Valtioiden sisäistä ja niiden välistä eli kansainvälistä politiikkaa hallitsee (valitettavasti) suuressa määrin kilpailu vallasta.
Tämän aiheuttajina ovat erilaiset taloudelliset ja muut intressit sekä ihmisluonnon ominaisuudet. Nämä samoin kuin kansalinväliseen valtapolitiikkaan keskeisesti vaikuttavat maantieteelliset ja geopoliittiset tekijät ovat vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa pysyneet jokseenkin muuttumattomina ja näin tulee ilmeisesti olemaan myös tulevaisuudessa.
Mainitut tosiasiat huomioon ottaen historiantutkija joutuu ihmettelemään sitä historian ja realismin tajun puutetta ja sinisilmäistä hyväuskoisuutta, johon nykyinen eurohurmoslaisuus nojaa. Suomen valtiojohdon ja yleensä valtaeliitin taholta EU-jäsenyyttä ei silti hihhaloida vastoin parempaa tietoa, vaan täysin tietoisesti, ilmeisesti todellisen tai kuvitellun henkilökohtaisen edun saavuttamiseksi. Mutta mistään vastuun- ja velvollisuudentuntoisista valtiomiehistä ei tässä EU-hihulismissa ole kysymys.
"Suurteollisuudenharjoittajien eurooppalaisen pyöreän pöydän" -järjestön ja Bilderberg-ryhmän ajamalla asialla ovat niiden johtaville mahtimiehille nöyrästi kumartavat suomalaisen puolue- ja taloudellisen vallan johtohenkilöt, jotka historia tulee asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin poliittisten kääpiöiden aikakautta edustaneina pikkupoliitikkoina.
Heidän kuuliaisuutensa ja kyvykkyytensä astetta ei mitata isänmaan ja sen kansan etujen ajamisella vaan sillä, miten hyvin he onnistuvat manipuloimaan ja suggeroimaan suomalaiset EU-jäsenyyden kannattajiksi, lopettamaan oman valtansa ja maansa itsenäisyyden.
"Suomen kansalla on viime vuosina ollut huono herraonni". Näin kuulee nykyään usein sanottan. Todellisuudessa kysymys ei kuitenkaan ole huonosta onnesta, vaan siitä, että viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana muodostunut ja maata hallitsemaan päässyt puoluevalta ei kykene esittämään maan johtopaikoille muita kuin kyvyiltään huonoja tai keskinkertaisia henkilöitä. Tämä johtuu puoluevallan luonteesta. Itsenäiset ja kyvykkäät kansalaiset ovat sille kauhistus, koska nämä eivät voi luonteensa vuoksi alistua puoluevallan tahtoon, ylimmän puoluevallan kuuliaisiksi marioneteiksi.
Ennen juhannuksena 1994 Korfulla pidettyä EU:n huippukokousta Ranskan presidentti François Mitterrand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl olivat sopineet, että Jacques Delorsin seuraajaksi EU:n komission puheenjohtajana nimitetään tämän ajaman federalistisen linjan varmaksi ja luotettavaksi edustajaksi tiedetty Belgian pääministeri Jean-Luc Dehaene. Englantia lukuun ottamatta muut jäsenmaat olivat valmiit hyväksymään Berliinin-Pariisin -akselin saneleman ratkaisun.
Suomen lehdistön yleinen reaktio, joka vastasi ulkoministeri Heikki Haaviston esittämää epädiplomaattista ja perinteisestä puolueettomuudesta jyrkästi poikkeavaa kantaa, oli Englannin itsenäisen linjan pahemsuminen. Turun Sanomat nimitti sitä jopa pääkirjoituksensa otsikossa suomalaisen valtaeliitin terminologian mukaisesti "häiriköinniksi". Tuolla kielteisellä ilmaisulla ovat kotimaisten vallanpitäjien tukijat ottaneet tavakseen leimata ne, jotka esittävät valtaeliitin kannasta poikkeavia käsityksiä.
Englannin itsenäisen ja federalismiin kriittisesti suhtautuvan kannan tuomitseminen Suomen poliittisen johdon ja sitä myötäilevän lehdistön taholta antaa masentavan kuvan maassa vallitsevasta tilanteesta.
Perinteisestä puolueettomuuslinjasta on luovuttu ja alistuttu jälleen kerran Saksan tukijaksi ilmeisesti kuvitellen, että kannanottoa lieventää se, että Ranska on tämän kanssa samalla linjalla. Näin meneteltäessä on lisäksi asetuttu federalismin edistämiseen ja samalla Suomen, EU:n sisällä jo sinänsä vähäisten vaikutusmahdollisuuksien täydellisen ja lopullisen mitätöinnin kannalle.
