Siitä on 9-vuotta kun siskoni hukkui.Olimme olleet uimassa aamusta lähtien.Sanoin, että menen vaihtamaan jo kuivattelemaan hiuksia pyörille.Siskoni sanoi vain:
-Mene vain.Minä jään uimaan hetkeksi.
Menin kaikessa rauhassa kuivattelemaan.renkaani oli puhki ja soitin äidille, että tulisi hakemaan meidät.Kun äiti tuli niin hän käski hakea siskon.En nähnyt siskoa missään.Huusin äidin paikalle.hän käski sukeltaen katsomaan ettei hän olisi hukkunut.En löytänyt mitään pohjasta.Äiti juoksi soittamaan isälle.Isä tuli naapureiden kanssa.Sisko löytyi pohjasta.Ambulanssi soitettiin ja sisko vietiin sairaalaan.hän sanoi matkalla vielä näin:
-En tahdo vielä kuolla.
Hän meni siitä tajuttomaksi ja kuoli vähän sen jälkeen.Hänen kuolemansa oli syytäni.Miksi mun piti lähtee kuivattelee.Nyt itken joskus siskoni haudalla.Luen hautakivestä aina: Susanna Eveliina Jokinen.
S:15.6.1985
K:7.7.1995.
Oma pikku enkelimme.Kaipaamaan jäävät Johanna, Kirsi(äiti) ja Martti(isä)
Isäni kuoli 3 vuotta sen jälkeen.Olin silloin mummulla ja ukilla.Illalla äiti soitti ja sanoin hakevansa minut kotiin. Kun hän tuli, hän itki. Kysyin, että mikä on ja hän vastasi:
-Voi kultapieni, isä menehtyi kotipihalle.Hän oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut 2 tuntia sen jälkeen sairaalassa. Rupesin itkemään ja halasin äitiä.Sain valita arkun ja hautapaikan.Äiti oli tietysti mukana. Joskus öisin.Näen siskon ja isän vilkuttavan minulle. Isä sanoo silloin, ettei hän enää tunne kipua. Sisko sanoo että kaikki on hyvin.Unessa AINA kysyn siskolta, miten hän kuoli.Vastausta en saa. Asun äidin kanssa nyt kahden. Hautausmaalla minun paikkani on siskon ja isän välissä ja äidin isän vieressä. Isän kivessä lukee näin:
Martti Ilmari Jokinen
S:1.6.1954
K:7.5.1998
Kaipaamaan ovat jääneet isin tyttö Johanna ja Kirsi Jokinen.
Suren heitä hirveästi.Sytytän kynttilöitä heidän muistoksi.Katson perhevideoita ja valokuvia.Suren heitä, mutta äidin kanssa jaksamme eteenpäin.Toinen toista tukien hyvinä ja huonoina aikoina.Itken menetyksiä usein, mutta se helpottaa.Jaksan elää.
Minulla ja äidillä on hyvä olla vaikka asumme kaksin.Käymme sunnuntaisin rukoilemassa kirkossa ja tiedämme että Susannalla ja Isällä on hyvä olla Jumalan vieressä.Ikävöimme silti heitä Kovasti.Taas rupean melkein itkemään.Uskon Jumalaan ja Jeesukseen joten minä ja äiti varmaan myös pääsemme taivaaseen.
-Mene vain.Minä jään uimaan hetkeksi.
Menin kaikessa rauhassa kuivattelemaan.renkaani oli puhki ja soitin äidille, että tulisi hakemaan meidät.Kun äiti tuli niin hän käski hakea siskon.En nähnyt siskoa missään.Huusin äidin paikalle.hän käski sukeltaen katsomaan ettei hän olisi hukkunut.En löytänyt mitään pohjasta.Äiti juoksi soittamaan isälle.Isä tuli naapureiden kanssa.Sisko löytyi pohjasta.Ambulanssi soitettiin ja sisko vietiin sairaalaan.hän sanoi matkalla vielä näin:
-En tahdo vielä kuolla.
Hän meni siitä tajuttomaksi ja kuoli vähän sen jälkeen.Hänen kuolemansa oli syytäni.Miksi mun piti lähtee kuivattelee.Nyt itken joskus siskoni haudalla.Luen hautakivestä aina: Susanna Eveliina Jokinen.
S:15.6.1985
K:7.7.1995.
