Kiukutteleva tyttöystävä

Hei,ja kiitos,=),mutta en käytä mitään hormonivalmisteita ehkäisyyn.En ole käyttänyt yli 10 vuoteen.Olen yli 30 vuotias.Joten,ei siis voi siitäkään johtua.

Hei,ja kiitos myös sulle ihanasta vastauksesta.
Taitaa se vain niin olla,juuri kuten asian selvitit.Miesten sietokyky vain taitaa vaihdella,ja minulla on käynyt tosi huono tuuri sen suhteen.=(.Välillä vain tunnun olevan pelkkä taakka rakkaani elämässä,vaikka hyviäkin aikoja on,ja jotka sitten ovatkin tosi hyviä.Välillä vaan pelottaa,ettei se riitä.

Miehetkö rauhallisia?? Ja pah! Useimmilla nyrkki heiluu ja suusta pääsee mitä kamalimpia rivouksia! Joo, näinhä se maailma paranee..hohhoijaa.

heh kirjoitti:

Miehetkö rauhallisia?? Ja pah! Useimmilla nyrkki heiluu ja suusta pääsee mitä kamalimpia rivouksia! Joo, näinhä se maailma paranee..hohhoijaa.

Tässä maassa useimmilla miehillä ei nyrkki heilu ...

mutta useimmilla sinun ja ystäviesi miehillä niin toki voi olla.

Valitettavasti näin naisena on myönnettävä, me naiset ollaan usein kärttyisiä, ihan ilman syytä.
Sama pätee eläinkuntaankin, ämmät ne sielläkin riehuu ja urokset ovat nöyrinä.
Itselläni on kaksi narttukoiraa ja kun niillä on juoksuaika, ne meinaavat repiä vastaantulevat urokset riekaleiksi!
Viikon kestävän juoksun aikana vain pieni hetki on sellainen, jolloin narttu päästäisi uroksen puksauttamaan, mutta silloinhan me kävelemmekin ihan kiltisti koirat kytkettyinä..

Moikka.Puhut asiaa,kaikin puolin,mutta minähän en kuitenkaan ole purkanut kiukkuani suoraan häneen,vaan se on sellaista yksinään pärräämistä,kenkien potkimista kiukulla jalasta,sadattelua,yksinään välillä pillittämistäkin,sun kaikkea muuta pientä.Mutta tietty se näkyy toiselle osapuolelle,eikä siihen voi olla reagoimatta.Ymmärrän siis häntä.Itseäni vaan en.

ja kiitos kun vastasit.Ja rohkaisit.
Surullista,että tyttöystäväsi olo helpottui vasta erotessa.Joskus kiukku tuleekin varmasti siitä,että on tyytymätön,ihan tiedostamattaan suhteeseen,mutta enpä usko että itseni kohdalla on kyse siitä.Olen onnellinen,ihan oikeasti,sillä olen ollut myös onnettomassa parisuhteessa.Tiedän siis eron.Kyllästynyt kylläkin välillä,arjen rutiineihin,ja siihen että hänellä on aina kiire(työ).Monta matkaakin on peruuntunut hänen työnsä takia.Ehkä tämä osaltaan vaikuttaa minun kiukutteluuni,välillä.Asialle ei voi tehdä mitään.Velvollisuudet on hoidettava,enkä tiettykään siitä hänelle edes valita.
Tietty olen kai myös sen luontoinenkin,etten ole tasainen.Harvemmin tyytyväinen,vaikka kaikki asiat ovat ihan hyvin ja olen onnellinen pohjimmiltani.Joskus tulee kumman hyvä olo,ihan tyhjästä,sellainen levollinen,ja sen kyllä aina huomaa.Kaikki.Itse nautin niistä päivistä aina suunnattomasti,ahmin oikein,kun tiedän,ettei se jää päälle kuitenkaan.Valitettavasti.

sulle myös.=)
Taidannet ymmärtää,mistä siis puhelin.
Olen kyllä siis tiedostanut asian,ja pitää kyllä sanoa,että olen itsekin oivaltanut tuon yksin oleilun auttaneen.Pitää ikäänkuin rauhoittua.Pistää itsensä kasaan ja miettiä,miksi vene keikkaa.Joskus löytyy syy,joskus ei,ja kuten sulla,minulla on mennyt jostain syystä myös vaan yksinkertaisesti ohi tuo kiukkukausi,ja juuri sellainen,johon ei ole mitään syytä ollut.Harmittaa vaan,kun se alkaa kestää viikkojakin.Sitten päätän,että nyt,nyt aloitan tämän päivän positiivisella mielellä ja asenteella,ja todistan miehelleni,että osaan olla enkelikin(onneksi olen sentään onnistunutkin),mutta silti vaan mokaa kuitenkin taas jotain,ja menee taas aikaa,kunnes saa langan päästä kiinni,niin että toinenkin uskoo,ettei sen tarvitse koko aika pelätä,milloin tuolla toisella taas pinna katkeaa,ja milloin tuo toinen taas ärähtää jotakin negatiiviseen äänensävyyn.Ei ole helppoa meillä,liian energian omaavilla,mutta pitää vaan sietää itseään jotenkuten.Miehellä vaan alkaa stressikäyrä kohota minun äreydestäni välillä,vaikken suoraan häntä kohtaa kiukuttelekaan.Yksinäni kiroilen.Mieheni takia(ja itsenikin,olisi mukavampi olla),toivoisin säyseämpää luonnetta.Lobotomia tässä taitaa ainoa keino olla?