Englanti turvautui Korfulla sille EU:n silloisten säännösten mukaisesti kuuluvaan veto-oikeuteen komission puheenjohtajaa nimettäessä. Niin kuin jatkotapahtumat pian osoittivat, se toimi harkitusti federalistien sekä Saksan ja Ranskan määräysvallan heikentämiseksi EU:n sisällä ja onnistui saavuttamaan niistä täydellisen selkävoiton. Komission puheenjohtajaksi oli otettava Englannin hyväksymä Luxemburgin pikkuvaltion pääministeri Jacques Santer.
Tämän jälkeen Suomen poliittisessa johdossa unohdettiin kaksi viikkoa aikaisemmat kannanotot ja julistettiin Santer'in valinta - jälleen virheellisesti ja harkitsemattomasti - osoitukseksi pienten maiden vaikutusvallasta EU:ssa.
Turun Sanomissa kesäkuun lopussa 1994 julkaistussa presidentti Martti Ahnesaaren haastattelussa tältä kysyttiin, mikä on Suomen kanta EU:n sisäiseen liittovaltiokehitykseen. Ahtisaaren vastaus, jonka mukaan kantaa ei vielä ole, osoittaa, mikäli se on totuuden mukainen, että presidentti ja maan hallitus ajavat Suomea federalistiseksi liittovaltioksi perustettuun Euroopan unioniin ilman kantaa sen sisäiseen pääkysymykseen.
Rohkene epäillä, että Ahtisaari tässäkin turvautui hätävalheeseen samoin kuin pari kuukautta aikaisemmin selittäessään Ruotsin-vierailunsa jälkeen otsaansa ilmestyneen laastarilapun aiheuttajaa.
Sekä pääministeri Aho (Kepu) että presidentti ja hänen edeltäjänsä Mauno Koivisto olivat useaan otteeseen vakuuttaneet EU:n johtajille ja sama vakuutus sisältyy myös Korfulla allekirjoitettuun sopimukseen, että Suomi hyväksyy unionin perustaamisasiakirjan ja sen poliittiset tavoitteet. Tämä merkitsee unionin jatkuvatn federalistisen kehittämisen hyväksymistä ja siihen sitoutumista. On täysin selvää, että ilman tätä EU ei olisi Korfulla allekirjoittanut sopimusta Suomen hallituksen kanssa.
Presidentti Ahtisaaren haastattelulausuntoa ei siis voi ymmärtää muutoin kuin hätävalheeksi - mikä saattaa olla tapahtunutta kaunisteleva ilmaisu - ja totuuden tarkoitukselliseksi salaamiseksi kansalta.
Tämän aiheuttajina ovat erilaiset taloudelliset ja muut intressit sekä ihmisluonnon ominaisuudet. Nämä samoin kuin kansalinväliseen valtapolitiikkaan keskeisesti vaikuttavat maantieteelliset ja geopoliittiset tekijät ovat vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa pysyneet jokseenkin muuttumattomina ja näin tulee ilmeisesti olemaan myös tulevaisuudessa.
Mainitut tosiasiat huomioon ottaen historiantutkija joutuu ihmettelemään sitä historian ja realismin tajun puutetta ja sinisilmäistä hyväuskoisuutta, johon nykyinen eurohurmoslaisuus nojaa. Suomen valtiojohdon ja yleensä valtaeliitin taholta EU-jäsenyyttä ei silti hihhaloida vastoin parempaa tietoa, vaan täysin tietoisesti, ilmeisesti todellisen tai kuvitellun henkilökohtaisen edun saavuttamiseksi. Mutta mistään vastuun- ja velvollisuudentuntoisista valtiomiehistä ei tässä EU-hihulismissa ole kysymys.
"Suurteollisuudenharjoittajien eurooppalaisen pyöreän pöydän" -järjestön ja Bilderberg-ryhmän ajamalla asialla ovat niiden johtaville mahtimiehille nöyrästi kumartavat suomalaisen puolue- ja taloudellisen vallan johtohenkilöt, jotka historia tulee asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin poliittisten kääpiöiden aikakautta edustaneina pikkupoliitikkoina.
Heidän kuuliaisuutensa ja kyvykkyytensä astetta ei mitata isänmaan ja sen kansan etujen ajamisella vaan sillä, miten hyvin he onnistuvat manipuloimaan ja suggeroimaan suomalaiset EU-jäsenyyden kannattajiksi, lopettamaan oman valtansa ja maansa itsenäisyyden.
"Suomen kansalla on viime vuosina ollut huono herraonni". Näin kuulee nykyään usein sanottan. Todellisuudessa kysymys ei kuitenkaan ole huonosta onnesta, vaan siitä, että viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana muodostunut ja maata hallitsemaan päässyt puoluevalta ei kykene esittämään maan johtopaikoille muita kuin kyvyiltään huonoja tai keskinkertaisia henkilöitä. Tämä johtuu puoluevallan luonteesta. Itsenäiset ja kyvykkäät kansalaiset ovat sille kauhistus, koska nämä eivät voi luonteensa vuoksi alistua puoluevallan tahtoon, ylimmän puoluevallan kuuliaisiksi marioneteiksi.
