"Ylikansallisen koulukunnan haaveiden" sijasta Charles de Gaullen mittainen mies vaati Euroopan rakentamisen perustaksi realiteetteja, joiksi hän katsoi itsenäiset valtiot.
Hänkin halusi, mutta toisella tavalla kuin federalistit, kaikkien Länsi-Euroopan valtioiden yhteistyötä.
Sitä varten oli luotava ylikansallisen hallinnon sijasta "vastuussa olevien hallitusten järjestetty ja säännöllinen neuvonpito ja niistä riippuvainen erikoiselinten työ kullakin alalla". Lisäksi olisi tullut järjestää määräajoin eri maiden parlamenttiedustajien kokoontumisia.(de Gaulle 1971)
Charles de Gaullen jäätyä vuonna 1969 syrjään EY:n laajentaminen tuli käytännössä mahdolliseksi. Vuonna 1973 EY:hyn liittyivät Englanti, Irlanti ja Tanska.
EFTA:an jäivät tämän jälkeen Islanti, Itävalta, Ruotsi, Suomi, Sveitsi ja Norja, joka kansanäänestyksessä hylkäsi liittymissopimuksen. Ruotsin EY:hyn liittymishankkeet tyrmäsi pääministeri Tage Erlander.
Hän tähdensi, että EY:n ylikansallinen päätöksenteko ja Ruotsin suvereniteetti eivät olleet yhteensovitettavissa ja että EY:n poliittiset tavoitteet olivat ristiriidassa Ruotsin puolueettomuuspolitiikan kanssa.
Hän piti myös selvänä, että alhaista työttömyyttä ja yleistä hyvinvointia ei voitaisi Ruotsissa säilyttää, jos maa liittyisi Euroopan yhteisöihin.
Vuonna 1979 käynnistyi EY:n Ranskan ehdotuksen perustama "Euroopan valuuttajärjestelmä", EMS. Se merkitsi uutta alkua de Gaullen vaikutuksesta keskeytyneelle fedralistiselle kehitykselle.
Sen ja siihen keskeisenä osatekijänä kuuluvan "Euroopan valuuttakurssijärjestelmän", ERM:n avulla federalistit pyrkivät luomaan EY:stä vakaiden valuuttakurssien vyöhykkeen.
Tämä tekisi mahdolliseksi muodostaa EY-maiden yhteisen talous- ja rahaliiton, joka laskisi lopullisen perustan tavoitteena olevalle liittovaltiolle.
Vuoden 1981 alusta Kreikka ja viisi vuotta myöhemmin Espanja ja Portugali - vuodesta 1973 jäseneksi tulleen Iralnnin ohella läntisen Euroopan taloudellisesti vähiten kehittyneet maat - liittyivät yhteisöön.
Sen laajentamisen takana ei ollut ensisijaisesti pyrkimys suurvaltastrategisen aseman parantamiseen vaan yhteisön suurvaltastrategisen aseman parantamiseen.
Tämä tavoite toteutui, kun sen alueeseen liitettiin strategisesti tärkeät Kreikka ja Pyreneitten niemimaa.
Vuonna 1984 EY:n hallituksena toimivan virkamieskomission puheenjohtajaksi nimitettiin Ranskan sosialistihallituksen valtiovarainministerinä toiminut Jacques Delors, jolla oli läheiset suhteet monien eurooppalaisten suuryhtiöiden johtohenkilöihin.
Nämä olivat edellisenä vuonna perustaneet "Suurteollisuudenharjoittajien eurooppalaisen pyöreän pöydän" -järjestön ("European round table of industrialists") ohjaaman EY:tä ja sen tulevaa kehitystä suuryritysten ja niiden omistajien etujen mukaisten päätösten aikaansaamiseksi sekä kansallisten demokraattisten päätöksentekoprosessin vaikutuksen minimoimiseksi yhteisössä.
Tästä ja toisesta EU:n kehitystä ohjaavasta, kulissien takana toimivasta suurpääomanomistajien ja valtaeliitin etuja ajavasta vaikuttajatahosta bilderberg-ryhmästä lisää tuonnempana.
Delors ryhtyi bilderberg-ryhmän tukemana ja "pyöreän pöydän" -järjestön laatiman toimenpideohjelman mukaisesti kehittämään EY:stä Rooman sopimuksessa kaavailtua sisämarkkina-aluetta, jossa jäsenmaitten väliset rajat olisi poistettu.
Tässä tarkoituksessa EY hyväksyi heinäkuussa 1985 Milanossa pidetyssä kokouksessaan 282 direktiiviä sisältävän ns. Valkoisen kirjan.
Direktiiveissä määrättiin, miten erilaiset kaupan esteet oli poistettava ja yhteiset toimintaperiaatteet toteutettava yhteisön jäsenmaissa.
Asiakirjan luonnoksen oli sen "pyöreän pöydän" -järjestössä tapahtunutta alkukäsittelyä varten laatinut Philipsin pääjohtaja Wisse Dekker.
Joulukuussa 1985 Luxemburgissa pitämässään kokouksessa EY hyväksyi federalistista kehitystä yhteisössä syventävän ns. yhtenäsiasiakirjan. Se tuli voimaan vuonna 1987.
Siinä tarkistettiin Tooman sopimuksen eräitä kohtia ja laajennettiin yhteisön toimintakenttää mm. ulko-, alue-, valuutta-, ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa sekä tieteellistä tutkimusta koskevilla asioilla.
Kaksi vuosikymmnentä aikaisemmin presidentti de Gaullen vaatimuksesta käyttöönotettu veto-oikeus asioista EY:n neuvostossa ratkaistaessa päätettiin poistaa ja siirtyä suuremman yhtenäisyyden saavuttamiseksi ratkasemaan asiat pääsääntöisesti määräenemmistöllä.