Känkkis kirjoitti:

sulle myös.=)
Taidannet ymmärtää,mistä siis puhelin.
Olen kyllä siis tiedostanut asian,ja pitää kyllä sanoa,että olen itsekin oivaltanut tuon yksin oleilun auttaneen.Pitää ikäänkuin rauhoittua.Pistää itsensä kasaan ja miettiä,miksi vene keikkaa.Joskus löytyy syy,joskus ei,ja kuten sulla,minulla on mennyt jostain syystä myös vaan yksinkertaisesti ohi tuo kiukkukausi,ja juuri sellainen,johon ei ole mitään syytä ollut.Harmittaa vaan,kun se alkaa kestää viikkojakin.Sitten päätän,että nyt,nyt aloitan tämän päivän positiivisella mielellä ja asenteella,ja todistan miehelleni,että osaan olla enkelikin(onneksi olen sentään onnistunutkin),mutta silti vaan mokaa kuitenkin taas jotain,ja menee taas aikaa,kunnes saa langan päästä kiinni,niin että toinenkin uskoo,ettei sen tarvitse koko aika pelätä,milloin tuolla toisella taas pinna katkeaa,ja milloin tuo toinen taas ärähtää jotakin negatiiviseen äänensävyyn.Ei ole helppoa meillä,liian energian omaavilla,mutta pitää vaan sietää itseään jotenkuten.Miehellä vaan alkaa stressikäyrä kohota minun äreydestäni välillä,vaikken suoraan häntä kohtaa kiukuttelekaan.Yksinäni kiroilen.Mieheni takia(ja itsenikin,olisi mukavampi olla),toivoisin säyseämpää luonnetta.Lobotomia tässä taitaa ainoa keino olla?

Lue lisää

Huh, kuulostaapas tutulta noi sun mietteet! Ihan samanlaisia kiukkuja minäkin toisinaan puran ympäristööni, ja tuo miesparkahan niistä eniten joutuu kärsimään kun saman katon alla asuu. Minä vain olen niin kauhea, että pahimmillani puran kiukkuani häneen huutamalla ja sanomalla asioita, joita kadun jälkeenpäin. Toki suuri osa sanoistani on totta, mutta kiukkuisena ilmaisen itseäni hieman liian jyrkästi. Ei, en todellakaan haluaisi olla tällainen "ämmä", mutta mitään en tuliselle temperamentilleni voi. En, vaikka kuinka päättäisin olla kiltti ja kultainen. Yleensä olenkin, mutta vähintään muutaman viikon välein kiehahtaa, ja se aiheuttaa pahaa mieltä pitkäksi aikaa.
Niin, että säyseämpää luonnetta toivotaan täälläkin :)

maikki kirjoitti:

Huh, kuulostaapas tutulta noi sun mietteet! Ihan samanlaisia kiukkuja minäkin toisinaan puran ympäristööni, ja tuo miesparkahan niistä eniten joutuu kärsimään kun saman katon alla asuu. Minä vain olen niin kauhea, että pahimmillani puran kiukkuani häneen huutamalla ja sanomalla asioita, joita kadun jälkeenpäin. Toki suuri osa sanoistani on totta, mutta kiukkuisena ilmaisen itseäni hieman liian jyrkästi. Ei, en todellakaan haluaisi olla tällainen "ämmä", mutta mitään en tuliselle temperamentilleni voi. En, vaikka kuinka päättäisin olla kiltti ja kultainen. Yleensä olenkin, mutta vähintään muutaman viikon välein kiehahtaa, ja se aiheuttaa pahaa mieltä pitkäksi aikaa.
Niin, että säyseämpää luonnetta toivotaan täälläkin :)

Lue lisää

Heippa taas.
No,jotenkin lohtuhan se o minullekin että tietää muitakin olevan olemassa,ja ukkoparallekin löytyy siis kohtalotovereita.
Mä olen onnistunut kiukkupurkaukseni jo tukahduttamaan,hiillyn siis harvemmin kuin ennen,mutta,ei ole hyvä tukahduttaa.Tarvitsisi keksiä joku keino,millä sain kiukun ulos,ilman että mies häiriintyy tai loukkaantuu.
Mitkään säkin potkimiset sun muut ei todellakaan auta,kun pitäs vähintään repiä taloja alas.
Mutta minulla sama,päätän ja päätän mutta silti menee mönkään.Toki,välillä menee paremmin.
Sulla taitaa olla pitkäpinnainen mies?
Minullapa vaan ei ole.Sille ei sanota yhtään mitään,ja jos niin kuitenkin käy,siitä seuraa kireetä tunnelmaa viikoiksi.Ei kiva.
Uskon siis ,että tuo mielipahan ilmaantuminen varmasti on kaikinpuolin samantapaista kuin meillä,joten koetetaanhan tässä pärjäillä.
Minä pelkään vain mieheni suhtautumista pitemmän päälle,sillä näyttää että alkaa olemaan mitta jo nyt aika täysi,siltikin,vaikka meillä voi olla rauhallista aikaa viikkoja.Ei kuohahduksia eikä muuta negatiivista.On kai saanut tarpeekseen jo siinä määrin,ettei siedä enää mitään.
Toivotaan siis säyseämpiä luonteita,ehkä ikä muuttaisi hieman? Vai paheneeko vaan?

