Sanat eivät enää riitä
Adam Shapiro
Eräänä päivänä ajoin Jerusalemista takaisin Ramallahiin, kun pikkubussi pysäytettin Al-Ramin tarkastusasemalle - muutaman mailin päässä Qalandiyan tarkastuspisteessä, joka toimii Ramallahin "porttina". Kaikki liikenne oli pysäytetty. Tarkastusasemaa ylläpitäneet israelaiset poliisit olivat ampuneet kuoliaaksi 11-vuotiaan pojan, joka makasi kasvoillaan kadulla veren virratessa katukiveykselle. He väittivät, että hän kantoi pommia selkärepussaan. Niinpä ketään ei päästetty lähelle, ei ambulanssia, ei pojan äitiä. Tietenkään hänellä ei ollut mukanaan mitään sellaista - hän oli matkalla koulusta kotiin, hän oli uusi Israelin rasistisen politiikan uhri, jonka mukaan kaikki palestiinalaiset ovat terroristeja.
Tuntia myöhemmin kävelin koko alueen halki ja nousin toiseen pikkubussiin kulkeakseni loppumatkan Qalandiyaan. Kaikki puhuivat siitä mitä oli tapahtunut. Mutta heillä oli vaikeuksia löytää oikeaa sanaa kuvaamaan sitä - rikollista, kauheaa, hirvittävää, hirmuteko. Silloin ymmärsin, että nämä sanat ovat riittämättömiä kuvaamaan sitä mikä juuri oli tapahtunut, ja mitä tapahtuu kaikkialla palestiinalaisalueilla. Ja ymmärsin myös, että euvät vain nämä sanat olleet riittämättömiä, myöskään muilla sanoilla ei enää ole merkitystä, sanoilla kuten "terroristi" tai "vastatoimi" tai "kiihotus" tai "tulitauko." Tuntuu siltä, että jopa sanastomme on Israelin palestiinalaisiin kohdistaman aggression uhri.
Istuttuani alas kirjoittamaan tämän artikkelin tarkastin, olinko saanut uusia sähköpostiviestejä. Olin saanut yhden Tulkaremissa asuvalta ystävältäni Linalta, jonka setä tapettiin, kun Isralin armeijan hiljattain hyökkäsi kaupunkiin. Hän vuosi kuiviin kadulla sotilaiden ammuttua hänet ja estettyä lääkintähenkilökunnan tulon loukkaantuneiden luokse. Luonnollisesti Linalla on vaikeaa tulla toimeen tämän tragedian (taas yksi sana, jolta on riistetty merkitys) kanssa. Niinpä avasin viestin ja luin Linan tädin forwardoidun viestin. Siinä kerrottiin:
"Haluaisin jakaa kanssasi tarinan, jonka minulle kertoi Em Naif, isoäitisi ja Ziadin äiti, kun hän menetti ensimmäisen poikansa Mamounin, 15-vuotiaan, Intifadan aikaan pääsiäsissunnuntaina minta vuotta sitten. Kun Mamoun hiipi ulos talosta ripustaakseen Palestiinan lipun puhelinpylvääseen keskellä yötä, hänet ammuttiin kuoliaaksi. Mamounista tuli 15 vuoden ikäisenä Tulkarimin ensimmäinen "marttyyri"... Hänen ruumiinsa löydettiin seuraavana aamuna. Jarradin kaupunginosassa asuvan perheen miehet kantoivat ruumiin kotiin. Em Naif valmisti Mamounin haudattavaksi ja kun miehet kantoivat hänen ruumiinsa hautaan, heidät kaikki pidätettiin, vietiin koululle ja pidettiin siellä vankeina... Sotilaat määräsivät ulkonaliikkumiskiellon Jarradin kaupunginosaan... Muutaman viikon kuluttua, kun ulkonaliikkumiskielto oli poistettu Em Naif lähti kotoaan mennäkseen Tulkarimin keskustaan tapaamaan vanhempaa siskoaan - leskeä, joka oli ollut sairaana...Tuohon aikaan kaupungin kadut oli suljettu sementtitynnyreillä... sotilaat seisoivat vartiossa katoilla... Kun hän käveli katuja pitkin kohti siskonsa kotia, katolta katolle hyppinyt israelilaissotilas kaatui... Sotilaspoika makasi rakennusjätekasassa hänen jaloissaan - poika kuiskasi hiljaa "äiti, äiti..." Em Naif otti minua kädestä ja kertoi: "tämän pojan ja minun poikani Mamounin välillä ei ole mitään eroa." "
Luettuani tämän tarinan ja pyydeyttyäni Linaa rohkaisemaan mielensä ja olemaan antautumatta vihalle, ymmärsin että on yhä yksi sana, joka on säilyttänyt merkityksensä - lähinnä koska sitä käytetään täällä niin harvoin. Tämä sana on "ihmisyys." Vaikka tuon tarinan tapahtumat sijoittuvat vuosien 1987-1993 intifadaan, tiedän että samanlaista tapahtuu yhä tänään - vaikkapa sillloin kun Palestiinan Punaisen Puolikuun lääkintämiehet antoivat hoitoa joukkolle uudisasukkaita (kyllä, uudisasukkaita), vaikka Israelin armeija on ampunut heitä. Tai kun palestiinalaishallinto muutamaa kuukautta sitten tarjosi ambulanssejaan pelastusoperaatioon kun juhlarakennus oli romahtanut (mistä Israel kieltäytyi).