Oma pikku enkelimme.Kaipaamaan jäävät Johanna, Kirsi(äiti) ja Martti(isä)
Isäni kuoli 3 vuotta sen jälkeen.Olin silloin mummulla ja ukilla.Illalla äiti soitti ja sanoin hakevansa minut kotiin. Kun hän tuli, hän itki. Kysyin, että mikä on ja hän vastasi:
-Voi kultapieni, isä menehtyi kotipihalle.Hän oli saanut sydänkohtauksen ja kuollut 2 tuntia sen jälkeen sairaalassa. Rupesin itkemään ja halasin äitiä.Sain valita arkun ja hautapaikan.Äiti oli tietysti mukana. Joskus öisin.Näen siskon ja isän vilkuttavan minulle. Isä sanoo silloin, ettei hän enää tunne kipua. Sisko sanoo että kaikki on hyvin.Unessa AINA kysyn siskolta, miten hän kuoli.Vastausta en saa. Asun äidin kanssa nyt kahden. Hautausmaalla minun paikkani on siskon ja isän välissä ja äidin isän vieressä. Isän kivessä lukee näin:
Martti Ilmari Jokinen
S:1.6.1954
K:7.5.1998
Kaipaamaan ovat jääneet isin tyttö Johanna ja Kirsi Jokinen.
Suren heitä hirveästi.Sytytän kynttilöitä heidän muistoksi.Katson perhevideoita ja valokuvia.Suren heitä, mutta äidin kanssa jaksamme eteenpäin.Toinen toista tukien hyvinä ja huonoina aikoina.Itken menetyksiä usein, mutta se helpottaa.Jaksan elää.
Minulla ja äidillä on hyvä olla vaikka asumme kaksin.Käymme sunnuntaisin rukoilemassa kirkossa ja tiedämme että Susannalla ja Isällä on hyvä olla Jumalan vieressä.Ikävöimme silti heitä Kovasti.Taas rupean melkein itkemään.Uskon Jumalaan ja Jeesukseen joten minä ja äiti varmaan myös pääsemme taivaaseen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
...koskettavaa...
...oikeasti...
Vesi nousi itselläkin silmiin...
mitä voisin sinulle aikuisena kirjoittaa, nuorelle naiselle. Oliko hän kaksoissisaresi? Niin tai näin, menetys on ollut valtava, samoin kuin isäsi kohdalla. Olet kuitenkin selviytynyt elämään, niin se on meidän osamme, jotka tänne jäävät. Sinulla ja äidilläsi tuntuu olevan läheiset välit, hyvä niin. Tieto ja kokemuksesi siitä, että rakkaillasi on hyvä olla, auttaa varmaan sinua elämässä. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.
Ei siskosi kuolema ole sinun syytäsi. Taivaan Isä kutsui hänet kotiinsa, sillä siskosi aika oli tullut lähteä. Elämämme pituus on ennalta määrätty.
"Kun tulkita vois
kaiken tarkoituksen.
Me jäämme vaiti
hiljaa nöyrtyen."
Voimia Sinulle ja äidillesi!
surusi.Oma,tosi läheinen siskoni kuoli 10 vuotta sitten,vain 14-vuotiaana.se sattuu vieläkin ja itku tuli kun luin tekstisi.Siskoni lähti yhtä äkisti,auto-onnettomuudessa.Vaikken ollut mukana,syytin itseäni,se eloonjääneen syyllisyys. Miksen puhunut kaiemmin,se auto ei olisi osunut? Miksen sanonut ettei lähtisi?jne.
Kauheaa,olet saattanut isäsikin vielä hautaan.Mulle tuli järjetön pelko siskon kuoleman jälkeen että mun vanhempani kuolisivat.
kuolema tuli niin liki,että kylmäsi monta vuotta.
Otan hirmusesti osaa isoon suruusi,se tuntuu vuosienkin jälkeen pahalta,syvälle sattuu eikä monikaan sitä voi ymmärtää.Ei voi vaatiakaan.enkä soisi kenenkään joutuvan samaan tilanteeseen,vaan toivon sulle voimia,
sure kun surettaa,mutta elä elämäsi niin että siskosi voi elää sitä sinun kauttasi.
Muista elo voi olla lyhyt,joka hetki on arvokas ja tartu hetkeen.Carpe diem.