Känkkis kirjoitti:

Heippa taas.
No,jotenkin lohtuhan se o minullekin että tietää muitakin olevan olemassa,ja ukkoparallekin löytyy siis kohtalotovereita.
Mä olen onnistunut kiukkupurkaukseni jo tukahduttamaan,hiillyn siis harvemmin kuin ennen,mutta,ei ole hyvä tukahduttaa.Tarvitsisi keksiä joku keino,millä sain kiukun ulos,ilman että mies häiriintyy tai loukkaantuu.
Mitkään säkin potkimiset sun muut ei todellakaan auta,kun pitäs vähintään repiä taloja alas.
Mutta minulla sama,päätän ja päätän mutta silti menee mönkään.Toki,välillä menee paremmin.
Sulla taitaa olla pitkäpinnainen mies?
Minullapa vaan ei ole.Sille ei sanota yhtään mitään,ja jos niin kuitenkin käy,siitä seuraa kireetä tunnelmaa viikoiksi.Ei kiva.
Uskon siis ,että tuo mielipahan ilmaantuminen varmasti on kaikinpuolin samantapaista kuin meillä,joten koetetaanhan tässä pärjäillä.
Minä pelkään vain mieheni suhtautumista pitemmän päälle,sillä näyttää että alkaa olemaan mitta jo nyt aika täysi,siltikin,vaikka meillä voi olla rauhallista aikaa viikkoja.Ei kuohahduksia eikä muuta negatiivista.On kai saanut tarpeekseen jo siinä määrin,ettei siedä enää mitään.
Toivotaan siis säyseämpiä luonteita,ehkä ikä muuttaisi hieman? Vai paheneeko vaan?

Lue lisää

Exäni nieli alistuen kaiken, miten paljon ikinä hänelle kiukkuilinkaan, ja varmasti suureksi osaksi sen vuoksi suhde sitten hiipuikin.
Nykyiseni puolestaan ärähtää takaisin, jos alan purkamaan pahantuulisuuttani häneen, mutta kyllä nuo mun Suuret Katastrofit kuitenkin selvästi sattuvat häneen. Hän on saanut minut miettimään käytöstäni, ja olenkin todennut olevani kiukkuisena naurettavan akkamaisen lapsellinen. SILTI niitä kohtauksia tulee, tosin harvemmin kuin ennen, ja joka kerta poden jälkeenpäin suurensuurta morkkista. Kyllä, välillä tuntuu, että hänellä alkaa olla mitta täynnä. Kuten itsellänikin. Viimeisimmän kuohahduksen jälkeen hän kuitenkin totesi, että tulisuus on mun luonteenpiirteeni, eikä se koskaan kokonaan häviä, vaan sekä mun että hänen on vain hyväksyttävä se osana minua. Niinhän se on, mutta ainahan itseään voi kehittää parempaan, ja mulla se on juuri tuota rauhallisuuden opettelua :)
Lohduttavaa on, että äitini oli ennen samanlainen tuliluontoinen kiukkupussi, mutta neljänkympin korvilla hän on rauhoittunut huomattavasti. Nykyään kadehdin hänen rauhallista ja huoletonta asennettaan!

Maikki kirjoitti:

Exäni nieli alistuen kaiken, miten paljon ikinä hänelle kiukkuilinkaan, ja varmasti suureksi osaksi sen vuoksi suhde sitten hiipuikin.
Nykyiseni puolestaan ärähtää takaisin, jos alan purkamaan pahantuulisuuttani häneen, mutta kyllä nuo mun Suuret Katastrofit kuitenkin selvästi sattuvat häneen. Hän on saanut minut miettimään käytöstäni, ja olenkin todennut olevani kiukkuisena naurettavan akkamaisen lapsellinen. SILTI niitä kohtauksia tulee, tosin harvemmin kuin ennen, ja joka kerta poden jälkeenpäin suurensuurta morkkista. Kyllä, välillä tuntuu, että hänellä alkaa olla mitta täynnä. Kuten itsellänikin. Viimeisimmän kuohahduksen jälkeen hän kuitenkin totesi, että tulisuus on mun luonteenpiirteeni, eikä se koskaan kokonaan häviä, vaan sekä mun että hänen on vain hyväksyttävä se osana minua. Niinhän se on, mutta ainahan itseään voi kehittää parempaan, ja mulla se on juuri tuota rauhallisuuden opettelua :)
Lohduttavaa on, että äitini oli ennen samanlainen tuliluontoinen kiukkupussi, mutta neljänkympin korvilla hän on rauhoittunut huomattavasti. Nykyään kadehdin hänen rauhallista ja huoletonta asennettaan!

