puhdistaa alue eteen tulevista punaisista. Osastoon kuului Lappeen ja Joutsenon miehiä. Osasto kiersi Räihän johdolla talosta taloon ja sai matkan varrella ohjeita siitä keitä punaisia pitäisi ottaa kiinni. Lähellä Saimaan kanavan sulkua oli vangittu jo toistakymmentä miestä.

Työmies Onni Reinikainen oli yksi niistä, jotka sattuivat lentävän osaston tielle. Hänet otettiin kiinni ja kuljetettiin Putkosen torppaan Joutsenoon vievän tien varteen. Siellä oli jo ennestään muita miehiä. Osan heistä Reinikainen tunsi, olivat lähikylistä. Osa miehistä oli otettu Mustolassa kiinni, kun he olivat palaamassa töistä kotiin. Joukossa oli Laihian kylässä asunut Martti Koppinen, Mustolan työväenyhdistyksen sekakuoron johtaja.
Joukossa oli myös Partalan kylästä talollinen Esaias Pusa kahden poikansa kanssa. Pusan taloon oli saapunut neljä kiväärimiestä ja heidän päällikkönsä. Isä ja kotona ollut poika kielsivät kuuluneensa punakaartiin, mutta silti heitä lähdettiin viemään kohti Lauritsalaa. Matkalla vastaan tuli toinen perheen pojista, Johannes, joka tuli Saimaan kanavan korjaustyömaalta. Hänet pakotettiin seuraamaan isäänsä ja veljeään.
Neljä vangituista paljastui keskusteluissa joutsenolaisiksi, jotka olivat olleet punaisten hevosmiehinä. Vesivalon ja Turkian veljekset olivat edellisenä aamuna kuulleet, että punakaartin esikunta jakaa sokeria Joutsenon kirkolla. Sokerin sijaan hevosilla tulleet miehet pakotettiin kaartiin ja he joutuivat kuljettamaan ammuslasteja Joutsenosta Lappeenrantaan. Illalla kun viimeiset kaartin johtajat nousivat Lappeenrannassa junaan, miehet pääsivät vapaiksi ja lähtivät Lappeenrannasta kohti Joutsenoa. Lappeen ja Joutsenon rajalla Martikkalan kylässä heitä oli tullut vastaan joutsenolaisista koostuva valkoisten etujoukko ja miehet oli vangittu.
Vangittuja vahdittiin torpassa tiukasti iltamyöhään asti. Mitään kuulustelua ei järjestetty. Vangitut saivat jutella keskenään ja odottaa. Kaikki irtain omaisuus vaatteita lukuun ottamatta otettiin miehiltä pois.
Miehet alkoivat aavistella, että edessä oli pahin mahdollinen. Jooseppi Vanhanen, työmies Pontukselta, vähän vanhempi uskovainen mies, totesi vangituille: "Kun ei maallinen valta näytä voivan auttaa meitä, pyydetään apua taivaalliselta vallalta." Miehet polvistuivat rukoukseen.
Illalla paikalle saapui luutnantin arvoinen valkoisten päällikkö. Hän kysyi Räihältä mitä miehiä vangitut ovat. Räihän mukaan osa miehistä kuului Lauritsalan punakaartiin tai sen esikuntaan, osa puolestaan oli muuten tunnettuja paikallisia punikkeja. Luutnantti teki päätöksensä: kuolemantuomio!
Puolenyön lähestyessä miehet komennettiin ulos ja heitä käskettiin kävelemään Lauritsalan suuntaan. Vangittujen edessä, vierellä ja takana marssi aseistautuneita valkoisia, pakoon ei päässyt. Joku oli tietävinään, että teloitusryhmässä oli monta Joutsenon miestä. Useimmille jonossa marssineille aseelliset vahdit olivat tuiki tuntemattomia.
Laihian kylän Vennäisten pellon kohdalla ryhmä pysäytettiin. Tien viereen oli valmiiksi kaivettu hautoja. Jokainen vangituista tajusi mitä oli tapahtumassa.
Neljä miestä kerrallaan komennettiin haudan reunalle ja ammuttiin siihen.
Onni Reinikainen oli porukan jälkipäässä. Hän seurasi vierestä, miten kohtalotovereille kävi. Nuori ja terve mies teki päätöksensä: karkuun! Kun hänet viimeisten joukossa komennettiin tien sivuun haudan äärelle, hän pinkaisi hurjaan juoksuun kohti metsää. Yllättyneet teloittajat myöhästyivät ratkaisevan sekunnin. Onni ehti parinkymmenen metrin päähän ennen kuin kiväärit saatiin suunnattua häneen jälkeensä. Yhteislaukaus kajahti, mutta vain yksi luoti osui. Se haavoitti hänen jalkaansa.
