Miten suhtautua äidin uuteen mieheen/seurusteluun yleensä kun isän kuolemasta on vasta 1,5 vuotta? Itse olen edelleenkin surun murtama enkä ymmärrä miten äiti pystyy... Kokemuksia?
äidin uusi mies
isin tyttö -81
133227
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Miksi hänen pitäisi kuolla kuolleen miehensä tähden? Hän voi surra edelleenkin sitä häneltä ei kukaan ihminen voi viedä. Mutta hänen on myös elettävä tässä maailmassa missä sinäkin elät. Sinun täytyy kannustaa äitiäsi tästä uudesta miehestä jonka on löytänyt ja sinun täytyy toivoa että tämä parisuhde onnistuisi täydellisesti. Tottakai sinä toivot rakkaalle äidillesi onnea ja menestystä elämälle, kuten sinun äitisi varmasti toivoo sinullekkin.
Teoriassa minäkin ajattelen näin. Isäni kuoleman jälkeen päätin että jos äitini joskus löytää uuden miehen pitää minun se vaan hyväksyä. Käytännössä kun tilanne todella tulee esiin, ei asia kuitenkaan ole niin yksinkertainen. En olisi myöskään uskonut sen tapahtuvan näin äkkiä. Vanhempani olivat kuitenkin yhdessä yli 30 vuotta.
Tottakai haluan että äitini olisi onnellinen ja pääsisi isäni kuolemasta mahdollisimman hyvin yli mutta toisaalta minua inhottaa ajatuskin äidistäni jonkun muun miehen kanssa kuin isäni. En ole puhunut tästä tunteesta äidilleni enkä varmasti tule puhumaankaan, sillä en halua pahoittaa hänen mieltään. Haluaisin päästä tästä tunteesta eroon, mutta miten? Onko joku oikeasti kokenut saman ja voisi neuvoa kokemuksella?
tunteistasi.
Olen usein itse miettinyt mitä tekisin jos aviopuolisoni kuolisi. Hän on nuoruuden rakkauteni ja olemme olleet melkein 20 vuotta naimisissa.
Aiemmin ajattelin että en yksinkertaisesti kestäisi sitä tuskaa mitä hänne poismenonsa aiheuttaisi.Ajattelin että minun olisi varmaan pakko löytää mies rinnalleni jotta kestäisin tuon tuskan.
Onneksi isäsi on sentään kuollut.Ajattelepa miten moni ottaa uuden jo vanhan eläessä. Siinä sitä on lapsilla kestämistä.
Mutta on kaunista että ajattelet isästäsi ja äidistäsi noin kuin ajattelet.
Mutta kun olen ympärilläni nähnyt 'vahvoja'naisia jotka eivät heti avioidu eivätkä edes seurustele uuden miehen kanssa olen ajatellut että haluaisin yrittää olla kuten he. Oman itseni takia. olisi karmeaa hyvän avioliiton jälkeen surun vuoksi ajautua suhteeseen ja vaikka solmia avioliittokin ja jonain päivänä herätä siitä ja huomata että on solminut sen vain kestääkseen suruajan.
Hyvä että kirjoitat tänne, se auttaa selvittämään omiakin ajatuksia.
oma tyttäreni on samanikäinen kuin sinäkin ja hänenkin isänsä kuolemasta on nyt n. 1,5v.
En tiedä mitä hän ajattelee siitä että asun nyt toisen miehen kanssa mutta toivottavasti hän ymmärtää sen että elämäni ei voi pysähtyä tässä iässä (40 ) siihen että toinen kuolee!
En usko että kuollut miehenikään niin toivoisi että lopetan elämisen hänen kuolemansa takia, suru ei lopu se vain muuttaa muotoaan siitä tulee kaunista ja koskaan en unohda kuollutta miestäni, en myöskään uuden miehen myötä ole mitenkään hylännyt lastani vaikka muutin jopa toiselle paikkakunnalle, olet aikuinen nuori nainen kuten tyttärenikin on keskity sinäkin omaan elämääsi älä murehdi äitisi uutta miestä ehkä saat hänestä itsellesi ihan hyvän kaverin kun rohkenet tutustua, puhu äidillesi, kerro tuntemuksesi hän varmasti ymmärtää ja tulet huomaamaan ettei mikään olekkaan niin kauheaa kuin olit luullut, eikä mikään sinun ja äitisi suhteissa ole muuttunut.