Lue lisää

Moi taas,ja kyllä vaan,kuin olisin itse kirjoittanut kirjoituksesi.Piti oikeen välillä katsoa nimimerkkiä,jotta voisin varmistua asiasta.=).Sinulla siis samanmoinen mies,kuin minulla.Ärähtää takaisin,ja minä huomaan myös,että se katastrofitilanteet kyllä satuttavat miun miestäni myös todella.Itse melkein pääsen niiden yli paremmin.Mies on myös huomannut,että olen pippurinen luonne,ja tajunnut,ettei se muutu,ja yrittää epätoivoisesti hyväksyä asian,mutta en tiedä pystyykö se siihen ikinä.
Välillä tosiaan pelottaa koko asia.
Muuten,myös mun äitini on ollut varsinainen hirmumysky nuorena,ja tottatosiaan,on myöskin nykyään säyseä ja leppoisa keski-ikäinen.Ihailen myös äitiäni ja se herättelee minussakin toivoa siitä,että kyllä tämä tulisuus tästä vielä tasaantuu.Äitini on yhä "myrskyisä",mutta vain ani harvoin ja tilanteissa,joissa joku yrittää "kävellä hänen ylitseen".Toivotaan,että meistä tyttäristäkin tulisi yhtä ihania.
Itse olen myös miettinyt ja miettinyt kiukkuisuuteni syitä,ja jotain olen keksinytkin.Yksi on turhautuneisuuden tunne.Ei niinkään parisuhteessa,mutta muuten.Minulla pitäisi olla enemmän virikkeitä,mutta mihinkään on vaikea tarttua kun talvi painaa päälle.
Toki luonnekin vaikuttaa.Ja hei,lapsellisuutta tunnen minäkin kun kiukuttelen.En tunne olevani lainkaan täysi-ikäinen,ja se hävettää.

Känkkis kirjoitti:

Moi taas,ja kyllä vaan,kuin olisin itse kirjoittanut kirjoituksesi.Piti oikeen välillä katsoa nimimerkkiä,jotta voisin varmistua asiasta.=).Sinulla siis samanmoinen mies,kuin minulla.Ärähtää takaisin,ja minä huomaan myös,että se katastrofitilanteet kyllä satuttavat miun miestäni myös todella.Itse melkein pääsen niiden yli paremmin.Mies on myös huomannut,että olen pippurinen luonne,ja tajunnut,ettei se muutu,ja yrittää epätoivoisesti hyväksyä asian,mutta en tiedä pystyykö se siihen ikinä.
Välillä tosiaan pelottaa koko asia.
Muuten,myös mun äitini on ollut varsinainen hirmumysky nuorena,ja tottatosiaan,on myöskin nykyään säyseä ja leppoisa keski-ikäinen.Ihailen myös äitiäni ja se herättelee minussakin toivoa siitä,että kyllä tämä tulisuus tästä vielä tasaantuu.Äitini on yhä "myrskyisä",mutta vain ani harvoin ja tilanteissa,joissa joku yrittää "kävellä hänen ylitseen".Toivotaan,että meistä tyttäristäkin tulisi yhtä ihania.
Itse olen myös miettinyt ja miettinyt kiukkuisuuteni syitä,ja jotain olen keksinytkin.Yksi on turhautuneisuuden tunne.Ei niinkään parisuhteessa,mutta muuten.Minulla pitäisi olla enemmän virikkeitä,mutta mihinkään on vaikea tarttua kun talvi painaa päälle.
Toki luonnekin vaikuttaa.Ja hei,lapsellisuutta tunnen minäkin kun kiukuttelen.En tunne olevani lainkaan täysi-ikäinen,ja se hävettää.

Lue lisää

Voi taivas, niin tuttuja pointteja kirjoittelit! Tuokin, että äidistä löytyy pippuria pitää puolensa, jos joku "yrittää kävellä ylitse"... Ja se, että turhautuneisuus on eräs merkittävä kiukkuisuutesi syy. Sama täällä! Nimenomaan, varsinkaan näin talvella ei oikein tajua tarttua mihinkään, sitten sitä vaan haahuilee eikä saa aikaiseksi mitään "järkevää", ja kun ylimääräistä energiaa oikein kertyy eikä sitä käytä mihinkään, niin turhautuuhan sitä. Turhautuminen kiukuttaa, ja miesparka saa tuta kiukutuksen ensimmäisenä. Ja sekin kiukuttaa, kun mies osaa käyttää energiansa järkeviin asioihin ja on tehokas, ja itse vain lusmuan, vaikka tekemistä kyllä olisi. Joku kateus tai vastaava minussa sitten nostaa päätään, ja syyttelee, kun itse en saa mitään aikaiseksi, jolloin turhautuneisuus kasvaa ja kiukku kehittyy. YRITÄN parhaani mukaan silloin pysytellä rauhallisena ja painua vaikka lenkille tai ryhtyä tekemään jotain järkevää, mutta esim. likainen sukka väärässä paikassa saattaa katkaista kamelin selän, ja myrsky pääsee valloilleen. Sitten on liian myöhäistä yrittää hillitä itseään. Ovet paukkuu ja tavarat lentelee ja huuto kaikuu seinästä toiseen.

