Bushin hallinnon lähtölaskenta?
Kaikki olisi todennäköisesti mennyt hyvin, jos kaikki olisi mennyt hyvin.
Jos irakilaiset olisivat tosiaan ottaneet Yhdysvaltain joukot vastaan kukkasin ja mukautuneet miehitykseen, jos miehityshallinto Irakissa toimisi, jos amerikkalaissotilaita ei päivittäin kuolisi ja haavoittuisi, jos käsissä ei olisi kaikinpuolinen sotku ja katastrofi, yritykset muistuttaa hyökkäystä pohjustaneista Bushin hallinnon valheista olisi todennäköisesti sivuutettu vähin äänin. Mutta kun niin ei ole käynyt, petokset ja valheet ovat vähä vähältä räjähtäneet Bushin hallinnon silmille - kuten myös Blairin hallituksen silmille Britanniassa.
Jokainen Bushin ja Blairin hallintojen Irak-hyökkäyksen perusteluksi esittämä väite ja "todiste" osoitettiin vaihtoehtoisessa mediassa sumutukseksi ja valheeksi jo ennen sodan alkua. Mutta valtamedia vaikeni paljastuksista ja myötäili sotapolitiikkaa. Nyt kun paraatimarssi on osoittautunut katastrofiksi, valtamedia ja osa liittouman maiden hallitsevista piireistäkin on kääntynyt enemmän tai vähemmän katastrofiin syyllisiä vastaan. Kysymykset, paljastukset ja syytökset seuraavat toisiaan, tipoittain, mutta vähitellen virraksi muuttuen.
Kaikkien kysymysten, paljastusten ja syytösten perustana on se tosiasia, että Irakista ei ole löydetty mitään joukkotuhoaseita, joiden muodostaman vaaran eliminoiminen esitettiin perusteluksi hyökkäykselle. Viimeksi tämän joutui tunnustamaan David Kayn johtama etsintäryhmä raportissaan. Kaikki raportissa esitetyt spekulaatiot yrittävät vain peittää tylyä tosiasiaa.
Nyt on julkisuudessa jo muutaman kuukauden ajan keritty auki USA:n ja Britannian johtajien ennen sotaa esittämiä väitteitä ja osoitettu ne, ei vain "virheelliseen tiedustelutietoon" perustuneiksi eikä vain "liioitelluiksi", vaan tarkoituksellisiksi valheiksi. Läheskään kaikkia väittämiä ei ole valtajulkisuudessa vieläkään tongittu, mutta jos tongitaan, lopputulos tulee olemaan sama.
On tyypillistä, että imperialistisissa valtioissa, porvariston tosiasiallisen diktatuurin oloissa, valheiden kerä lähtee purkautumaan yksittäisistä asioista. Britanniassa sellaiseksi muodostui Blairin hallituksen muistion "seksikäs" väite, jonka mukaan Saddam Husseinilla oli kyky käyttää joukkotuhoaseitaan 45 minuutin varoitusajalla, sekä tiedusteluvirkailija David Kellyn selittämätön "itsemurha". USA:ssa sellaiseksi muodostui Irakin ja al-Qaidan yhteyksiä koskeneen täysin perättömän väitteen ohella väite, jonka mukaan Irak yritti ostaa Nigeristä uraania ydinaseen kehittämiseksi.
Kansainvälisen atomienergiajärjestön puheenjohtaja sanoi jo paljon ennen sodan alkua uraaniväitteen perustuvan väärennettyihin asiakirjoihin. Myös CIA ilmoitti, ettei sillä ollut todisteita väitteen tueksi. Silti presidentti Bush sisällytti väitteen ratkaisevaan sotapuheeseensa. Nyt asiasta on paisunut valtava skandaali.
Ei vain väitettä ole osoitettu täysin tekaistuksi. On paljastunut, että Bushin hallinto lähetti ennen sotaa entisen suurlähettilään Joseph A. Wilsonin Nigeriin hankkimaan todisteita uraaniväitteen tueksi. Wilson kävi Nigerissä, palasi takaisin ja osoitti väitteen olevan hölynpölyä. Tämä johti siihen, että samalla kun perätön väite sisällytettiin Bushin puheeseen, Valkoisesta talosta vuodatettiin lehdistölle tieto, että Wilsonin vaimo on CIA:n virkailija. Joku tai jotkut Bushin lähipiiristä, presidentin tieten ja suostumuksella tai ilman, kostivat Wilsonille sen, ettei hän tuonut mieluisaa viestiä Nigeristä. Wilsonille kostettiin myös hänen kriittisestä asenteestaan Irakin sotaa kohtaan.