Miehitys perustuu dehumanisointiin. Sen takia sotilaat kykenevät tekemään sen minkä tekevät - heitä opetetaan ja rohkaistaan olemaan näkemättä palestiinalaisia ihmisinä. En usko, että israelilaiset sotilaat ovat luonnostaan pahoja, mutta uskon että silloin kun he palvelevat miehitetyillä alueilla tai lentävät lentokoneilla ja helikoptereilla pommittaen kaupunkeja, he unohtavat oman ihmisyytensä ja näin ollen ovat haluttomia ja kyvyttömiä näkemään sortamiensa ihmisten ihmisyyttä. Sillä jos he näkisivät, kaikki romahtaisi - kuten eräs sotilas, joka pari viikkoa sitten jätti tehtävänsä kieltäytyen enää täyttämästä epäinhimillisiä käskyjä.
Sitten kun Israel viimein ymmärtää, että miehitys on konfliktin perimmäinen syy ja toimii sen mukaisesti lopettamalla sen ja antamalla palestiinalaisten elää vapaudessa, sanoilla joita tarvitsemme selittämään ja ymmärtämään maailmaamme on taas merkitys. Siihen saakka "inhimillisyys" pysyy sanana jolla on merkitys muttei käyttöä, ja ihmisten kärsimykset jatkuvat.
Kirjoittaja on yhdysvaltalainen ihmisoikeusaktivisti, joka asuu Ramallahissa.
Adam Shapiro
Eräänä päivänä ajoin Jerusalemista takaisin Ramallahiin, kun pikkubussi pysäytettin Al-Ramin tarkastusasemalle - muutaman mailin päässä Qalandiyan tarkastuspisteessä, joka toimii Ramallahin "porttina". Kaikki liikenne oli pysäytetty. Tarkastusasemaa ylläpitäneet israelaiset poliisit olivat ampuneet kuoliaaksi 11-vuotiaan pojan, joka makasi kasvoillaan kadulla veren virratessa katukiveykselle. He väittivät, että hän kantoi pommia selkärepussaan. Niinpä ketään ei päästetty lähelle, ei ambulanssia, ei pojan äitiä. Tietenkään hänellä ei ollut mukanaan mitään sellaista - hän oli matkalla koulusta kotiin, hän oli uusi Israelin rasistisen politiikan uhri, jonka mukaan kaikki palestiinalaiset ovat terroristeja.
Tuntia myöhemmin kävelin koko alueen halki ja nousin toiseen pikkubussiin kulkeakseni loppumatkan Qalandiyaan. Kaikki puhuivat siitä mitä oli tapahtunut. Mutta heillä oli vaikeuksia löytää oikeaa sanaa kuvaamaan sitä - rikollista, kauheaa, hirvittävää, hirmuteko. Silloin ymmärsin, että nämä sanat ovat riittämättömiä kuvaamaan sitä mikä juuri oli tapahtunut, ja mitä tapahtuu kaikkialla palestiinalaisalueilla. Ja ymmärsin myös, että euvät vain nämä sanat olleet riittämättömiä, myöskään muilla sanoilla ei enää ole merkitystä, sanoilla kuten "terroristi" tai "vastatoimi" tai "kiihotus" tai "tulitauko." Tuntuu siltä, että jopa sanastomme on Israelin palestiinalaisiin kohdistaman aggression uhri.