Nii-in, todella lapsellista. Järkevä aikuinen ihminen huolehtisi, ettei turhaudu niin paljoa, että täytyy kiukkuilla, ja jos kiukustuukin, niin purkaisi aggressionsa jotenkin muuten kuin raivoamalla. Minä en siis ole aikuinen enkä missään nimessä järkevä ;) Mutta tosiaan, itseään voi aina yrittää kehittää, ja yritys on kova.

Känkkis kirjoitti:

Moi taas,ja kyllä vaan,kuin olisin itse kirjoittanut kirjoituksesi.Piti oikeen välillä katsoa nimimerkkiä,jotta voisin varmistua asiasta.=).Sinulla siis samanmoinen mies,kuin minulla.Ärähtää takaisin,ja minä huomaan myös,että se katastrofitilanteet kyllä satuttavat miun miestäni myös todella.Itse melkein pääsen niiden yli paremmin.Mies on myös huomannut,että olen pippurinen luonne,ja tajunnut,ettei se muutu,ja yrittää epätoivoisesti hyväksyä asian,mutta en tiedä pystyykö se siihen ikinä.
Välillä tosiaan pelottaa koko asia.
Muuten,myös mun äitini on ollut varsinainen hirmumysky nuorena,ja tottatosiaan,on myöskin nykyään säyseä ja leppoisa keski-ikäinen.Ihailen myös äitiäni ja se herättelee minussakin toivoa siitä,että kyllä tämä tulisuus tästä vielä tasaantuu.Äitini on yhä "myrskyisä",mutta vain ani harvoin ja tilanteissa,joissa joku yrittää "kävellä hänen ylitseen".Toivotaan,että meistä tyttäristäkin tulisi yhtä ihania.
Itse olen myös miettinyt ja miettinyt kiukkuisuuteni syitä,ja jotain olen keksinytkin.Yksi on turhautuneisuuden tunne.Ei niinkään parisuhteessa,mutta muuten.Minulla pitäisi olla enemmän virikkeitä,mutta mihinkään on vaikea tarttua kun talvi painaa päälle.
Toki luonnekin vaikuttaa.Ja hei,lapsellisuutta tunnen minäkin kun kiukuttelen.En tunne olevani lainkaan täysi-ikäinen,ja se hävettää.

Lue lisää

Yksi, minkä olen huomannut vaikuttavan, on se, miten paljon elän omaa elämääni. Eli mitä enemmän tapaan muita ihmisiä, sitä paremmalla tuulella pysyn. Mutta jos vain nyhjään kotona, enkä juuri muita näe kuin miekkoseni, niin seinähulluus iskee.

Ja se auttaa, kun juttelee "kohtalotovereiden" kanssa. Jotenkin se, että huomaa muidenkin tuntevan ja ajattelevan samalla tavalla, tekee asioista jokseenkin inhimillisempiä, ja helpommin hyväksyttäviä. Se rauhoittaa. Tällä hetkellä yksikään lähimmistä ystävistäni ei seurustele, joten heille on ihan turha yrittää puhua parisuhdeasioista, heitä kun ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. On siis ollut tosi kiva tässä näin vaihtaa ajatuksia kanssasi, kiitos siitä :)

Maikki kirjoitti:

Yksi, minkä olen huomannut vaikuttavan, on se, miten paljon elän omaa elämääni. Eli mitä enemmän tapaan muita ihmisiä, sitä paremmalla tuulella pysyn. Mutta jos vain nyhjään kotona, enkä juuri muita näe kuin miekkoseni, niin seinähulluus iskee.

Ja se auttaa, kun juttelee "kohtalotovereiden" kanssa. Jotenkin se, että huomaa muidenkin tuntevan ja ajattelevan samalla tavalla, tekee asioista jokseenkin inhimillisempiä, ja helpommin hyväksyttäviä. Se rauhoittaa. Tällä hetkellä yksikään lähimmistä ystävistäni ei seurustele, joten heille on ihan turha yrittää puhua parisuhdeasioista, heitä kun ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. On siis ollut tosi kiva tässä näin vaihtaa ajatuksia kanssasi, kiitos siitä :)