Onni Reinikaisella oli onnea. Hän raahautui metsän reunaan ja pääsi puiden taakse piiloon. Teloitusryhmä oli nähnyt, että häneen osui. Ilmeisesti he uskoivat, että mies ei pääse pitkälle. Perään ei lähdetty.
Onni konttasi ja raahasi lopulta itseään käsien avulla eteenpäin maastossa. Hän pääsi Mustolan kylään, ja siellä erääseen taloon, missä paikalla olleet naiset antoivat ensiavun haavoihin.
Onni jäi henkiin. Eniten hän ihmetteli seuraavina viikkoina sitä, miksi teloitusryhmän eteen oli viety monta sellaista miestä, joilla ei ollut kapinan kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Esimerkiksi Jooseppi Vanhanen ei ollut edes työväenyhdistyksen jäsen. Samaa ihmetteli moni muukin kyläläinen.
Muutamaa tuntia myöhemmin valkoisten joukot marssivat Joutsenosta kohti Lappeenrantaa. Joutsenolaiset Toivo Valkonen ja Juho Ikävalko kertovat: "Kun tulimme Pontuksen kanavan luo niin siinä oli jo ennen meidän tuloamme valkoiset ampuneet punakaartilaisia. Ruumiit olivat täältä mennessä vasemmalla puolella tietä kanavan ja maantien kulmauksessa. Oli siinä joutsenolaisiakin kuulemma ainakin neljä."
Ruumiiden annettiin olla muutaman päivän ajan tien vieressä näkyvillä kuin varoittavana esimerkkinä.
Johannes ja Eljas Pusan sisar hiipi seuraavana yönä tutkimaan Vennäisten pellon reunaa. Olisiko siellä isän ja kahden veljen ruumiit. Vainajia ei oltu peitetty, joten sisar löysi etsimänsä. Aamulla hän meni Lauritsalan sululla sijainneeseen valkoisten esikuntaan kysymään, saako ruumiit viedä hautaan. Tämä kiellettiin. Ruumiisiin ei saanut koskea.
Miehet oli ammuttu maanviljelijä Ferdinand Laihian pellolle. Muutaman päivän kuluttua Laihia meni pappilaan ja ilmoitti, että "minun maalleni ei hautausmaata saa tehdä, ruumiit on vietävä siunattuun maahan". Parin päivän kuluttua ruumiit vietiin iltayöstä hevosrattailla Lappeenrannan vanhalle hautausmaalle, jonne silloin oli jo kaivettu joukkohauta punaisten ruumiita varten. Tämäkään ei tapahtunut salaa. Työmiehen vaimo Lydia Konttinen oli kiivennyt hautausmaan aidan takana olevassa metsikössä olleeseen puuhun, josta hän seurasi, kun ruumiita ladottiin joukkohautaan.
Maanviljelijä Laihian pellolla surmattiin 25. huhtikuuta 1918 kaikkiaan 21 miestä, heistä neljä joutsenolaista ja 17 lappeelaista. Lappeelaisista seitsemän oli Lamposaaren työväenyhdistyksen jäseniä. Muut olivat Partalan, Laihian ja Mustolan kylistä.
Surmatut olivat työmies Edvard Hartikka, työmies Ilmari Hiltunen, työmies Toivo Hiltunen, työmies Tuomas Jokela, kanavatyömies Kalle Kaarakainen, työmies Martti Koppinen, työmies Jaakko Miettinen, talollinen Elias Niemimuukka, räätäli Onni Nieminen, työmies Feliks Partanen, työmies Jukka Partanen, työmies Juho Poikolainen, työmies Anton Puranen, talollinen Esaias Pusa, talollisenpoika Elias Pusa, talollisenpoika Johannes Pusa, työmies Juho Turkia, työmies Pietari Turkia, työmies Jooseppi Vanhanen, työmies Matti Vesivalo ja työmies Pietari Vesivalo.
Vuoden 1918 surmatöistä selvityksen laatineen tuomari Toivo Tapanaisen mukaan "Partalan pojat hakivat tulisimpia punaisia ja Lappeen miehet hoitivat homman". Juho August Räihä raportoi myöhemmin Tapanaiselle: "...mainittakoon, että meni kello yli puolen yön, ennen kuin päästiin nukkumaan ja oltiin saatu kaikki multiin. Herätys oli määrätty puoli neljä aamupäivällä 26. 4."