Istuttuani alas kirjoittamaan tämän artikkelin tarkastin, olinko saanut uusia sähköpostiviestejä. Olin saanut yhden Tulkaremissa asuvalta ystävältäni Linalta, jonka setä tapettiin, kun Isralin armeijan hiljattain hyökkäsi kaupunkiin. Hän vuosi kuiviin kadulla sotilaiden ammuttua hänet ja estettyä lääkintähenkilökunnan tulon loukkaantuneiden luokse. Luonnollisesti Linalla on vaikeaa tulla toimeen tämän tragedian (taas yksi sana, jolta on riistetty merkitys) kanssa. Niinpä avasin viestin ja luin Linan tädin forwardoidun viestin. Siinä kerrottiin:
"Haluaisin jakaa kanssasi tarinan, jonka minulle kertoi Em Naif, isoäitisi ja Ziadin äiti, kun hän menetti ensimmäisen poikansa Mamounin, 15-vuotiaan, Intifadan aikaan pääsiäsissunnuntaina minta vuotta sitten. Kun Mamoun hiipi ulos talosta ripustaakseen Palestiinan lipun puhelinpylvääseen keskellä yötä, hänet ammuttiin kuoliaaksi. Mamounista tuli 15 vuoden ikäisenä Tulkarimin ensimmäinen "marttyyri"... Hänen ruumiinsa löydettiin seuraavana aamuna. Jarradin kaupunginosassa asuvan perheen miehet kantoivat ruumiin kotiin. Em Naif valmisti Mamounin haudattavaksi ja kun miehet kantoivat hänen ruumiinsa hautaan, heidät kaikki pidätettiin, vietiin koululle ja pidettiin siellä vankeina... Sotilaat määräsivät ulkonaliikkumiskiellon Jarradin kaupunginosaan... Muutaman viikon kuluttua, kun ulkonaliikkumiskielto oli poistettu Em Naif lähti kotoaan mennäkseen Tulkarimin keskustaan tapaamaan vanhempaa siskoaan - leskeä, joka oli ollut sairaana...Tuohon aikaan kaupungin kadut oli suljettu sementtitynnyreillä... sotilaat seisoivat vartiossa katoilla... Kun hän käveli katuja pitkin kohti siskonsa kotia, katolta katolle hyppinyt israelilaissotilas kaatui... Sotilaspoika makasi rakennusjätekasassa hänen jaloissaan - poika kuiskasi hiljaa "äiti, äiti..." Em Naif otti minua kädestä ja kertoi: "tämän pojan ja minun poikani Mamounin välillä ei ole mitään eroa." "
Luettuani tämän tarinan ja pyydeyttyäni Linaa rohkaisemaan mielensä ja olemaan antautumatta vihalle, ymmärsin että on yhä yksi sana, joka on säilyttänyt merkityksensä - lähinnä koska sitä käytetään täällä niin harvoin. Tämä sana on "ihmisyys." Vaikka tuon tarinan tapahtumat sijoittuvat vuosien 1987-1993 intifadaan, tiedän että samanlaista tapahtuu yhä tänään - vaikkapa sillloin kun Palestiinan Punaisen Puolikuun lääkintämiehet antoivat hoitoa joukkolle uudisasukkaita (kyllä, uudisasukkaita), vaikka Israelin armeija on ampunut heitä. Tai kun palestiinalaishallinto muutamaa kuukautta sitten tarjosi ambulanssejaan pelastusoperaatioon kun juhlarakennus oli romahtanut (mistä Israel kieltäytyi).
Miehitys perustuu dehumanisointiin. Sen takia sotilaat kykenevät tekemään sen minkä tekevät - heitä opetetaan ja rohkaistaan olemaan näkemättä palestiinalaisia ihmisinä. En usko, että israelilaiset sotilaat ovat luonnostaan pahoja, mutta uskon että silloin kun he palvelevat miehitetyillä alueilla tai lentävät lentokoneilla ja helikoptereilla pommittaen kaupunkeja, he unohtavat oman ihmisyytensä ja näin ollen ovat haluttomia ja kyvyttömiä näkemään sortamiensa ihmisten ihmisyyttä. Sillä jos he näkisivät, kaikki romahtaisi - kuten eräs sotilas, joka pari viikkoa sitten jätti tehtävänsä kieltäytyen enää täyttämästä epäinhimillisiä käskyjä.
