Ortodoksinen usko ja pelastusvarmuus

... vastauksesta! Erääseen yksityiskohtaan haluan silti kiinnittää huomiotasi. Nimittäin ihmisen pahuuteen ja vapaaseen tahtoon. Onko todella niin, että koko läntinen kristikunta opettaa kuvailemallasi tavalla? Siis myös esim. katolinen kirkko? Vaiko vain protestantit tai osa heistä?

Uskon kautta te olette pelastetut, ette tekojen kautta; jottei kukaan kerskaisi.

Pasi kirjoitti:

Uskon kautta te olette pelastetut, ette tekojen kautta; jottei kukaan kerskaisi.

Jaak 16:6: Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut....

Kiitos... kirjoitti:

... vastauksesta! Erääseen yksityiskohtaan haluan silti kiinnittää huomiotasi. Nimittäin ihmisen pahuuteen ja vapaaseen tahtoon. Onko todella niin, että koko läntinen kristikunta opettaa kuvailemallasi tavalla? Siis myös esim. katolinen kirkko? Vaiko vain protestantit tai osa heistä?

tähän:

Minun ymmärtääkseni katolinen kirkko opettaa täsmälleen samoin vanhurskauttamisesta kuin ortodoksitkin.

Katolisessa teologiassahan puhutaan siitä että lankeemuksen jälkeen turmeltui ainoastaan similitudo (eli jumalasuhteen tosiasiallinen toteuttaminen) mutta imago (jumalasuhteen muodollinen perusta) säilyi turmeltumattomana. Näin ollen syntinen ihminen kokee vaikeuksia yrittäessään käytännössä toteuttaa suhdettaan Jumalaan, mutta sitä korjaavat sakramentit, hyvät työt, kilvoittelu jne ja tietysti Jumalan armo.

Protestantit taas opettavat että sekä similitudo että imago ovat täysin tuhoutuneet lankeemuksessa. Ihminen ei kykene luonnostaan teologisessa mielessä muuta kuin vastustamaan Jumalaa. Jopa silloinkin kun ihminen pyrkii tekemään hyviä töitä, ne kääntyvät itsensä korottamiseksi. Ainoastaan Jumalan armo voi "normalisoida" ihmisen, mutta itse hän ei siihen pysty edes omasta vapaasta tahdostaan.

Viime aikoina katolinen ja luterilainen näkemys ovat lähestyneet toisiaan "Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta"-asiakirjan myötä. Sen peruspointti on siinä, että ihminen ei kykene itse solmimaan Jumalsuhdettaan, vaan siihen vaaditaan Jumalan aktiivista toimintaa. Tämä armon synnyttämä usko synnyttää sitten hyvät työt, kilvoituksen jne. Ilmeisesti aikanaan luterilaisten ja katolisten oppiriitoihin vaikuttivat suuresti erilaiset termit, joita vastapuoli ei ymmärtänyt. Katoliset liittivät kilvoituksen vanhurskauttamiseen, luterilaiset taas pyhitykseen, joka tapahtuu vanhurskauttamisen jälkeen. Kumpikaan osapuoli ei kiellä hyvien tekojen merkitystä eikä kumpikaan väitä että ihminen voi itse pelastaa itsensä.

Pasi kirjoitti:

Uskon kautta te olette pelastetut, ette tekojen kautta; jottei kukaan kerskaisi.

Kiitos sitaatista, jota protestantit mielellään viljelevät. Kyllä se sisältyy Efesolaiskirjeeseen ja Paavali puhuu aiheesta enemmänkin varsinkin Roomalaiskirjeessä, joka kuulemma oli Lutherin lempikirja. Teot, jotka siellä tuomitaan, eivät ole kuitenkaan tekoja yleensä, vaan erityisesti Mooseksen lain mukaisia tekoja. Paavali siis vakuuttelee pakanakristityille, että heidän ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia tullakseen hyviksi kristitityiksi. Pitää ottaa huomioon, kenelle kirjeet on kirjoitettu, jos se on mahdollista, ja kun on kyse Paavalin kirjeistä, tämä asia ei ole vaikea selvittää.