Ei-amerikkalaisten on vaikea tajuta, miten vakavana rikoksena USA:ssa pidetään CIA:n virkailijan salaisen henkilöllisyyden paljastamista. Kohu on sen mukainen. Bush nimitti asiaa tutkimaan itse virkaan nimittämänsä uskollisen tukijansa, oikeusministeri John Ashcroftin, jolla on läheiset suhteet myös muihin potentiaalisiin epäiltyihin. Eli pukki pantiin kaalimaan vartijaksi.. Useat senaattorit ja presidenttiehdokkaat vaativat riippumatonta selvitystä. Myös rikostutkintaa vaaditaan. Monet pitävät luultavana, että vuoto on peräisin Bushin hallinnon korkeimmalta taholta. Korkein taho ei ole uuskonservatiivien, sotahaukkojen ja ylikansallisten yhtiöiden keulakuva Bush, vaan hallintoa ja sotapolitiikkaa tosiasiallisesti johtava varapresidentti Dick Cheney.
Voittamattomalta ja eteenpäin rynnistäneeltä näyttänyt Bush apureineen on nyt tilanteessa, jota kukaan ei olisi uskaltanut vielä vuosi sitten ennustaa. Eräät tarkkailijat puhuvat jo avoimesti siitä, että Bushista apureineen on muodostunut kiviriippa ja vaara USA:n todellisille hallitseville piireille, vaikutusvaltaisille pääomapiireille ja osalle poliittista eliittiä. Nämä piirit ovat joutuneet toteamaan, että Bushin hallinto ei ole vain epäonnistunut sisä- ja talouspolitiikassaan, vaan se on myös ulkopolitiikallaan vienyt maan suohon. Bushista ja hänen sisäpiiristään on siis päästävä eroon, viimeistään seuraavissa presidentinvaaleissa. Miljardööri George Soros sanoi tämän suoraan julkikin pari viikkoa sitten: "hallinto on vaihdettava".
Tämän arvion väitetään olevan osaselityksenä sille, että niin osa hallitsevalle eliitille uskollisesta valtamediasta kuin vielä sodan aikana lammasmaisesti käyttäytyneistä demokraattipoliitikoista, vanhoista upseereista ja tiedusteluveteraaneistakin on viime aikoina käynyt entistä rohkeammin Bushin hallinnon kimppuun. Kyse on eliitin sisäisestä jakautumisesta.
Pientä lohdutusta ja helpotusta Bushin hallinnolle tuo republikaanisen filmitähden Arnold Schwarzeneggerin voitto USA:n väkirikkaimman osavaltion Kalifornian kuvernöörinvaalissa.
Mutta toisaalta tämän Hitlerin ihailijaksi aikoinaan tunnustautuneen ja naisten ahdistelijana kunnostautuneen muskelimiehen voitto ei ole ongelmaton Bushille, niin kiinteä historiallinen suhde kuin Bushin suvulla natsismiin onkin. Sillä sekin tavallaan heijastaa maan jakautumista suhtautumisessa Bushin tukijoukkoihin - tässä tapauksessa nimenomaan kansalaisyhteiskunnan tasolla. (ES)
Kansanäänestystä ei voi vastustaa järkiperustein
EU:n perustuslakia koskevan kansanäänestyksen torjumiseksi yritetään keksiä jos jonkinlaisia perusteluja. Yksikään niistä ei kestä lähempää tarkastelua. Tässä vain lyhyesti muutamia.
Väitetään perustuslaissa olevan kysymys niin monimutkaisista asioista, etteivät kansalaiset niitä mitenkään voi ymmärtää. Vaikeita ne ovatkin. Kansanäänestys ja sitä edeltävä kampanja on käytännössä ainoa tapa perehdyttää ihmiset tähän itseään mitä suurimmassa määrin koskevaan asiaan.