Saman tuskan käyvät läpi myös avioero lapset, itse olen sellainen, oli vaikeaa nähdä vanhempansa muiden kuin toistensa kanssa mutta oikeus onneen on jokaisella, elämä ei kulje käskien ja luulenpa että äidilläsi on samoja tuntoja kuin minullakin että jos olisi voinut jotakin ei koskaan sitä kauheaa kuolemaa olisi tullutkaan.
Tsemppiä ja lämmin hali sinulle, jaksa uskoa siihen että kaikki kääntyy vielä paremmaksi!
voi olla että äitisi hukuttaa surunsa noin tai hän on jos osittain toipunut siitä. Puolitoista vuotta voi sinusta tuntua lyhyeltä ajalta ja hänestä pitkältä... Ehkä hän ei jaksa yksin ilman tosita aikuista.
Eräs ihminen sanoi kerran että se jolla on hyvä liitto takana uskaltaa toisen kanssa uuteen liittoon koska on hyviä kokemuksia. Eli voit ajatella että hän rakasti isääsi eikä silti ole unohtanut häntä.
mä tiedän miltä toi tuntuu. alus vihasin sitä todella paljon mut oon vähitellen oppinu pitämään siitä. isän kuolemast on nyt noin 8 vuotta ja uus mies tuli kuvioihin 6-7 vuotta sitten. nyt mä oon alkanu alitajunnassani pelkäämään et mentän senkin.
Jokainen tosiaan reagoi suruun omalla tavallaan, jotkut etsivät aktiivisesti uutta jo puolen vuoden jälkeen ja jotkut ovat yksin loppuikänsä. Mun kohdalleni se "uusi miesehdokas" osui vahingossa noin vuoden kuluttua mieheni kuolemasta. Eihän siitä koskaan mitään tullut, mutta muutama kuukausi kyläiltiin yms. Lapsille se oli shokki ja olivat vihaisia mulle.
Se oli todella vaikeaa, koska olin itsekin pettynyt ja vihainen itselleni että miten mä voin... Kun mielessä tietysti on se ihannekuva naisesta joka riutuu miehensä haudalla omaa kuolemaansa odottaen... Ja meillä oli sellainen suhde että tuntuu mahdottomalta että kenenkään muun kanssa koskaan voisi mitään edes likimain samankaltaista. Yhteisiä vuosia oli kuitenkin niin paljon takana, lapset, kaikki muistot, omat yhteiset jutut, meidän tapa olla ja elää, salaisuudet, huumori, se mieletön yhteenkuuluvaisuus. Kuoleman jälkeen tuntui kuin olisin puolikas, oman itsensä löytäminen on vieläkin kesken vaikka nyt aikaa on kulunut nelisen vuotta.
Tiedostin kyllä että paljolti siinä miesystävässä kyse oli siitä että halusin kuuntelijan ja ymmärtäjän itselleni, sillä miehelläkin oli hyvin vaikea elämäntilanne ja enimmäkseen me vaan puhuttiin puolisoistamme ja omista tunteistamme. Kävin kyllä ns. ammattiauttajallakin puhumassa, mutta on se silti ihan eri asia kun molemmat puhuu omasta tuskastaan, omasta tulevaisuudestaan... Ja tuolta pohjalta olisi kuitenkin mielestäni mahdollisuudet todella hyvään suhteeseen, kun molemmat ymmärtävät toisiaan eivätkä vaadi menneiden "mitätöimistä" puhumattomuudella. En minä sellaista suhdetta voisi ajatellakaan jossa uusi kumppani tulisi "tilalle" niin että en saisi pitää muistoja, valokuvia, yhteisiä tavaroita, puhua surusta, viettää aikaa haudalla ja miehen sukulaisten luona.