Hänkin halusi, mutta toisella tavalla kuin federalistit, kaikkien Länsi-Euroopan valtioiden yhteistyötä.
Sitä varten oli luotava ylikansallisen hallinnon sijasta "vastuussa olevien hallitusten järjestetty ja säännöllinen neuvonpito ja niistä riippuvainen erikoiselinten työ kullakin alalla". Lisäksi olisi tullut järjestää määräajoin eri maiden parlamenttiedustajien kokoontumisia.(de Gaulle 1971)
Charles de Gaullen jäätyä vuonna 1969 syrjään EY:n laajentaminen tuli käytännössä mahdolliseksi. Vuonna 1973 EY:hyn liittyivät Englanti, Irlanti ja Tanska.
EFTA:an jäivät tämän jälkeen Islanti, Itävalta, Ruotsi, Suomi, Sveitsi ja Norja, joka kansanäänestyksessä hylkäsi liittymissopimuksen. Ruotsin EY:hyn liittymishankkeet tyrmäsi pääministeri Tage Erlander.
Hän tähdensi, että EY:n ylikansallinen päätöksenteko ja Ruotsin suvereniteetti eivät olleet yhteensovitettavissa ja että EY:n poliittiset tavoitteet olivat ristiriidassa Ruotsin puolueettomuuspolitiikan kanssa.
Hän piti myös selvänä, että alhaista työttömyyttä ja yleistä hyvinvointia ei voitaisi Ruotsissa säilyttää, jos maa liittyisi Euroopan yhteisöihin.
Vuonna 1979 käynnistyi EY:n Ranskan ehdotuksen perustama "Euroopan valuuttajärjestelmä", EMS. Se merkitsi uutta alkua de Gaullen vaikutuksesta keskeytyneelle fedralistiselle kehitykselle.
Sen ja siihen keskeisenä osatekijänä kuuluvan "Euroopan valuuttakurssijärjestelmän", ERM:n avulla federalistit pyrkivät luomaan EY:stä vakaiden valuuttakurssien vyöhykkeen.
Tämä tekisi mahdolliseksi muodostaa EY-maiden yhteisen talous- ja rahaliiton, joka laskisi lopullisen perustan tavoitteena olevalle liittovaltiolle.
Vuoden 1981 alusta Kreikka ja viisi vuotta myöhemmin Espanja ja Portugali - vuodesta 1973 jäseneksi tulleen Iralnnin ohella läntisen Euroopan taloudellisesti vähiten kehittyneet maat - liittyivät yhteisöön.
Sen laajentamisen takana ei ollut ensisijaisesti pyrkimys suurvaltastrategisen aseman parantamiseen vaan yhteisön suurvaltastrategisen aseman parantamiseen.
Tämä tavoite toteutui, kun sen alueeseen liitettiin strategisesti tärkeät Kreikka ja Pyreneitten niemimaa.
Vuonna 1984 EY:n hallituksena toimivan virkamieskomission puheenjohtajaksi nimitettiin Ranskan sosialistihallituksen valtiovarainministerinä toiminut Jacques Delors, jolla oli läheiset suhteet monien eurooppalaisten suuryhtiöiden johtohenkilöihin.
Nämä olivat edellisenä vuonna perustaneet "Suurteollisuudenharjoittajien eurooppalaisen pyöreän pöydän" -järjestön ("European round table of industrialists") ohjaaman EY:tä ja sen tulevaa kehitystä suuryritysten ja niiden omistajien etujen mukaisten päätösten aikaansaamiseksi sekä kansallisten demokraattisten päätöksentekoprosessin vaikutuksen minimoimiseksi yhteisössä.
Tästä ja toisesta EU:n kehitystä ohjaavasta, kulissien takana toimivasta suurpääomanomistajien ja valtaeliitin etuja ajavasta vaikuttajatahosta bilderberg-ryhmästä lisää tuonnempana.
Delors ryhtyi bilderberg-ryhmän tukemana ja "pyöreän pöydän" -järjestön laatiman toimenpideohjelman mukaisesti kehittämään EY:stä Rooman sopimuksessa kaavailtua sisämarkkina-aluetta, jossa jäsenmaitten väliset rajat olisi poistettu.
Tässä tarkoituksessa EY hyväksyi heinäkuussa 1985 Milanossa pidetyssä kokouksessaan 282 direktiiviä sisältävän ns. Valkoisen kirjan.
Direktiiveissä määrättiin, miten erilaiset kaupan esteet oli poistettava ja yhteiset toimintaperiaatteet toteutettava yhteisön jäsenmaissa.
Asiakirjan luonnoksen oli sen "pyöreän pöydän" -järjestössä tapahtunutta alkukäsittelyä varten laatinut Philipsin pääjohtaja Wisse Dekker.
Joulukuussa 1985 Luxemburgissa pitämässään kokouksessa EY hyväksyi federalistista kehitystä yhteisössä syventävän ns. yhtenäsiasiakirjan. Se tuli voimaan vuonna 1987.
Siinä tarkistettiin Tooman sopimuksen eräitä kohtia ja laajennettiin yhteisön toimintakenttää mm. ulko-, alue-, valuutta-, ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa sekä tieteellistä tutkimusta koskevilla asioilla.
Kaksi vuosikymmnentä aikaisemmin presidentti de Gaullen vaatimuksesta käyttöönotettu veto-oikeus asioista EY:n neuvostossa ratkaistaessa päätettiin poistaa ja siirtyä suuremman yhtenäisyyden saavuttamiseksi ratkasemaan asiat pääsääntöisesti määräenemmistöllä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.