Väitetään, ettei kansanäänestystä tarvita, jos tai kun sille ei ole juridista tarvetta. Juridistakin tarvetta on vaikka millä mitalla. Mutta poliittinen, kansan äänen kuulemiseen liittyvä tarvekin on päivänselvä.
Väitetään, että parlamentaarisessa demokratiasta asiasta päättäminen kuuluu eduskunnalle. Niinhän se kuuluukin, niin kauan kuin lainmuutoksella ei säädetä sitovaa kansanäänestystä. Kysehän onkin neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä, jonka jälkeen eduskunta tekee päätöksen.
Väitetään, kuten pääministeri Matti Vanhanen äskettäin, että hallitus voisi hakea kansan tuen mahdolliselle liittoutumispäätökselle myös eduskuntavaalien kautta.
Mutta eduskuntavaalithan ovat puoluepoliittiset ja asiasisällöltään kaikenkattavat vaalit. Perustuslaki- ja liittoutumisasian liittäminen niihin olisi temppu, jolla nämä asiat yritettäisiin uittaa läpi hukuttamalla ne asioiksi asioiden joukkoon ja vetoamalla puolueuskollisuuteen.
Kaikki olisi todennäköisesti mennyt hyvin, jos kaikki olisi mennyt hyvin.
Jos irakilaiset olisivat tosiaan ottaneet Yhdysvaltain joukot vastaan kukkasin ja mukautuneet miehitykseen, jos miehityshallinto Irakissa toimisi, jos amerikkalaissotilaita ei päivittäin kuolisi ja haavoittuisi, jos käsissä ei olisi kaikinpuolinen sotku ja katastrofi, yritykset muistuttaa hyökkäystä pohjustaneista Bushin hallinnon valheista olisi todennäköisesti sivuutettu vähin äänin. Mutta kun niin ei ole käynyt, petokset ja valheet ovat vähä vähältä räjähtäneet Bushin hallinnon silmille - kuten myös Blairin hallituksen silmille Britanniassa.
Jokainen Bushin ja Blairin hallintojen Irak-hyökkäyksen perusteluksi esittämä väite ja "todiste" osoitettiin vaihtoehtoisessa mediassa sumutukseksi ja valheeksi jo ennen sodan alkua. Mutta valtamedia vaikeni paljastuksista ja myötäili sotapolitiikkaa. Nyt kun paraatimarssi on osoittautunut katastrofiksi, valtamedia ja osa liittouman maiden hallitsevista piireistäkin on kääntynyt enemmän tai vähemmän katastrofiin syyllisiä vastaan. Kysymykset, paljastukset ja syytökset seuraavat toisiaan, tipoittain, mutta vähitellen virraksi muuttuen.
Kaikkien kysymysten, paljastusten ja syytösten perustana on se tosiasia, että Irakista ei ole löydetty mitään joukkotuhoaseita, joiden muodostaman vaaran eliminoiminen esitettiin perusteluksi hyökkäykselle. Viimeksi tämän joutui tunnustamaan David Kayn johtama etsintäryhmä raportissaan. Kaikki raportissa esitetyt spekulaatiot yrittävät vain peittää tylyä tosiasiaa.
Nyt on julkisuudessa jo muutaman kuukauden ajan keritty auki USA:n ja Britannian johtajien ennen sotaa esittämiä väitteitä ja osoitettu ne, ei vain "virheelliseen tiedustelutietoon" perustuneiksi eikä vain "liioitelluiksi", vaan tarkoituksellisiksi valheiksi. Läheskään kaikkia väittämiä ei ole valtajulkisuudessa vieläkään tongittu, mutta jos tongitaan, lopputulos tulee olemaan sama.
On tyypillistä, että imperialistisissa valtioissa, porvariston tosiasiallisen diktatuurin oloissa, valheiden kerä lähtee purkautumaan yksittäisistä asioista. Britanniassa sellaiseksi muodostui Blairin hallituksen muistion "seksikäs" väite, jonka mukaan Saddam Husseinilla oli kyky käyttää joukkotuhoaseitaan 45 minuutin varoitusajalla, sekä tiedusteluvirkailija David Kellyn selittämätön "itsemurha". USA:ssa sellaiseksi muodostui Irakin ja al-Qaidan yhteyksiä koskeneen täysin perättömän väitteen ohella väite, jonka mukaan Irak yritti ostaa Nigeristä uraania ydinaseen kehittämiseksi.