Kun koko Uuden Testamentin sanoma otetaan huomioon, sieltä löytyy myös toisenlaisia näkökantoja. Jaakobin kirje, jota täällä jo nimimerkki Ahaa siteerasikin, puhuu erityisen painokkaasti myös tekojen merkityksestä. Vielä vakuuttavampi tässä asiassa on Matt.25, koko luku, jossa itse Jeesus opettaa miten tärkeitä teot ovat pelastuksen kannalta. En tiedä, mitä Luther tästä luvusta ajatteli, mutta sen tiedän että hän olisi mielellään suonut, ettei Raamatussa olisi koko Jaakobin kirjaa, koska se ei sopinut yhteen hänen pelastuskäsityksensä kanssa. Lutherin kritiikki hyviä tekoja kohtaan johtui ensi sijassa siitä, että Katolinen kirkko hänen aikanaan kauppasi aneita ja vakuutteli siinä ohessa hyvien tekojen, kuten esimerkiksi pyhiinvaellusten merkitystä pelastuksen kannalta.
Tämä kritiikki johti sittemmin toiseen äärimmäisyyteen eli kirkkoa yritettiin puhdistaa
jopa Raamatun sanomasta. Sitä paitsi olisi jokseenkin naiivia olettaa, että 1500 vuotta Jeesuksen jälkeen Raamatusta olisi löytynyt jotain sellaista, jota kirkon perinteessä ei olisi ennen sitä huomattu. Pyhät isät kas sanovat, että järki on Jumalan lahja, jota tulee myös käyttää.

Raamattu ei ole lakikirja eivätkä sen yksittäiset jakeet lakipykäliä, jotka otetaan esille silloin kun halutaan selittää muualta opittuja käsityksiä. Siksi olisi parempi aina tutkia, mihin yhteyteen yksittäiset jakeet liittyvät, kenelle ne on kirjoitettu ja mitä varten. Tätä varten ovat olemassa papit ja eksegetiikka.

Johannes kirjoitti:

Kiitos sitaatista, jota protestantit mielellään viljelevät. Kyllä se sisältyy Efesolaiskirjeeseen ja Paavali puhuu aiheesta enemmänkin varsinkin Roomalaiskirjeessä, joka kuulemma oli Lutherin lempikirja. Teot, jotka siellä tuomitaan, eivät ole kuitenkaan tekoja yleensä, vaan erityisesti Mooseksen lain mukaisia tekoja. Paavali siis vakuuttelee pakanakristityille, että heidän ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia tullakseen hyviksi kristitityiksi. Pitää ottaa huomioon, kenelle kirjeet on kirjoitettu, jos se on mahdollista, ja kun on kyse Paavalin kirjeistä, tämä asia ei ole vaikea selvittää.

Kun koko Uuden Testamentin sanoma otetaan huomioon, sieltä löytyy myös toisenlaisia näkökantoja. Jaakobin kirje, jota täällä jo nimimerkki Ahaa siteerasikin, puhuu erityisen painokkaasti myös tekojen merkityksestä. Vielä vakuuttavampi tässä asiassa on Matt.25, koko luku, jossa itse Jeesus opettaa miten tärkeitä teot ovat pelastuksen kannalta. En tiedä, mitä Luther tästä luvusta ajatteli, mutta sen tiedän että hän olisi mielellään suonut, ettei Raamatussa olisi koko Jaakobin kirjaa, koska se ei sopinut yhteen hänen pelastuskäsityksensä kanssa. Lutherin kritiikki hyviä tekoja kohtaan johtui ensi sijassa siitä, että Katolinen kirkko hänen aikanaan kauppasi aneita ja vakuutteli siinä ohessa hyvien tekojen, kuten esimerkiksi pyhiinvaellusten merkitystä pelastuksen kannalta.
Tämä kritiikki johti sittemmin toiseen äärimmäisyyteen eli kirkkoa yritettiin puhdistaa
jopa Raamatun sanomasta. Sitä paitsi olisi jokseenkin naiivia olettaa, että 1500 vuotta Jeesuksen jälkeen Raamatusta olisi löytynyt jotain sellaista, jota kirkon perinteessä ei olisi ennen sitä huomattu. Pyhät isät kas sanovat, että järki on Jumalan lahja, jota tulee myös käyttää.