Sitten kun Israel viimein ymmärtää, että miehitys on konfliktin perimmäinen syy ja toimii sen mukaisesti lopettamalla sen ja antamalla palestiinalaisten elää vapaudessa, sanoilla joita tarvitsemme selittämään ja ymmärtämään maailmaamme on taas merkitys. Siihen saakka "inhimillisyys" pysyy sanana jolla on merkitys muttei käyttöä, ja ihmisten kärsimykset jatkuvat.
Kirjoittaja on yhdysvaltalainen ihmisoikeusaktivisti, joka asuu Ramallahissa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kaikki palestiinalaiset uhoavat intoaan päästä tekemään itsemurhaiskua ja samalla murhaamaan joukon syyttömiä Israelilaisia siviilejä,näinollen koko roskaporukka on terroristeja.Mutta eihän tässä pitäisi olla mitään uutta.Arafatin rosvo porukka on harrastanut terroria jo yli 40 vuotta.
No sieltähän sitä tulee oikein punnittua syvällistä ajattelua.
:)))
Lähes joka päivä Israelilainen teki sitä ja Palestiinalainen teki tuota...ja raivokasta vastapuolen tuomitsemista.
Onko tarjota mitään kunnon ratkaisua ongelmaan?
Kaikkien nuketus ei nyt kelpaa ratkaisuksi.
Hyötyykö tuosta ala-arvoisesta tappamiskierteestä joku, vai mikä on??
Sinänsä ilahduttavaa, että pienet, pisteliäät kommenttini ovat saaneet seuraajan, vaikkakin kohderyhmä on eri.
Minun kohderyhmäni ovat USA:n ja Israelin tuomitsijat, kun taas feikkini kohderyhmänä ovat ne kirjoittajat, jotka yrittävät pysyä asialinjalla ja jopa puolustaa USA:n tai Israelin toimia silloin, kun näiden reaktiot ovat ymmärrettäviä.
Se on näköjään Iron Miken kaltaisille yksisilmäisille liian koville ottava kokemus! :)))
No,ensinnäkin Israel teki suuren virheen kun lopetti Hamas,Islamiska Jihad,Al-Axsa johtajien
tappamisen.Mutta minkäs teet,kun ääriliikkeiden jäljellä olevat johtajat kauniisti vannoivat lopettavansa Israelilaisten siviilien murhaamisen,jos Israel lopettaa ääriliikkeiden johtajien tappamisen.Tässäkin nähdään,että palestiinalaisten sanomisiin,ei voi koskaan luottaa ja että heidän rauhantahto on 0000....
Suurimman hyödyn saa valtiot joilla on mittava aseteollisuus.
Juu,se laivalasti aseita jonka Israel pysäytti ja takavarikoi,oli matkalla palestiinaan.Aseitten
lähtömaa oli joko Irak tai Iran,luultavasti Iran
nehän aseistaa Hizbollankin.
Laivan kapteenin mukaan Arafat oli tilauksen takana.
EU ja k.v valuuttarahasto jakaa Arafatin terrorijärjestölle vuosittain 400milj.euroa.Tuosta summasta menee osa aseiden ja räjähdysaineiden ostoon.Meidän verorahoja jaetaan myöskin palkinnoksi itsemurhaiskun tekijän omaisille.
On se jännittävä ilmiö, että aina näyttää löytyvän täältä palstoilta yksilöitä, jotka mässäilevät verisillä yksityiskohdilla, kun epäiltävänä ovat juutalaiset, mutta en muista koskaan lukeneeni vastaavanlaista "väkivaltapornoa" niiden kirjoittamina, jotka voisivat kertoa samanlaisia kauhutarinoita palestiinalaisten tekeminä.
Mistähän tuo suhtautumistavan erilaisuus kertoo?
Eilisestä silpojaisitsemurhasta linja-autossa saisi vaikka kuinka kammottavia yksityiskohtia täällä kerrotuksi, mutta kun ei huvita!
Adam Shapiron kaima ystävineen nauttikoon tekstistään, minä en.
Ihmettelen oliko toi juttu keksitty. Miksi täällä ei esim hesari joka aina tuomitsee Israelin joka asiassa, ole kertonut tapauksesta mitään. Eikä juuri muuallakaan tosta ole mainittu. Olikohan toi taas niitä itse keksittyjä juttuja?????
Meille riittää hyvin tämä yksi totuushakuinen? Elina Sana.