Lue lisää

meillä taitaa olla!!=) Totta,taas tuli semmoinen olo,kun luin sun kirjoituksia,että meikähän se siinä.Heh.
Minkä ikäinen sinä olet? Minä olen jo 30 paremmalla puolella.Myös meidän äidit tuntuvat olevan ihan identtiset luonteet.Ei ihme,että me olemme sitten myös näin samankaltaisia.=).
Mitä tuohon turhautumiseen tulee,niin sama juttu muuten minulla.Mieheni on myös kiireinen ja paljon puuhaava,ja minulla sama kuin sulla.Lusmuan vain,vaikka olisi kyllä kamujakin joidenka luokse mennä,tai muuta.Salilla käyn kyllä ahkeraan,mutta silti tuntuu,ettei sekään riitä.Tosi on,että mitä enemmän itse puuhaan ja tapaan muita ihmisia,sitä "tärkeämmäksi" tunnen myös itseni.Mieheni kun on tärkeä,niin työssään kuin ystäviensäkin keskellä.Kyllä kai minäkin,mutta kun olen niin paljon laiskempi enkä jaksa olla niin aktiivinen kummankaan suhteen.Sitten iskee se "kateus",jonka mainitsit.Se juuri.Se juuri pistää kiukuttamaan,ja se yhdistettynä turhautuneisuuteen,on aika kamala yhdistelmä.Itsestänihän se on kiinni,tottakai,mutta kun vain toisaalta laiskottaa.Ymmärrän ettei mieheni elä vain minua varten,mutta kun tulee se lapsellisuuskohtaus,unohdan koko asian,jonka kunnon aikuinen kyllä muistaisi ja ymmärtäisi.
Ja taas hävettää.Mun pitäisi ehdottomasti kasvaa isoksi,käydä joku hemmetin henkinen kasvu tai jotain,emmä muuten enää pärjää tässä suhteessa.
On muuten ollut tosdellakin mukava vaihtaa sun kanssa ajatuksia,joten kiitos myös sinulle!=).
Hienoa,että meitä on muitakin,vaikkei se niin upeeta miehiä kohtaan olekaan.Olen mielestäni muuten henkisesti terve,tajuan oikean ja väärän eron,olen rehellinen,sympaattinenkin sekä myötätuntoinen,mutta tämän kiivauden kun vain jollakin lailla saisi kitkettyä itsestään.
Katsomme,mitä aika näyttää.Siihen asti,Maikki,oli tosiaan kiva jutskaa.=)

Känkkis kirjoitti:

meillä taitaa olla!!=) Totta,taas tuli semmoinen olo,kun luin sun kirjoituksia,että meikähän se siinä.Heh.
Minkä ikäinen sinä olet? Minä olen jo 30 paremmalla puolella.Myös meidän äidit tuntuvat olevan ihan identtiset luonteet.Ei ihme,että me olemme sitten myös näin samankaltaisia.=).
Mitä tuohon turhautumiseen tulee,niin sama juttu muuten minulla.Mieheni on myös kiireinen ja paljon puuhaava,ja minulla sama kuin sulla.Lusmuan vain,vaikka olisi kyllä kamujakin joidenka luokse mennä,tai muuta.Salilla käyn kyllä ahkeraan,mutta silti tuntuu,ettei sekään riitä.Tosi on,että mitä enemmän itse puuhaan ja tapaan muita ihmisia,sitä "tärkeämmäksi" tunnen myös itseni.Mieheni kun on tärkeä,niin työssään kuin ystäviensäkin keskellä.Kyllä kai minäkin,mutta kun olen niin paljon laiskempi enkä jaksa olla niin aktiivinen kummankaan suhteen.Sitten iskee se "kateus",jonka mainitsit.Se juuri.Se juuri pistää kiukuttamaan,ja se yhdistettynä turhautuneisuuteen,on aika kamala yhdistelmä.Itsestänihän se on kiinni,tottakai,mutta kun vain toisaalta laiskottaa.Ymmärrän ettei mieheni elä vain minua varten,mutta kun tulee se lapsellisuuskohtaus,unohdan koko asian,jonka kunnon aikuinen kyllä muistaisi ja ymmärtäisi.
Ja taas hävettää.Mun pitäisi ehdottomasti kasvaa isoksi,käydä joku hemmetin henkinen kasvu tai jotain,emmä muuten enää pärjää tässä suhteessa.
On muuten ollut tosdellakin mukava vaihtaa sun kanssa ajatuksia,joten kiitos myös sinulle!=).
Hienoa,että meitä on muitakin,vaikkei se niin upeeta miehiä kohtaan olekaan.Olen mielestäni muuten henkisesti terve,tajuan oikean ja väärän eron,olen rehellinen,sympaattinenkin sekä myötätuntoinen,mutta tämän kiivauden kun vain jollakin lailla saisi kitkettyä itsestään.
Katsomme,mitä aika näyttää.Siihen asti,Maikki,oli tosiaan kiva jutskaa.=)

Lue lisää

Kyllä meitä känkkiksiä on enemmänkin, hyvinkin paljon, mutta luulen, että vaikka olenkin äkkipikainen, en sentään ole sieltä pahimmasta päästä. En kehitä kohtauksia yleisillä paikoilla enkä nalkuta jatkuvasti pikkuasioista, vaan olen normaalisti iloinen ja mukava miehelleni. Mutta ne myrskyt, jotka saattavat iskeä kuin salamat kirkkaalta taivaalta... Ne ovat onneksi vähentyneet, ja vähenevät yhä. Niin, ja sinä taidat siis olla ihan samanlainen :) Me ollaan, kuules, oikein hyviä ja rakkaita naisia miehillemme!

