Suomi oli onnistunut saavuttamaan itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan luomassa murrosvaiheessa, jossa keisarillinen Venäjä luhistui ja hajosi, jolloin ensin Ruotsin ja sitten Venäjän vallan alla olleet suomalaiset ottivat isännyyden maassaan omiin käsiinsä.
Korkein valta, valtiovalta, kuului maan itsenäistyttyä ensin väliaikaisesti eduskunnalle ja sen jälkeen, uuden hallitusmuodon 17.7.1919 tapahtuneesta vahvistamisesta lähtien Suomen kansalle.
Itsenäisen Suomen suurimpana ongelmana oli suhteiden järjestäminen entiseen emämaahan, sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän bolsevikkivallankumouksen seurauksena omaksuneeseen Neuvostoliittoon, jonka kanssa rauhanomaista rinnakkaiseloa pidettiin pitkän päälle mahdottomana.
Maailmansotien välisena aikana Suomessa laajalti omaksutun ajattelun mukaan itäinen suurvaltanaapuri muodosti pysyvän uhan maan itsenäisyydelle ja olemassaololle. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiset toimet ja kannaotot määräytyivät pääasiallisesti tämän itsestään selvänä totuutena pidetyn arvion pohjalta.
Toisen osapuolen näkökantojen ymmärtämiselle eivät Suomen ja Neuvostoliiton suhteita 1920- ja 30-luvulla hallinneet epäluulo ja epäluottamus antaneet tilaa.
Kun ensin talvisota syksyllä 1939 ja sitten jatkosota kesällä 1941 puhkesivat, katsottiin näiden tapahtumien - niihin liittyvän Neuvostoliiton häikäilemättömän aseellisen voimankäytön Suomea vastaan - vahvistavan itsenäisyydenajan alkuvuosikymmeninä omaksutun ajattelun oikeaksi.
Kun sota päättyi Saksan tappioon sekä Neuvostoliiton voittoon ja nousuun maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi, olisi maailmansotien välisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun valossa Suomen kohtaloksi pitänyt tulla saman kuin Baltian ja Itä-Euroopan maiden, siis joko liittäminen Neuvostoliitton tai alistaminen sen kansandemokraattiseksi satelliittivaltioksi.
Että näin ei käynyt, täytyi olla syyt, jotka merkitsivät mm. maailmansotien välisenä aikana omaksuttu yksiviivainen turvallisuusideologia ei ollutkaan vastannut todellisuutta.
Suomen valtiollinen johto joutui tarkistamaan idänpolitiikkansa perusteet pakon sanelemana jatkosodan jälkeisessä tilanteessa, jossa maa oli tosiasiallisesti Neuvostoliiton armoilla.
Uuden idänpolitiikan, Suomen ja Neuvostoliiton välisen sovintopolitiikan, peruslinjan viitoitti ja sen toteuttamisen aloitti syksyllä 1944 pääministeriksi tullut ja vuosina 1946-56 tasavallan presidenttinä toiminut, valtiollisista suurmiehistämme kenties se kaikkein suurin, v. 1870 syntynyt J.K. Paasikivi.
Hän todisteli monin historiasta ottaminsa esimerkein, että Neuvostoliiton samoin kuin aikaisemmin keisarillisen Venäjän ainoat pysyvät intressit Suomen suunnalla olivat turvallisuuspoliittiset.
Ottamalla nämä Venäjän oikeutetut, legitiimit intressit omassa toiminnassaan huomioon Suomen oli Paasikiven mukaan mahdollista turvata oma itsenäisyytensä ja pysyä suurvaltojen välisten eruristiriitojen ulkopuolella, sekä saada Neuvostoliiton kanssa aikaan naapuruussuhteet, jotka kumpikin osapuoli voisi kokea omalta kannaltaan ei ainoastaan siedettäviksi vaan suorastaan edullisiksi.
Korkein valta, valtiovalta, kuului maan itsenäistyttyä ensin väliaikaisesti eduskunnalle ja sen jälkeen, uuden hallitusmuodon 17.7.1919 tapahtuneesta vahvistamisesta lähtien Suomen kansalle.
Itsenäisen Suomen suurimpana ongelmana oli suhteiden järjestäminen entiseen emämaahan, sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän bolsevikkivallankumouksen seurauksena omaksuneeseen Neuvostoliittoon, jonka kanssa rauhanomaista rinnakkaiseloa pidettiin pitkän päälle mahdottomana.
Maailmansotien välisena aikana Suomessa laajalti omaksutun ajattelun mukaan itäinen suurvaltanaapuri muodosti pysyvän uhan maan itsenäisyydelle ja olemassaololle. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiset toimet ja kannaotot määräytyivät pääasiallisesti tämän itsestään selvänä totuutena pidetyn arvion pohjalta.
Toisen osapuolen näkökantojen ymmärtämiselle eivät Suomen ja Neuvostoliiton suhteita 1920- ja 30-luvulla hallinneet epäluulo ja epäluottamus antaneet tilaa.
Kun ensin talvisota syksyllä 1939 ja sitten jatkosota kesällä 1941 puhkesivat, katsottiin näiden tapahtumien - niihin liittyvän Neuvostoliiton häikäilemättömän aseellisen voimankäytön Suomea vastaan - vahvistavan itsenäisyydenajan alkuvuosikymmeninä omaksutun ajattelun oikeaksi.