Raamattu ei ole lakikirja eivätkä sen yksittäiset jakeet lakipykäliä, jotka otetaan esille silloin kun halutaan selittää muualta opittuja käsityksiä. Siksi olisi parempi aina tutkia, mihin yhteyteen yksittäiset jakeet liittyvät, kenelle ne on kirjoitettu ja mitä varten. Tätä varten ovat olemassa papit ja eksegetiikka.

jonkunlainen väärinkäsitys. Luterilainen kirkko ei ole koskaan opettanut että tekoja ei tarvittaisi. Päinvastoin. Teot ovat nimenomaan se hyvä hedelmä, jonka usko synnyttää. Sellainen usko, joka ei johda lähimmäisenrakkauteen ym. ei ole oikeaa uskoa.

Teoilla ei kuitenkaan pystytä ansaitsemaan pelastusta, vaan pelastus tulee aina ulkoapäin, Jumalalta ja Hänen armostaan ilman ihmisen omia ansioita. Ihminen ei ilman Jumalaa edes pysty todella vilpittömiin hyviin tekoihin.

Luther kritisoi Jaakobin kirjettä, koska katsoi sen puoltavan nimenomaan senkaltaista lakiuskontoa, jota Paavali vastusti. Lisäksi koska Jaakobin kirje on selvästi suunnattu Paavalia vastaan (esim. Abraham-vertauskuva Jaakobin kirjeessä ja Roomalaiskirjeessä) suututti Lutheria, koska Paavali oli hänelle niin tärkeä. Lisäksi Luther oli sitä mieltä että Jaakobin kirje oli hyvin lähellä pelagiolaisten harhaoppia. Pelagiolaiset nimenomaan opettivat, että ihminen pystyy itse omin avuin pelastamaan itse itsensä. Augustinus (toinen Lutherin suosikkiteologi) aikanaan torjui pelagiolaisuuden ja nyt Luther katsoi että keskiajan katolisuus oli sortunut takaisin pelagiolaisuuteen.

Luther ei väittänyt, että aina oltaisiin tehty väärin ja vasta hän kertoi miten evankeliumia on oikeasti tulkittava. Hän ei edes sanonut että katolinen kirkko on suuri Saatana, vaan myönsi että kirkossa oli paljon oikeita kunnon uskovia ja kirkossa saarnattiin ihan oikeaa evankeliumia ja näin ollen uskoi että Jumala oli myös katolisessa messussa läsnä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että historia oli tuonut katoliseen kirkkoon paljon sellaista painolastia, jota ei oikeasti tarvittu, kuten esimerkiksi aneet, pyhiinvaellukset, pyhimykset, munkkilaitoksen ja ennen kaikkea paaviuden.

kaikentietävä(?) kirjoitti:

jonkunlainen väärinkäsitys. Luterilainen kirkko ei ole koskaan opettanut että tekoja ei tarvittaisi. Päinvastoin. Teot ovat nimenomaan se hyvä hedelmä, jonka usko synnyttää. Sellainen usko, joka ei johda lähimmäisenrakkauteen ym. ei ole oikeaa uskoa.

Teoilla ei kuitenkaan pystytä ansaitsemaan pelastusta, vaan pelastus tulee aina ulkoapäin, Jumalalta ja Hänen armostaan ilman ihmisen omia ansioita. Ihminen ei ilman Jumalaa edes pysty todella vilpittömiin hyviin tekoihin.

Luther kritisoi Jaakobin kirjettä, koska katsoi sen puoltavan nimenomaan senkaltaista lakiuskontoa, jota Paavali vastusti. Lisäksi koska Jaakobin kirje on selvästi suunnattu Paavalia vastaan (esim. Abraham-vertauskuva Jaakobin kirjeessä ja Roomalaiskirjeessä) suututti Lutheria, koska Paavali oli hänelle niin tärkeä. Lisäksi Luther oli sitä mieltä että Jaakobin kirje oli hyvin lähellä pelagiolaisten harhaoppia. Pelagiolaiset nimenomaan opettivat, että ihminen pystyy itse omin avuin pelastamaan itse itsensä. Augustinus (toinen Lutherin suosikkiteologi) aikanaan torjui pelagiolaisuuden ja nyt Luther katsoi että keskiajan katolisuus oli sortunut takaisin pelagiolaisuuteen.