Ennen juhannuksena 1994 Korfulla pidettyä EU:n huippukokousta Ranskan presidentti François Mitterrand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl olivat sopineet, että Jacques Delorsin seuraajaksi EU:n komission puheenjohtajana nimitetään tämän ajaman federalistisen linjan varmaksi ja luotettavaksi edustajaksi tiedetty Belgian pääministeri Jean-Luc Dehaene. Englantia lukuun ottamatta muut jäsenmaat olivat valmiit hyväksymään Berliinin-Pariisin -akselin saneleman ratkaisun.
Suomen lehdistön yleinen reaktio, joka vastasi ulkoministeri Heikki Haaviston esittämää epädiplomaattista ja perinteisestä puolueettomuudesta jyrkästi poikkeavaa kantaa, oli Englannin itsenäisen linjan pahemsuminen. Turun Sanomat nimitti sitä jopa pääkirjoituksensa otsikossa suomalaisen valtaeliitin terminologian mukaisesti "häiriköinniksi". Tuolla kielteisellä ilmaisulla ovat kotimaisten vallanpitäjien tukijat ottaneet tavakseen leimata ne, jotka esittävät valtaeliitin kannasta poikkeavia käsityksiä.
Englannin itsenäisen ja federalismiin kriittisesti suhtautuvan kannan tuomitseminen Suomen poliittisen johdon ja sitä myötäilevän lehdistön taholta antaa masentavan kuvan maassa vallitsevasta tilanteesta.
Perinteisestä puolueettomuuslinjasta on luovuttu ja alistuttu jälleen kerran Saksan tukijaksi ilmeisesti kuvitellen, että kannanottoa lieventää se, että Ranska on tämän kanssa samalla linjalla. Näin meneteltäessä on lisäksi asetuttu federalismin edistämiseen ja samalla Suomen, EU:n sisällä jo sinänsä vähäisten vaikutusmahdollisuuksien täydellisen ja lopullisen mitätöinnin kannalle.
Englanti turvautui Korfulla sille EU:n silloisten säännösten mukaisesti kuuluvaan veto-oikeuteen komission puheenjohtajaa nimettäessä. Niin kuin jatkotapahtumat pian osoittivat, se toimi harkitusti federalistien sekä Saksan ja Ranskan määräysvallan heikentämiseksi EU:n sisällä ja onnistui saavuttamaan niistä täydellisen selkävoiton. Komission puheenjohtajaksi oli otettava Englannin hyväksymä Luxemburgin pikkuvaltion pääministeri Jacques Santer.
Tämän jälkeen Suomen poliittisessa johdossa unohdettiin kaksi viikkoa aikaisemmat kannanotot ja julistettiin Santer'in valinta - jälleen virheellisesti ja harkitsemattomasti - osoitukseksi pienten maiden vaikutusvallasta EU:ssa.
Turun Sanomissa kesäkuun lopussa 1994 julkaistussa presidentti Martti Ahnesaaren haastattelussa tältä kysyttiin, mikä on Suomen kanta EU:n sisäiseen liittovaltiokehitykseen. Ahtisaaren vastaus, jonka mukaan kantaa ei vielä ole, osoittaa, mikäli se on totuuden mukainen, että presidentti ja maan hallitus ajavat Suomea federalistiseksi liittovaltioksi perustettuun Euroopan unioniin ilman kantaa sen sisäiseen pääkysymykseen.
Rohkene epäillä, että Ahtisaari tässäkin turvautui hätävalheeseen samoin kuin pari kuukautta aikaisemmin selittäessään Ruotsin-vierailunsa jälkeen otsaansa ilmestyneen laastarilapun aiheuttajaa.
Sekä pääministeri Aho (Kepu) että presidentti ja hänen edeltäjänsä Mauno Koivisto olivat useaan otteeseen vakuuttaneet EU:n johtajille ja sama vakuutus sisältyy myös Korfulla allekirjoitettuun sopimukseen, että Suomi hyväksyy unionin perustaamisasiakirjan ja sen poliittiset tavoitteet. Tämä merkitsee unionin jatkuvatn federalistisen kehittämisen hyväksymistä ja siihen sitoutumista. On täysin selvää, että ilman tätä EU ei olisi Korfulla allekirjoittanut sopimusta Suomen hallituksen kanssa.
Presidentti Ahtisaaren haastattelulausuntoa ei siis voi ymmärtää muutoin kuin hätävalheeksi - mikä saattaa olla tapahtunutta kaunisteleva ilmaisu - ja totuuden tarkoitukselliseksi salaamiseksi kansalta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.