Mutta jotkut ovat myös tehneet sellaisenkin ratkaisun että ovat alottaneet kokonaan "uuden" elämän, muuttaneet muualle, hävittäneet yhteiset tavarat. Joillakin on voinut olla huono suhde, puoliso on saattanut olla väkivaltainen ja ero olisi jossain vaiheessa tullut. Jokainen tapaus on siis omanlaisensa, ei kukaan voi toisen puolesta sanoa että noin sinun kuuluu tehdä. Ei toiset lesket, ei sukulaiset eikä ns. asiantuntijat. Keskustella voi, mutta ei syyllistää tms.
Minusta oli vaikeaa puhua asiasta lapsieni kanssa, kun olivat vielä kohtuullisen nuoria eikä voinut puhua niinkuin olisi puhunut lähes aikuisille. Mutta sinä olet jo aikuinen ja pystytte varmaan äitisi kanssa puhuman molempien tunteista. Tällä kirjoituksellani tarkoitan siis sitä että surun murtama voi olla vaikka olisikin jo se uusi suhde, ei se tarkoita unohtamista tai että rakkaus olisi loppunut. Moni leski on surun murtama vielä useammankin vuoden ja useammankin seurusteluyrityksen tai onnistuneenkin uuden parisuhteen jälkeen, ei elämää voi paikata ehjäksi sillä uudella suhteella, mutta jos hyvin käy niin se voi lohduttaa edes pikkiriikkisen.
Aika yleinen leskille tuputettava fraasi on se että "onhan sulla sentään lapset, sä mikään yksinäinen voi olla"...
Lapset ovat vain osa elämää, 15-20 vuotta he asuvat kotona, opiskelupaikasta riippuen. Heillehän se aika on koko elämä, siinä vaiheessa on vaikea tulla ajatelleeksi että vanhemmilla on ollut elämää jo ennen heidän syntymää ja on heidän kotoa muuton jälkeenkin. Puoliso on se kenen kanssa ne lapset tehdään jossain vaiheessa sitä yhteistä elämää ja kenen kanssa ollaan vuosikymmenet vielä lasten muutettua pois kotoakin.
Leskeksi jäänyt vanhempi on tosiaan hyvin tietoinen siitä asiasta että normaaliin elämänkulkuun kuuluu lasten itsenäistyminen ja poismuutto kotoa. Edessä saattaa siis olla monta vuosikymmentä yksinäisyyttä, esimerkiksi minä olen reilusti alle 40v silloin kun lapseni ovat jo aikusia. Jotkut taas siinä iässä menevät vasta naimisiin ja tekevät lapsia, minun elämäni on silloin jo ohi? Siinä iässä minä olen kuin klassinen kuva vanhasta leskimummosta, kudon lapsenlapsille sukkia keinutuolissa ja odotan että tulis se kuolema jo munkin kohdalleni?
(Joo joo, voihan sitä hankkia kissan ja harrastaa illat posliininmaalausta ja pitsinnypläystä... mutta ei se ole ihan sama asia, eikä mun käsitykseni täysipainoisesta edes likimain onnellisesta elämästä.)
Siis monta vuosikymmentä täyttä elämää edessä, yksinäistä nyhjäämistä vain muistot seuranani jotta täyttäisin ympäristön asettamat kunniallisen lesken kriteerit? ;) Eikö tämä tuska ja suru jo riittäisi, saisinko luvan edes yrittää vielä elämää? Eniten neuvoja, paheksuntaa yms. saa tietysti niiltä joilla on se oma elämä edessä. Aina joku sanoo että älä elä noin... yksi suosittelee hankkimaan miehen taloon jotta lapsilla olis miehen malli ja toinen paheksuu jopa keskustelua miehen kanssa... Niin, eihän leskellä ole elämää, se on sukulaisten ja tuttavien elämä. ;) Ne ainakin on siitä kiinnostuneempia.