Luther ei väittänyt, että aina oltaisiin tehty väärin ja vasta hän kertoi miten evankeliumia on oikeasti tulkittava. Hän ei edes sanonut että katolinen kirkko on suuri Saatana, vaan myönsi että kirkossa oli paljon oikeita kunnon uskovia ja kirkossa saarnattiin ihan oikeaa evankeliumia ja näin ollen uskoi että Jumala oli myös katolisessa messussa läsnä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että historia oli tuonut katoliseen kirkkoon paljon sellaista painolastia, jota ei oikeasti tarvittu, kuten esimerkiksi aneet, pyhiinvaellukset, pyhimykset, munkkilaitoksen ja ennen kaikkea paaviuden.

Tämähän käy mielenkiintoiseksi!

Siis Lutherin mielestä Raamatussa oli harhaoppisia kirjoja? Ja että uskoa pitää tulkita hänen suodattimiensa kautta? Paavali ja Augustinus olivat in, mutta Jaakob ja Pelagius out?

Olisi todella mielenkiintoista tietää, mitä Luther ajatteli Matt.25. luvusta.

Jokainen antaa omista eväistään. Luther oli augustinolaismunkki ja oman aikansa lapsi, joskin ilmeisesti hyvin älykäs mies. On silti vaarallista että yksi ukko ajattelee kirkon tradition uusiksi. Jakamattoman kirkon tradition voima onkin sen kollektiivisuudessa: kukaan ei pääse sooloilemaan, ettei mene lapsi vahingossa pesuveden mukana.

Johannes kirjoitti:

Tämähän käy mielenkiintoiseksi!

Siis Lutherin mielestä Raamatussa oli harhaoppisia kirjoja? Ja että uskoa pitää tulkita hänen suodattimiensa kautta? Paavali ja Augustinus olivat in, mutta Jaakob ja Pelagius out?

Olisi todella mielenkiintoista tietää, mitä Luther ajatteli Matt.25. luvusta.

Jokainen antaa omista eväistään. Luther oli augustinolaismunkki ja oman aikansa lapsi, joskin ilmeisesti hyvin älykäs mies. On silti vaarallista että yksi ukko ajattelee kirkon tradition uusiksi. Jakamattoman kirkon tradition voima onkin sen kollektiivisuudessa: kukaan ei pääse sooloilemaan, ettei mene lapsi vahingossa pesuveden mukana.

niin että Pelagius on kaikkien kirkkojen mielestä harhaoppinen, ei pelkästään luterilaisten. Augustinushan Pelagiuksen kanssa taisteli ja sai oman tahtonsa läpi.

Ymmärtääkseni Luther ei nyt sentään sanonut että Raamatussa on harhaoppisia kirjoja, hän sanoi ainoastaan että Raamatussa on kirjoja jotka eivät teologisesti yllä yhtä korkealle kuin toiset ja Jaakobin kirje oli yksi UT:n puolella olevista. Luther luonnehti sitä "olkikirjeeksi", jolla on paljon painoa mutta vähän sisältöä. Ilmestyskirja oli toinen, jonka jumalallisuutta ja teologiaa Luther epäili.

Kaikkein korkeimmalle Luther arvosti Johanneksen evankeliumin ja Paavalin Roomalaiskirjeen, niitä hän piti teologian huippuna.

Myönnettäköön että luterilainen teologia on ainakin menneisyydessä rakentanut melko pitkälti akselille Paavali-Augustinus-Luther. Nykyään tästä asetelmasta on kuitenkin alettu päästä irti. Ns. tunnustukselliset piirit ovat sitten asia erikseen.

Luther oli varmasti älykäs, mutta ei hän mikään älykkö ollut. Luther oli hyvin kiihkeämielinen, häijy suustaan ja ainakin ajoittain myös äärimmäisen epämiellyttävä persoona. Uskossaan hän oli kuitenkin vilpitön ja hurskas, mikä voitaneen laskea hänen edukseen. Hän ei vallanhaluaan tai mielenvikaisuuttaan (kuten joskus väitetään) hajottanut kirkkoa.

kaikentietävä(?) kirjoitti:

niin että Pelagius on kaikkien kirkkojen mielestä harhaoppinen, ei pelkästään luterilaisten. Augustinushan Pelagiuksen kanssa taisteli ja sai oman tahtonsa läpi.