Kansainvälisen atomienergiajärjestön puheenjohtaja sanoi jo paljon ennen sodan alkua uraaniväitteen perustuvan väärennettyihin asiakirjoihin. Myös CIA ilmoitti, ettei sillä ollut todisteita väitteen tueksi. Silti presidentti Bush sisällytti väitteen ratkaisevaan sotapuheeseensa. Nyt asiasta on paisunut valtava skandaali.
Ei vain väitettä ole osoitettu täysin tekaistuksi. On paljastunut, että Bushin hallinto lähetti ennen sotaa entisen suurlähettilään Joseph A. Wilsonin Nigeriin hankkimaan todisteita uraaniväitteen tueksi. Wilson kävi Nigerissä, palasi takaisin ja osoitti väitteen olevan hölynpölyä. Tämä johti siihen, että samalla kun perätön väite sisällytettiin Bushin puheeseen, Valkoisesta talosta vuodatettiin lehdistölle tieto, että Wilsonin vaimo on CIA:n virkailija. Joku tai jotkut Bushin lähipiiristä, presidentin tieten ja suostumuksella tai ilman, kostivat Wilsonille sen, ettei hän tuonut mieluisaa viestiä Nigeristä. Wilsonille kostettiin myös hänen kriittisestä asenteestaan Irakin sotaa kohtaan.
Ei-amerikkalaisten on vaikea tajuta, miten vakavana rikoksena USA:ssa pidetään CIA:n virkailijan salaisen henkilöllisyyden paljastamista. Kohu on sen mukainen. Bush nimitti asiaa tutkimaan itse virkaan nimittämänsä uskollisen tukijansa, oikeusministeri John Ashcroftin, jolla on läheiset suhteet myös muihin potentiaalisiin epäiltyihin. Eli pukki pantiin kaalimaan vartijaksi.. Useat senaattorit ja presidenttiehdokkaat vaativat riippumatonta selvitystä. Myös rikostutkintaa vaaditaan. Monet pitävät luultavana, että vuoto on peräisin Bushin hallinnon korkeimmalta taholta. Korkein taho ei ole uuskonservatiivien, sotahaukkojen ja ylikansallisten yhtiöiden keulakuva Bush, vaan hallintoa ja sotapolitiikkaa tosiasiallisesti johtava varapresidentti Dick Cheney.
Voittamattomalta ja eteenpäin rynnistäneeltä näyttänyt Bush apureineen on nyt tilanteessa, jota kukaan ei olisi uskaltanut vielä vuosi sitten ennustaa. Eräät tarkkailijat puhuvat jo avoimesti siitä, että Bushista apureineen on muodostunut kiviriippa ja vaara USA:n todellisille hallitseville piireille, vaikutusvaltaisille pääomapiireille ja osalle poliittista eliittiä. Nämä piirit ovat joutuneet toteamaan, että Bushin hallinto ei ole vain epäonnistunut sisä- ja talouspolitiikassaan, vaan se on myös ulkopolitiikallaan vienyt maan suohon. Bushista ja hänen sisäpiiristään on siis päästävä eroon, viimeistään seuraavissa presidentinvaaleissa. Miljardööri George Soros sanoi tämän suoraan julkikin pari viikkoa sitten: "hallinto on vaihdettava".
Tämän arvion väitetään olevan osaselityksenä sille, että niin osa hallitsevalle eliitille uskollisesta valtamediasta kuin vielä sodan aikana lammasmaisesti käyttäytyneistä demokraattipoliitikoista, vanhoista upseereista ja tiedusteluveteraaneistakin on viime aikoina käynyt entistä rohkeammin Bushin hallinnon kimppuun. Kyse on eliitin sisäisestä jakautumisesta.
Pientä lohdutusta ja helpotusta Bushin hallinnolle tuo republikaanisen filmitähden Arnold Schwarzeneggerin voitto USA:n väkirikkaimman osavaltion Kalifornian kuvernöörinvaalissa.