Lueskelen täällä juttuja jatkossakin, ja kirjoittelenkin toisinaan, aina tällä samalla nimimerkillä, joten jos joskus myöhemminkin kaipaat juttuseuraa ja "ymmärtäjää", niin ehkäpä kohdataan täällä "parisuhteessa" vielä uudelleen!

-Maikki, 24v

Maikki kirjoitti:

Kyllä meitä känkkiksiä on enemmänkin, hyvinkin paljon, mutta luulen, että vaikka olenkin äkkipikainen, en sentään ole sieltä pahimmasta päästä. En kehitä kohtauksia yleisillä paikoilla enkä nalkuta jatkuvasti pikkuasioista, vaan olen normaalisti iloinen ja mukava miehelleni. Mutta ne myrskyt, jotka saattavat iskeä kuin salamat kirkkaalta taivaalta... Ne ovat onneksi vähentyneet, ja vähenevät yhä. Niin, ja sinä taidat siis olla ihan samanlainen :) Me ollaan, kuules, oikein hyviä ja rakkaita naisia miehillemme!

Lueskelen täällä juttuja jatkossakin, ja kirjoittelenkin toisinaan, aina tällä samalla nimimerkillä, joten jos joskus myöhemminkin kaipaat juttuseuraa ja "ymmärtäjää", niin ehkäpä kohdataan täällä "parisuhteessa" vielä uudelleen!

-Maikki, 24v

Lue lisää

Heipähei taas.


Niin,ehkä tosiaan olemme rakkaita miehillemme.Minä tosin kyllä luulen kärsineeni inflaatiosta mieheni silmissä.Hänellä alkaa taas työssään kahden viikon seminaari,ja on näin ollen myös kaksi viikkoa kotoa poissa.
Minua hermostuttaa välillä sekin,kun aikaa on niin vähän.Juuri tänään sanoin,että se asia vaivaa minua.Hän sanoi vain,asian olevan valitettavaa,koska joutuu työnsä kuitenkin hoitamaan.En tiedä,tuntuu,että olemme eron partaalla.Itseänikin väsyttää enää tsempata suhteen eteen.Mieheni on myös liian herkkä kiukuttelujeni suhteen.Myönnän,että voin sanoa joskus asioita niinsanottuun veemäiseen sävyyn,ja hän reagoi siihen oitis.Minulla on jatkuvasti syyllinen olo siitä,millainen olen,ja toivon olevani niin erilainen.
Tuntuu kyllä muuten,että olemme,siis sinä ja minä,kokolailla samanlaisia,sillä sinäkin tunnut olevan hyvin normaali muuten,ja vielä kerroit,että kiukunpuuskasi ovat vähentyneet.Olet onnekas.Meillä on 11 vuotta ikäeroa,ja sinä olet jo "rauhoittumaan" päin.=).Minulla kun tuntuu menevän päinvastoin.Jossakin siis mättää.Rakastan,mutta jotakin puuttuu.Suhteen alkuvaiheessa olin levollinen ja onnellinen,nykyään vain onnellinen.Sana "vain",on kai vähättelyä onnellisuudesta puhuttaessa,mutta kun sisällä velloo,ei se kai riitä.Kaipaan vapauttani,mutta haluan silti olla mieheni kanssa.Jos valitsen vapauden,joudun luopumaan rakkaudesta.Mieheni jo sanoi,että erotaan,jos se helpottaa minua,niin ettei minun tarvitse enää yrittää niin kovasti.
Kuulostaa helpolta(?),mutta tiedän,että hän on oikeassa,eikä se ole todellakaan helppoa.
En edes tiedä,mitä vapaudellani tekisin,sillä kaipaisin vain kuitenkin häntä,ja jos unohtaisinkin,niin jossakin vaiheessa taas ihmistä lähelleni.Vapaus.Se on mulle ollut aina kovin dramaattinen asia.Sisällä repii,ja olen eronnut aikaisemminkin sen takia,mutta silti en ole sillä mitään tehnyt.Ensin se tuntuu kivalta muutaman viikon,mutta sitten vain valittanut yksinäisyyttäni.Haluaisin pitää mieheni,mutta en enää tiedä millä keinoin.Vapaus ja ero ei ole muutaman "kivan" viikon arvoista,mitenkä vain voisin oppia löytämään sen mukavan keskitien,sen jos tietäsi,olisin aika levollinen.
Äkkipikaisuudesta vielä sekin,että minä myös unohdan asian nopeasti ja se menee äkkiä ohi,mutta mieheni taas jääkin sitä pureksimaan vielä ehkä viikoiksikin.Ymmärtää vain voi,että jos noita kohtauksia on paljon,niitä kertyy mieheni päähän niin paljon,ettei sen kapasiteetti enää riitä.Ymmärrän siis miestäni,mutta en itseäni!
Maikki,ihanaa kun kirjoittelit,mä käyn kanssa lueskelemassa täällä välillä,mutta en niinkään paljon kirjoita.Löydän kyllä sinut sitten,jos taas jututtaa.Mä toivotan nyt ainakin kaikkea hyvää teille ja kunnioitan kaikkia pareja,jotka ovat pystyneet pitkiin suhteisiin,ongelmista huolimatta.Minä en ole koskaan.Pisin suhteeni on kestänyt vajaan 3 vuotta.Eli ei hurraamista,ja tämäkin vetelee nyt viimeisiään.Joskus vaan miettii,miksi sitä löytää ihmisen,ja vielä rakastaa,vaikka yhteensopivuus onkin jotakin 0% luokkaa.Elämä on outoa.Jotenkin mietin myös sitä,että alitajuisesti tiedän mieheni lopulta kyllästyvänsä minuun ja yritän nyt vain kiirehtiä asiaa.Väistämätöntähän ei voi kiertää.
Mutta,Maikki,palaillaan ja oli hienoa että olit kirjoittanut tänne!=) Olet oikeassa,olemme kyllä hienoja naisia,loppujen lopuksi.Minulla vain on väärä mies.Teille upeeta jatkoa toivotan!=)