Kun sota päättyi Saksan tappioon sekä Neuvostoliiton voittoon ja nousuun maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi, olisi maailmansotien välisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun valossa Suomen kohtaloksi pitänyt tulla saman kuin Baltian ja Itä-Euroopan maiden, siis joko liittäminen Neuvostoliitton tai alistaminen sen kansandemokraattiseksi satelliittivaltioksi.
Että näin ei käynyt, täytyi olla syyt, jotka merkitsivät mm. maailmansotien välisenä aikana omaksuttu yksiviivainen turvallisuusideologia ei ollutkaan vastannut todellisuutta.
Suomen valtiollinen johto joutui tarkistamaan idänpolitiikkansa perusteet pakon sanelemana jatkosodan jälkeisessä tilanteessa, jossa maa oli tosiasiallisesti Neuvostoliiton armoilla.
Uuden idänpolitiikan, Suomen ja Neuvostoliiton välisen sovintopolitiikan, peruslinjan viitoitti ja sen toteuttamisen aloitti syksyllä 1944 pääministeriksi tullut ja vuosina 1946-56 tasavallan presidenttinä toiminut, valtiollisista suurmiehistämme kenties se kaikkein suurin, v. 1870 syntynyt J.K. Paasikivi.
Hän todisteli monin historiasta ottaminsa esimerkein, että Neuvostoliiton samoin kuin aikaisemmin keisarillisen Venäjän ainoat pysyvät intressit Suomen suunnalla olivat turvallisuuspoliittiset.
Ottamalla nämä Venäjän oikeutetut, legitiimit intressit omassa toiminnassaan huomioon Suomen oli Paasikiven mukaan mahdollista turvata oma itsenäisyytensä ja pysyä suurvaltojen välisten eruristiriitojen ulkopuolella, sekä saada Neuvostoliiton kanssa aikaan naapuruussuhteet, jotka kumpikin osapuoli voisi kokea omalta kannaltaan ei ainoastaan siedettäviksi vaan suorastaan edullisiksi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika paksua paskaa tiettyjen tulkintojen osalta!
"Kun sota päättyi Saksan tappioon sekä Neuvostoliiton voittoon ja nousuun maailman toiseksi johtavaksi suurvallaksi, olisi maailmansotien välisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun valossa Suomen kohtaloksi pitänyt tulla saman kuin Baltian ja Itä-Euroopan maiden, siis joko liittäminen Neuvostoliitton tai alistaminen sen kansandemokraattiseksi satelliittivaltioksi.
Että näin ei käynyt, täytyi olla syyt, jotka merkitsivät mm. maailmansotien välisenä aikana omaksuttu yksiviivainen turvallisuusideologia ei ollutkaan vastannut todellisuutta"
Sehän vastasi oikein hyvin todellisuutta. Oli vain hävijän roolissa oltava kuin kusi sukassa, jottei käy pahemmin. Ei ollut realistista ottaa tiukempaa roolia Idän suuntaan, vaikka syytä olisi ollut.
"Hän todisteli monin historiasta ottaminsa esimerkein, että Neuvostoliiton samoin kuin aikaisemmin keisarillisen Venäjän ainoat pysyvät intressit Suomen suunnalla olivat turvallisuuspoliittiset."
Niin. Ei paljon ole lopputuloksen kanssa kyllä väliä, minkä SYYN takia Venäjän imperiumi milloinkin on ollut tulossa tänne koplaamaan kansallista olemassaoloamme.
Miksi Venäjällä olisi kansainvälisoikeudellisesti suurempi oikeus puuttua Suomen asioihin, kuin Suomella Venäjän asioihin?
Kirjoittajan kanta heijastaa juuri sitä perinteistä myöntyväisyyspolitiikkaa (rähmälläänoloa), joka aiheutti vuosikymmenten pituisen häpeän suomalaiseen diplomatiaan sotien jälkeen.
"Ottamalla nämä Venäjän oikeutetut, legitiimit intressit omassa toiminnassaan huomioon Suomen oli Paasikiven mukaan mahdollista turvata oma itsenäisyytensä ja pysyä suurvaltojen välisten eruristiriitojen ulkopuolella, sekä saada Neuvostoliiton kanssa aikaan naapuruussuhteet, jotka kumpikin osapuoli voisi kokea omalta kannaltaan ei ainoastaan siedettäviksi vaan suorastaan edullisiksi"
Aha. Toinen vaihtoehtohan on nyt sitten onneksi toteutumassa. Se on luja liittoutuminen Euroopan Unionin kansojen kanssa, ja mahdollisesti laajempi yhteistyö turvallisuusopuolella NATOn kanssa. Paasikiven aika oli Paasikiven aikaa. Politiikka muuttuu, myös sotilasmaantiede saa uusia karttapisteitä. Mitähän Paasikivi olisi sanonut nykytilanteesta, jos eläisi. Mahtaisi olla hieman erilainen reaalipoliittinen katsantokanta, kun vieressämme on vahva länsi ja heikko itä....
Just kun pyssyn suusta!
Suomi:EiEU onkin jälki-kekkoslaisen taantumuksen viimeisiä airuita.... Toivottavasti!