Ymmärtääkseni Luther ei nyt sentään sanonut että Raamatussa on harhaoppisia kirjoja, hän sanoi ainoastaan että Raamatussa on kirjoja jotka eivät teologisesti yllä yhtä korkealle kuin toiset ja Jaakobin kirje oli yksi UT:n puolella olevista. Luther luonnehti sitä "olkikirjeeksi", jolla on paljon painoa mutta vähän sisältöä. Ilmestyskirja oli toinen, jonka jumalallisuutta ja teologiaa Luther epäili.

Kaikkein korkeimmalle Luther arvosti Johanneksen evankeliumin ja Paavalin Roomalaiskirjeen, niitä hän piti teologian huippuna.

Myönnettäköön että luterilainen teologia on ainakin menneisyydessä rakentanut melko pitkälti akselille Paavali-Augustinus-Luther. Nykyään tästä asetelmasta on kuitenkin alettu päästä irti. Ns. tunnustukselliset piirit ovat sitten asia erikseen.

Luther oli varmasti älykäs, mutta ei hän mikään älykkö ollut. Luther oli hyvin kiihkeämielinen, häijy suustaan ja ainakin ajoittain myös äärimmäisen epämiellyttävä persoona. Uskossaan hän oli kuitenkin vilpitön ja hurskas, mikä voitaneen laskea hänen edukseen. Hän ei vallanhaluaan tai mielenvikaisuuttaan (kuten joskus väitetään) hajottanut kirkkoa.

Ev.lut. kirkko edustaa herra Lutherin henkilökohtaista, yksityisen ihmisen mielipidettä kristinuskonnosta. Ei sellainen voi olla mikään todellinen uskonto, vaan jonkinlainen lahko tai ideologia.Todellinen uskonto on universaaali ei kansallinen asia. Ev.lut.kirkon ainoa tehtävä nykyisin on toimia kolkkona hautaustoimistona, jollaisena se itsekin itseään pitää. Siitä kannattaa erota, erosin jo.

Mitenkäs sitten sellainen tapaus, jossa ihminen ei ehdi vaeltaa uskon tietä yhtään ennen kuin kuolee? Esim. ryöväri ristillä tai kuka tahansa muu joka kuolee heti uskon saatuaan?

Omasta luterilais-esikoislestadiolaisesta viitekehyksestäni ajateltuna, sellainen viimeisellä hetkellä mukaan tullut ei tarvitse mitään tekoja, vaan pelkkä usko riittää.

Kuitenkin normaalissa tapauksessa, jossa ihmisellä on edessään vielä monia, monia vuosia uskon kilvoituksessa, niin oikea usko välttämättä tuo esiin myös tekoja. Siinä mielessä ymmärrän kyllä tavallaan, että jotkut puhuvat teoista välttämättöminä pelastukselle. Tavallaanhan usko ja teot ovat sama asia, jos oikea usko kerran välttämättä aina tuo esiin myös hyviä tekoja... Mutta minun viitekehyksessäni tätä uskon kilvoitusta kutsutaan pyhitykseksi, ja se erotetaan vanhurskautuksesta juuri siitä edellä mainitusta syystä, että myös viimeisellä elämänsä hetkellä mukaan tullut pelastuu uskonsa tähden.

Ehkä joskus on kiistoissa kyse siitä, että puhutaan samoista asioista eri käsitteillä?

Lisäksi ajattelen hyvistä teoista, että ne eivät varmaankaan ole oikeasta lähteestä, jos ihminen itse kiinnittää niihin huomioita tyyliin "olenpas minä nyt tehnyt paljon hyvää". Paremminkin oikealla mielellä hyviä tekoha tehnyt kyselee viimeisellä tuomiolla "milloin minä näitä olen tehnyt?".

Joillain voi Jumalan kunnia tulla pyhityksen ja hyvien tekojen kautta selvemmin näkyviin, toisissa taas vähemmän. Ehkä on niin, että jotkut myös loistavat tulevassa elämässä "kirkkaampina tähtinä taivaalla" kuin toiset, mutta jos näin on, niin en usko kuitenkaan, että kukaan tuntee surua tai kateellisuutta näiden osalta, koska silloinhan ei ilo olisi täydellinen eikä sellaista varmasti taivaassa ole.