Sen lupasin siskolleni,teen parhaani.
menetin oman pikkusiskoni viime marraskuussa äkillisesti auto-onnettomuudessa.siskoni lähti kotoa iloisesti hypellen portaita alas 17-v viettämään perjantai iltaa ja jäi sillä reissulla auton alle.odotin silloin itse vauvaa ja tuntui kuin mailma olisi pysähtynyt.minulla on ennestäänkin lapsia.
jotka eivät tahtoneet millään ymmärtää asiaa kun äiti elää kuin usvassa ja tätiä ei näy missään.(asui meidän kanssa ja lapset pitivät häntä"iso-siskona")
meidän koko perheen varsinkin minut pelasti tämä pieni vauva.kun kävimme katsomassa kappelissa pikku-siskoani(olin varannut)sen jälkeen ajan itselleni tutkaan ihan mielenterveydellisistä syistä.
se aika oli tosi kamalaa.kun vauva syntyi olin päässyt jo jotenkuten jaloilleni,mutta kuten arvata saattaa masennuin ihan täysin..tosin vasta vuosipäivän aikaan. sitten siitä pikku hiljaa(tarvitsin lääkityksen)pääsin jaloilleni ja tämä meidän pikku-tyttö on auttanut siinä kovasti niin minua kuin iso veljiä.
rakastan myös poikiani suunnattomasti,mutta suru oli niin kova,että en tiedä miten olisin selvinnyt ilman maha asukasta.sitä kun oli pakko ajatella,ennen kuin itseään.nyt kuolemasta tulee vuosi ja kolme kk, ja on hyviä päiviä,mutta on myös päiviä kun vaivaa suunnaton ikävä!!
kun tämä meidän tyttö vauva syntyi niin minulla oli puolen vuoden ajan kokoaikainen menetyksen pelko/tunne. kuvittelin ja pelkäsin jatkuvasti,etten saa pitää tätä vauvaa tai jollekkin muulle sattuu jotain,mutta siitäkin olen nyt onneksi pikku hiljaa päässyt.
paljon on käyty läpi itsesyyttelyä,tuskaa,syytöstä,surua kaikkea mahdollista laidasta laitaan ja monta monituista kertaa!!!:(
isosti osaa suruusi.Tunnen tuskan sen,sen menetyksen.Todellakin 10 vuotta pikkusiskoni kuolemasta,hän oli 14 tuolloin ja lähti kavereiden kanssa(olivat häntä vanhempia,mutta "kunnollisia")ajelemaan.
Avaimen unohti kotiin,jota hän ei koskaan tehnyt-aivan kuin olisi tiennyt ettei sitä enää tarvitse.Odotin siskoa kotiin ja tunsin ettei kaikki ole hyvin.Sairaalasta soitto ja lähdin vanhempieni kanssa katsomaan toiseksi viimeistä kertaa pientä,rakasta siskoani,jonka kädet olivat jo kylmät.
Kuski oli lähtenyt risteyksestä ja linja-auto ajoi kylkeen pikatiellä.
Sain ensimmäisen lapseni 14 kk siskoni kuoleman jälkeen,nuyt heitä jo kolme.
Puhun paljon heille enkelitädistä,ja jouluna haudalla pieni tyttöni huusi kovaan ääneen taivaalle katsoen-Hyvää Joulua täti!
Ikävä raastaa vieläkin kovin,lopun ikää iso osa,liian iso osa elämääämme iäksi kadonnut,poissa.Pahalta tuntuu,etten saa siskoni kasvoja mieleeni,vaikka yritän.
Sinulle menetys tuore vielä,olet varmasti rikki ja haavoilla.Sureminen,itkeminen ja puhuminen,ainoat oikeasti auttavat keinot ja niin-aika.Nämä olet varmasti kuullut kuin olen minäkin.
Kipu joskus laantuu,se ei koskaan katoa.Se muuttaa muotoaan ja terävyys siitä katoaa,jättäen jomotuksen,onton olon sydämmeen.
Voimia sinulle ja lapsillesi,kunpa pystyisit tukemaan myös lapsiasi heidän surussaan.Paljon tehtävää sinulle,joka itsekin suree.
Minulle runot ja kirjeet pikkusiskolleni helpottivat suurinta tuskaa.Kirjoitin aivan kuin hän olisi ollut vain matkoilla.Toivon että löydät oman tapasi.....
jos luet vielä tätä palstaa niin meilaa henk.koht.minulle.jos siis haluat.sähköposti osoitteeni on [email protected]
Laitoin sulle postia.Toiv sait sen.mulla huomenna vp tosin lasten hampulekuri,mutta iltapäivästä ehtisin meilaileen paremmin.