todisteita sa(ar)namiehelle. Taatusti puolueettomia todisteita valkoisten murhanhimosta:

Varkaus oli tammi-helmikuussa 1918 pieni punainen, proletaarinen ja teollinen saareke valkoisen Suomen sisällä. Työväki ja tilallinen väestö joutuivat siellä avoimesti vastakkain jo paljon ennen vuotta 1918, ja kauhukuvat punaisesta terrorista levisivät maaseudulle heti kansalaissodan alettua. Tehdasyhdyskunnan nopea valtaaminen ja kostotoimet muodostuivat näytön paikaksi, mistä seurauksena valkoisten harjoittamat väkivaltaisuudet olivat väkilukuun ja sotatoimiin suhteutettuina kohtuuttomia. Peräti 10 % miesväestöstä teloitettiin! Toisin kuin esimerkiksi Huittisissa, jota Risto Alapuro käyttää paikallishistoriallisena esimerkkinään, Varkaudessa ei taisteltu kunnallisesta vallasta. Varkaudestahan tuli itsenäinen kunta vasta kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1929. Kun “taisteluosapuolet” eivät olleet ehtineet harjoittaa yhdessä paikallisdemokratian alkeita eli luokkariitoja pehmentävää kunnallispolitiikkaa, koviin otteisiin turvauduttiin kasvottoman vihollisen kanssa paljon helpommin. Suuri osa valkoisten ja punaistenkin puolella taistelleista oli tullut muualta. Väkivaltaisuuksien sattuessa sota oli vasta alkuvaiheessa, sen normisto vakiintumatonta ja valkoisten voitokas operaatio eräs ensimmäisistä näytöistä koko Suomen kansalaissodassa.

“Huruslahden arpajaisten” muistamisen - tai muistamisen muistamisen! - aloittaa Hannu Soikkanen artikkelillaan “Mitä Varkauden historia ei kysynyt vuodesta 1918?”. Artikkeli ei täysin avaudu Varkautta ja sen historiankirjoitusta huonommin tuntevalle, mutta itsekriittisen nöyrä historiatietoinen ote herättää kunnioitusta. Uhrien henkilöllisyyden selvittämisessä ja laskemisessa on tekemistä vielä tämän jälkeenkin. Punaisten viimeisen linnoituksen, massatehtaan antautumisen jälkeen Huruslahdella ja sen ympäristössä teloitettiin 21.2.1918 silti vähintäänkin 80 punaista tai punaiseksi epäiltyä. Yhteensä kansalaissodan punaisia uhreja oli piskuisessa tehdasyhdyskunnassa reilut 200, valkoisia kymmenesosa siitä. On aivan oikein, että uhreja ja “syyttöminä teloitettuja” lasketaan yhä puolin ja toisin. Voi vain ihmetellä, että “Suomen kansalaissodan totuuskomission” pystyttäminen - tarkoitan Heikki Ylikankaan aloittamaa projektia - on kestänyt näin kauan. Muistaminen tuottaa yhä tuskaa, mutta menneisyys on tunnustettava, koska sen kieltäminen vie vielä tuskallisempaan hiljaisuuteen, kuten Umberto Eco on todennut. Tämä pätee yhtä hyvin Suomeen kuin Etelä-Afrikkaan, Saksaan tai Itä-Euroopan totalitarismista toipuviin maihin.