Tämä känkkisnainen voisi ainakin omalta osaltaan vastata, että kyllä, joskus tuntuu, että tähän pitäisi hakea apua. Mutta toisaalta olen huomannut, että turhautuminen ja/tai stressi aiheuttaa usein kiukkua, ja sitä lieventää esim. jumppa tai juoksulenkki, tai rauhallinen pitkä kävely: ne selventävät asioita ja tunteita, ja vie tarpeen ilmaista itseään epämääräisellä kiukulla. Myös ajatusten kirjoittaminen auttaa; päiväkirja on pop. Niin, ja rauhalliset, asialliset keskustelut miehen kanssa sekä yhteinen nk. "laatuaika".

Klooney hyvä, ei se vaihtamalla parane. Jos kuitenkin muutoin olet tyytyväinen naiseesi ja suhteeseesi, niin yritä vain kestää naisen känkkistelyt. Hänkin kestää sinun huonoja puoliasi. Kukaan ei ole täydellinen, jokaisessa on jotain "vikaa" - niin sinussa, hänessä kuin minussakin.

Rakkautta :)

Mitähän tuohon,kiva ensinnäkin kun kirjoitit.Ja harmi,että olet myös löytänyt kiukkupussin.
Suhtaudut kuitenkin asiaan mielestäni aika coolilla tavalla,etkä hönkää ihan turhaan ihan joka puuskaa.Tyttöystäväsi on onnentyttö.
On hienoa,että näen naisessasi niin paljon positiivista,kaikesta huolimatta.Sitä toivoisin minäkin mieheni suhteen.Voin vain arvailla.
Jutteleminen on vaikeaa,koska hänellä on aika hevi duuni,ja aina kiire.Kotoa hän toivoisi mahdollisimman vähän stressiä,mutta kyllä me silti joskus puhumme,vaikka se miten ottaakin aivoihimme.Ratkaisuja mihinkään ei ole löydetty,sen kummemmin,kuin että päivä kerrallaan.
Mieheni vain luulee joka kerta kun kiivastun,että olen tyytymätön suhteeseemme,vaikka en ole.
Minun on vaikea vakuuttuaa hänet,sillä hän ei ymmärrä,että pahalla tuulella voi olla muutenkin.Onkohan se kaikilla miehillä sama juttu?
Mitä sinä ajattelet kun tyttöystäväsi vetää herneet nenään? Tulee sinulle semmoinen olo?Vai voitko ymmärtää,että se voi johtua jostain muustakin.Olen myös ajatellut,että ehkä minulla on keskittymishäirö,jota ei kylläkään ole koskaan tutkittu.Tuntuisi oudolta mennä lääkäriin valittamaan,että kiukuttelee usein ja paljon,että tuntee outoa tyytymättömyyttä elämään.Jo koulussa oli vaikea keskittyä ja usein vain piirtelin kun olisi pitänyt tehdä jotain muuta.Tunsin koulussakin virikkeiden puutetta.Kiukun purkauksia tuli jo silloin ja usein juuri silloin kun asiat eivät sujuneet niin kuin olisi pitänyt.
Sama pätee muuten edelleen.Olen järkyttävän malttamaton,ja jos asiat eivät mene niin kuin pitäisi,kiivastun.Asiat pitäisi myös aina sujua nopeasti ja takkuamatta.Äitini on joutunut kyllä ylivoimaisesti eniten sietämään kiukun puuskiani elämäni aikana,mutta muutkin.
Voisiko tyttöystvälläsikin olla jotakin tämän tapaisia taustoja? Kysy häneltä.
Tuo apua hakemine,jota suosittelit,olen sitä itsekin kyllä ajatellut,mutta,niinkuin jo sanoin,se tuntuu ihan hoopolta mennä lääkäriin valittamaan tämmöisistä asioista?Mukavaa jatkoa teille ja voimaa!=)