Mutta toisaalta tämän Hitlerin ihailijaksi aikoinaan tunnustautuneen ja naisten ahdistelijana kunnostautuneen muskelimiehen voitto ei ole ongelmaton Bushille, niin kiinteä historiallinen suhde kuin Bushin suvulla natsismiin onkin. Sillä sekin tavallaan heijastaa maan jakautumista suhtautumisessa Bushin tukijoukkoihin - tässä tapauksessa nimenomaan kansalaisyhteiskunnan tasolla. (ES)
Kansanäänestystä ei voi vastustaa järkiperustein
EU:n perustuslakia koskevan kansanäänestyksen torjumiseksi yritetään keksiä jos jonkinlaisia perusteluja. Yksikään niistä ei kestä lähempää tarkastelua. Tässä vain lyhyesti muutamia.
Väitetään perustuslaissa olevan kysymys niin monimutkaisista asioista, etteivät kansalaiset niitä mitenkään voi ymmärtää. Vaikeita ne ovatkin. Kansanäänestys ja sitä edeltävä kampanja on käytännössä ainoa tapa perehdyttää ihmiset tähän itseään mitä suurimmassa määrin koskevaan asiaan.
Väitetään, ettei kansanäänestystä tarvita, jos tai kun sille ei ole juridista tarvetta. Juridistakin tarvetta on vaikka millä mitalla. Mutta poliittinen, kansan äänen kuulemiseen liittyvä tarvekin on päivänselvä.
Väitetään, että parlamentaarisessa demokratiasta asiasta päättäminen kuuluu eduskunnalle. Niinhän se kuuluukin, niin kauan kuin lainmuutoksella ei säädetä sitovaa kansanäänestystä. Kysehän onkin neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä, jonka jälkeen eduskunta tekee päätöksen.
Väitetään, kuten pääministeri Matti Vanhanen äskettäin, että hallitus voisi hakea kansan tuen mahdolliselle liittoutumispäätökselle myös eduskuntavaalien kautta.
Mutta eduskuntavaalithan ovat puoluepoliittiset ja asiasisällöltään kaikenkattavat vaalit. Perustuslaki- ja liittoutumisasian liittäminen niihin olisi temppu, jolla nämä asiat yritettäisiin uittaa läpi hukuttamalla ne asioiksi asioiden joukkoon ja vetoamalla puolueuskollisuuteen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikka kirjoitat kiihkottomasti asiaa, niin täältä et saa muuta kuin USAn toimille sokeilta kannattajilta alapääkommentteja ja kommarimusu-huutoja.
Järjestelmästä ja puoluekannasta riippumatta törkeästi valehtelevat ja vailla todellista yhteistyökykyä toimivat poliitikot ja presidentit joutaakin syrjäyttää.
Analyyttinen kirjoituksesi on kiitoksen arvoinen. Muuten on hämmästyttävää, kuinka lyhyt suomen kansan muisti on. Aina pitää olla johonkin suuntaan kyykyllään. 60-70 luvuilla ja vielä 80-luvullakin mielisteltiin ja nuoltiin neukkuja. Nyt tismalleen sama kohdistuu jenkkeihin. Mitään arvostelua ei sallita!
Oikea linja suomalaisena olisi liputtaa Euroopan hegemonian puolesta. Ei Nato-lähtöisesti vaan ajatellen sitä, että Eurooppa voi olla USA:n valtapyrkimyspolitiikan ainoa vastavoima nyt kun Venäjä on polvillaan.
Neukkuja emme ole, jenkkejä meistä ei tule. Olkaamme siis europpalaisia suomalaisia!
Siis ollaan nyt vain EU:ssa. Jos ei mennä Natoon, niin ainakin pitäisi olla mukana Euroopan turvajärjestelyissä. Ei sotaan lähdöstäkään voi kansanäänestystä tehdä, kyllä se on hallituksen ja eduskunnan päätettävä, jos tänne hyökätään. Nythän ei uhkia ole, mutta kannattaa muistaa, että emme me yksin voi turvallisuuttamme taata. Lisäksi Ruotsin mahdollinen meno Natoon saa hallituksen Suomessa tekemään saman päätöksen. En ymmärrä mitä nämä neuvoa-antavan kansanäänestyksen kannattajat tuosta äänestyksestä mekkaloivat, paitsi että vastustavat kaikkea EU-yhteistyötä.