..todisteita, tällä kertaa Varkaudesta talvella -18

Varkauden massatehtaan tapahtumat eivät ole jostain syystä tulleet tietoisuuteen ja julkisuuteen: esimerkiksi Helsingin Sanominen laajassa vuoden 1918 taistelupaikkoja käsitelleessä artikkelisarjassa massatehdasta ei mainita. Ei myöskään monessa tutkimuksessa, vaikka Jaakko Paavolaisen terroritutkimuksessa Varkaudessa tapahtui teloituksia asukaslukuun suhteutettuna ylivoimaisesti eniten koko maassa.

Varkauden tapahtumiin johtivat monet tekijät, edellisvuosien tapahtumat: keväällä 1917 oli esimerkiksi Ahlströmin toimeenpannut laajat irtisanomiset, massatehtaalta irtisanottiin parisataa työntekijää, yksittäisiin työntekijöihin kohdistuvat toimet olivat yleisiä. Yhtiön johto oli mm. nimennyt ne ihmiset joit ei enää saanut käyttää tehtaan töissä. Vuoden aikana lakkoiltiin monilla ammattialoilla, maatyöläiset mukaanlukien. Suhteet kiristyivät ja ruokapula pahensi kärjisti tilannetta.

Kun sitten vuoden 1918 talvella valkoinen armeija valtasi Varkauden, olivat punakaartit olleet vallassa kolmisen viikkoa. Valkoiset saarsivat Varkauden helmikuussa, suurhyökkäys alkoi 21. helmikuuta. Huruslahden jäällä ammuttiin antautuneita punaisia.

Punaisten viimeiseksi linnoitukseksi jäi massatehdas, sinne oli kerääntynyt useita satoja punakaartilaisia, naisia ja lapsia. Tehtaassa oli myös valkoisia panttivankeja; he kaikki säilyivät hengissä. Massatehtaan taisteluissa ei kovinkaan moni kaatunut tai edes haavoittunut. Punaiset päättivät lopulta antautua. Kaartilaisia ja siviilejä alkoi tulla ulos tehtaasta, kun joku vielä avasi tulen, jossa muutama valkoinen kuoli. Tulitus päättyi nopeasti.

Välittömästi taistelun päättymisen jälkeen, vielä sen kestäessäkin, pikaoikeudet aloittivat työnsä. Kuolemantuomioita jaettiin runsaasti. Massatehtaan antautumisen jälkeen naiset ja lapset lähetettiin pois, joka kymmenes miehistä määrättiin ammuttavaksi. Aivan summittaisesti ei riveistä otettu joka kymmenettä: paikalla oli varkautelaisia ja ympäristökuntien valkoisia jotka toimivat asiantuntijoina ja nimesivät mielensä mukaan teloitettavia. Teloitukset tapahtuivat tehtaan seinustalla, eri tietojen mukaan siihen ammuttiin 40-50 miestä. Valtausta seuraavana päivänä aloittivat työnsä myös kenttä- ja sotaoikeus. Kuolemantuomioita kenttäoikeus langetti noin 90. Työväenliikkeen perimätiedon mukainen teloitettujen luku 400 lienee liioiteltu. Tutkijat ovat päätyneet arvioissaan yli 200 teloitettuun.

Itkosen toimittama teos tarjoaa monenlaista kiinnostavaa tietoa ja tulkintaa, eri alojen tutkijoiden näkemyksiä Varkauden ja valtakunnan tapahtumista 1918. Varttuneempi lukija löytää paljon omaa elämänkokemusta sivuaa aineistoa, nuoremmalle se tarjonnee hyvä vertailupohjan eurooppalaisten , mm. entisen Jugoslavian tapahtumien hirveyksien peilaamiseeen kotimaan tapahtumiin. Emme me suomalaiset sittenkään kovin erilaisia olleet vielä isiemme ja isoisiemme aikaan; rinnnanröyhistelyyn ei meillä ole kummoisiakaan syitä.

Mitenköhän tämä tosiasia, että Varkaudessa teloitettiin parisataa punaista ilman tuomiota sopii sa(ar)namiehen valheisiin siitä, ettei yhtään punaista teloitettu ilman tuomiota. Jälleen kerran yksi sa(ar)namiehen väite paljastuu valheeksi.