Mitä tulee pelastukseen niin edelleen siinä mainitsemassani viitekehyksessä ajatellaan, että pelastus tapahtuu vasta ihmisen siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Kerran uskovaiseksi tulleen edessä on uskon kilvoitus, ja siinä voi odottavan kruununsa myös menettää. Kuolema on viimeinen vihollinen, mutta siihenkin taisteluun voi mennä rauhallisella mielellä ollessaan Kristuksen kuoleman voittajan yhteydessä.

el kirahwi kirjoitti:

Mitenkäs sitten sellainen tapaus, jossa ihminen ei ehdi vaeltaa uskon tietä yhtään ennen kuin kuolee? Esim. ryöväri ristillä tai kuka tahansa muu joka kuolee heti uskon saatuaan?

Omasta luterilais-esikoislestadiolaisesta viitekehyksestäni ajateltuna, sellainen viimeisellä hetkellä mukaan tullut ei tarvitse mitään tekoja, vaan pelkkä usko riittää.

Kuitenkin normaalissa tapauksessa, jossa ihmisellä on edessään vielä monia, monia vuosia uskon kilvoituksessa, niin oikea usko välttämättä tuo esiin myös tekoja. Siinä mielessä ymmärrän kyllä tavallaan, että jotkut puhuvat teoista välttämättöminä pelastukselle. Tavallaanhan usko ja teot ovat sama asia, jos oikea usko kerran välttämättä aina tuo esiin myös hyviä tekoja... Mutta minun viitekehyksessäni tätä uskon kilvoitusta kutsutaan pyhitykseksi, ja se erotetaan vanhurskautuksesta juuri siitä edellä mainitusta syystä, että myös viimeisellä elämänsä hetkellä mukaan tullut pelastuu uskonsa tähden.

Ehkä joskus on kiistoissa kyse siitä, että puhutaan samoista asioista eri käsitteillä?

Lisäksi ajattelen hyvistä teoista, että ne eivät varmaankaan ole oikeasta lähteestä, jos ihminen itse kiinnittää niihin huomioita tyyliin "olenpas minä nyt tehnyt paljon hyvää". Paremminkin oikealla mielellä hyviä tekoha tehnyt kyselee viimeisellä tuomiolla "milloin minä näitä olen tehnyt?".

Joillain voi Jumalan kunnia tulla pyhityksen ja hyvien tekojen kautta selvemmin näkyviin, toisissa taas vähemmän. Ehkä on niin, että jotkut myös loistavat tulevassa elämässä "kirkkaampina tähtinä taivaalla" kuin toiset, mutta jos näin on, niin en usko kuitenkaan, että kukaan tuntee surua tai kateellisuutta näiden osalta, koska silloinhan ei ilo olisi täydellinen eikä sellaista varmasti taivaassa ole.

Mitä tulee pelastukseen niin edelleen siinä mainitsemassani viitekehyksessä ajatellaan, että pelastus tapahtuu vasta ihmisen siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Kerran uskovaiseksi tulleen edessä on uskon kilvoitus, ja siinä voi odottavan kruununsa myös menettää. Kuolema on viimeinen vihollinen, mutta siihenkin taisteluun voi mennä rauhallisella mielellä ollessaan Kristuksen kuoleman voittajan yhteydessä.

Oikein hyviä kirjoituksia, vaikka hämmentynyt olen edelleen. Onko " uskon kieliopit" niin erilaisia ,että emme ymmärrä sanaa " pelastus" samalla lailla.
Eli kuinka minä pääsen taivaaseen?

juhani kirjoitti:

Oikein hyviä kirjoituksia, vaikka hämmentynyt olen edelleen. Onko " uskon kieliopit" niin erilaisia ,että emme ymmärrä sanaa " pelastus" samalla lailla.
Eli kuinka minä pääsen taivaaseen?

Joskus on kyllä niin että sanoilla on eri ihmisillä eri merkityst. En osaa varmaksi sanoa, onko niin tässä asiassa, esitin edellä vain omia arvelujani. Mutta sain kerran tiettyjä ahaa-elämyksiä lukiessani Kallistos Waren kirjaa "Ortodoksinen tie". Siellä on asioita, jotka omilla luterilais-lestadiolaisilla korvillani kuultuina kuulostavat hyvinkin oudoilta, mutta se ahaa-elämys oli, että itse asiassa tässä näkyy ehkä sanojen takana jotain samaa, jota vain olen tottunut kutsumaan eri nimillä. Sanat voivat joskus hämätä, ehkä tässäkin asiassa.

el kirahwi kirjoitti:

Mitenkäs sitten sellainen tapaus, jossa ihminen ei ehdi vaeltaa uskon tietä yhtään ennen kuin kuolee? Esim. ryöväri ristillä tai kuka tahansa muu joka kuolee heti uskon saatuaan?