Ehkä tämä on vähän jyrkkää tekstiä tuohon alkuperäiseen kysymykseen, mutta ihan yleisellä tasolla mietittäväksi... tilitystä tunteista joita tilanteeseen liittyy. Itsekin käyn tappelua itseni kanssa tuosta asiasta, että tarviiko minunkaan muka elää kun toinenkaan ei elä. Ja kuitenkaan se ei herätä häntä henkiin eikä vähennä mun suruani, vaikka olisinkin elävänä kuollut.
Kiitos pitkästä pohdinnastasi. Tosiaan varmasti yksi pääsyy miksi äitini on hakeutunut uuden miehen seuraan näin pian isäni kuoleman jälkeen on juuri tuo mainitsemasi yksinäisyyden torjuminen ja ymmärryksen hakeminen joltain joka on kokenut saman asian (uuden miehen vaimo on kuollut myös syöpään viitisen vuotta sitten). Itsellänikin on jo oma avioliitto ja oma elämä, joten en aina ehdi käydä äidin luona tai soitella niin usein kuin ehkä pitäisi. Tältä pohjalta olen parhaani mukaan yrittänyt hyväksyä asian mutta kun on vaan edelleen niin kovin vaikeaa ajatella äitiä jonkun muun kanssa.
Myös isäni isä kuoli jo isäni ollessa 13-vuotias, joten luulen isäni käyneen nämä samat asiat läpi hänen äitinsä avioituessa uudestaan. Isän 80-vuotiaalle äidille emme ole asiasta äidin toiveesta vielä kertoneet, mutta sisarelleni juuri hän oli isän kuoltua sanonut että jos äiti joskus löytää uuden miehen on meidän se hyväksyttävä. Kyllä äitikin varmasti tietää ettei tämä ole helppoa niin minulle kuin sisarellenikaan. Inhimillisiä tunteitahan nämä kai ovat ja sellaisenaan aika yleisiä.
Olen joka tapauksessa katsonut parhaaksi olla puhumatta enempiä äidilleni asiasta, sillä en halua olla hänen onnensa tiellä. En halua äitini olevan yksinäinen ja lopettavan suhdettaan vain minun takiani. Miehessä ei varmasti ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta minusta tämä vaan tulee jotenkin niin odottamatta ja niin pian isäni kuoleman jälkeen. Toisaalta hyvähän se on että äiti ei ole musertunut surunsa alle vaan jatkaa elämäänsä. Itselleni ei vaan voi koskaan tulla uutta isää, toisin kuin hänelle nyt jo näin pian tuli uusi mies, joten ehkä tämänkin takia minun on niin kovin vaikea ymmärtää ja hyväksyä asiaa.
Äitini isän kuoltua kymmenisen vuotta sitten kuoli myös äitini äiti (ilman mitään varsinaista sairautta) suruun vuoden kuluessa, joten on kai ihan hyväkin että äitini näyttää toipuneen tarpeeksi edes ajatellakseen uutta miestä rinnallensa. Ehkä omat tunteenikin asiasta paranevat ajan kanssa... toivottavasti. Kaikkea hyvää myös sinulle ja lapsillesi tulevaisuudessa.
Onneks äitisi on fiksu nainen ja osaa elää eteen päin.
Hei,
Kiinnostaisi tietää miten nyt monen vuoden jälkeen olet suhtautunut asiaan?
Toisilla surutyö etenee nopeammin. Isä on sinulle ollut vanhempi ja äidillesi kumppani ja puoliso. Ihminen voi rakastua moneen kumppaniin elämänsä aikana mutta isä ja äiti ei ole korvattavissa.
Jospa voisit iloita äidin puolesta että hän on pääsemsää jo surunsa yli ja elämä jakuu! Sinä saat vapaasti olla kuuliainen omille tunteillesi. Sinun ei tarvitse henkilökohtaisesti kiintyä isäpuoleesi mutta kunnioittaa pitää äidin oikeutta uuteen ihmissuhteeseen ja pitää asialliset ja kohteliaat välit äidin ystävään.
Ajallansa sinullakin suru muuttaa muotoaan ja voit muitella isäääsi kiitollisuudella.
pahalla