Omasta luterilais-esikoislestadiolaisesta viitekehyksestäni ajateltuna, sellainen viimeisellä hetkellä mukaan tullut ei tarvitse mitään tekoja, vaan pelkkä usko riittää.

Kuitenkin normaalissa tapauksessa, jossa ihmisellä on edessään vielä monia, monia vuosia uskon kilvoituksessa, niin oikea usko välttämättä tuo esiin myös tekoja. Siinä mielessä ymmärrän kyllä tavallaan, että jotkut puhuvat teoista välttämättöminä pelastukselle. Tavallaanhan usko ja teot ovat sama asia, jos oikea usko kerran välttämättä aina tuo esiin myös hyviä tekoja... Mutta minun viitekehyksessäni tätä uskon kilvoitusta kutsutaan pyhitykseksi, ja se erotetaan vanhurskautuksesta juuri siitä edellä mainitusta syystä, että myös viimeisellä elämänsä hetkellä mukaan tullut pelastuu uskonsa tähden.

Ehkä joskus on kiistoissa kyse siitä, että puhutaan samoista asioista eri käsitteillä?

Lisäksi ajattelen hyvistä teoista, että ne eivät varmaankaan ole oikeasta lähteestä, jos ihminen itse kiinnittää niihin huomioita tyyliin "olenpas minä nyt tehnyt paljon hyvää". Paremminkin oikealla mielellä hyviä tekoha tehnyt kyselee viimeisellä tuomiolla "milloin minä näitä olen tehnyt?".

Joillain voi Jumalan kunnia tulla pyhityksen ja hyvien tekojen kautta selvemmin näkyviin, toisissa taas vähemmän. Ehkä on niin, että jotkut myös loistavat tulevassa elämässä "kirkkaampina tähtinä taivaalla" kuin toiset, mutta jos näin on, niin en usko kuitenkaan, että kukaan tuntee surua tai kateellisuutta näiden osalta, koska silloinhan ei ilo olisi täydellinen eikä sellaista varmasti taivaassa ole.

Mitä tulee pelastukseen niin edelleen siinä mainitsemassani viitekehyksessä ajatellaan, että pelastus tapahtuu vasta ihmisen siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Kerran uskovaiseksi tulleen edessä on uskon kilvoitus, ja siinä voi odottavan kruununsa myös menettää. Kuolema on viimeinen vihollinen, mutta siihenkin taisteluun voi mennä rauhallisella mielellä ollessaan Kristuksen kuoleman voittajan yhteydessä.

Ryöväri ymmärsi ristillä omat tekonsa ja katui niitä sanoen "muista minua kun tulet valtakuntaasi."Jeesus lupasi hänelle paratiisin
ei palkakaksi vaan siksi, että Jumala on laupias. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän olisi heittäydyttyttävä "armo-patjalle", vaan oltava aktiivinen ja valpas koko ajan.

Simon Uusteologi kirjoittaa Filokaliassa (3): "Minun oli nälkä» ja »minun oli jano» eivät rajoitu vain yhteen kertaan tai yhteen päivään: ne koskevat koko elinaikaa." Toisin sanoen koko elämä on kilvoitusta kestää se sitten yhden päivän tai sata vuotta.

juhani kirjoitti:

Oikein hyviä kirjoituksia, vaikka hämmentynyt olen edelleen. Onko " uskon kieliopit" niin erilaisia ,että emme ymmärrä sanaa " pelastus" samalla lailla.
Eli kuinka minä pääsen taivaaseen?

Kuinka pääset taivaaseen? Usko Jumalaan, vältä syntiä, tee hyvää.

Se johtaa tietenkin kysymyksiin mikä siis riittää, milloin voin sanoa olevani pelastettu?

Sokrateen puolustuspuheessa on loppusanat "Kun lähdön hetki on tullut ja me menemme tahoillemme - minä kuolemaan ja te elämään. Kumpi on parempi, sen Jumala yksin tietää."