Olen menettänyt omat vanhempani kolmekymppisenä. Isäni kuolemasta on aikaa reilu kaksi vuotta. Käyn kuitenkin vielä sisälläni prosessia, johon kuuluu mm nuoruuden ja lapsuuden muistot yms. Tuntuu, että kaipaa ja käy läpi niin hyviä kun huonojakin asioita. Sattuu, kun ikäisilläni on vanhemmat ja he puhuvat alituisesti kuinka isä ja äiti sitä ja tätä. Sukulaisia ei ole, joten todella yksinäisiä tässä ollaan vaikkakin seurustelen...
Löytyykö vanhempansa menettäneitä yksinäisiä
Löytyykö vanhempansa menett...
121409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Juu multa on kuollut toinen vanhempi, äiti... olen 21v... tuskin isäkään hirveän kauaa enää elää, tosin eihän sitä tiedä...
tuntuu joo kurjalta jos esim kaverille äiti soittaa ja ne vaikka riitelee, tekis mieli huutaa että älä loukkaa äitiäs jne. mut ei voi mitään...
Otan osaa, sama täällä. Niin kova tälli on ollut ettei oikein tiedä miten ja kenelle purkaisi asioita..
isä kuoli 5 ja äiti 3 vuotta sitten,molemmat syöpään.Samat muistot ja ajatukset pyörii päässä kuin sullakin,se on osa surun läpi käymistä.Minuakin suututtaa,kun ikäiseni (kolmekymppiset)ruikuttavat joutavaa vanhemmistaan...itselläni on 8-vuotias lapsi ja mies,mutta joskus kaipaisi juttutuokiota vanhemman ihmisen kanssa,miehenkin vanhemmat ovat kuolleet.Eli varmasti löytyy kaltaisiamme.Jaksamista sinulle ja mennään päivä kerrallaan eteenpäin.Muistot ovat tärkeitä!
Ihmeellistä, eli tarkoitan sillä sitä, että sinun rinnallasi on ymmärtävä ihminen. Itse olen menettänyt molemmat vanhemmat päälle kolmekymppisen myöskin toisen syöpään ja toisen äkillisesti sydänkohtaukseen. Ketään sukulaista ei ole eikä ketään ketä ymmärtäisi paitsi psykiatri tai ns ystävät jotka elävät samaa elämää kun minä joskus...
mieheni vanhemmista isä oli jo kuollut kun tapasimme,äitinsä kuoli sitten seurustelumme aikana.Siinä mielessä hän ymmärtää.Mutta neiti 8 vee on joskus ymmällään,kun ei ole ukkeja ja mummoja,joita suukotella.Haudalla käydessämme juttelee miehen vanhemmille,omat vanhenpani on haudattu toiselle paikkakunnalle,mutta onneksi hautausmailla on paikkoja,minne voi laittaa kynttilän muuallekin haudatuille.
Joskus tuntuu,että surua haluaa pitää "omanaan" eikä jakaa sitä,mutta sinullekin toivotan jaksamista.Itse kävin sururyhmässä,se auttoi ainakin jonkin verran.Se oli seurakunnan järjestämä.Sanon sinullekin:edetään päivä kerrallaan eteenpäin,joskus paistaa vielä aurinkokin.
Jaksamista ja voimia teille molemmille. Pakko tässä on vain yrittää käydä läpi kaikki nämä suruvaiheet yms. On joo todella vaikeaa saada ymmärrystä ja ns tukipuita kun sitä apua ja kuuntelijaa tarvitsee...kiitos sinulle avautumisestasi. Pakko sanoa, että lohduttaa kun on vertaisiani vaikkakin ikävien menetysten saattelemana.
Menetin oman isäni noin reilut 2 kk sitten yllättäen sydänkohtaukseen. Se oli sellainen shokki, että edes siitä alkujärkytyksestä en ole vielä toipunut. Päivittäin ajattelen sitä, kuinka löysin isäni kuolleena. Muistot palaavat mieleeen päivittäin ja töistä ja opiskelusta ei tahdo tulla mitään. Olen kokenut surun, suuttumuksen ja vihan. Monesti mietin että jos olisin ollut paikalla, olisiko tapahtuman voinut estää, jos jos jos.... turhaa näin jälkikäteen, sen tajuan, mutta silti aina vain jossittelen. Sureminen on henkilökohtaista, joillakin se kestää lyhyemmän aikaa ja joillakin pidempää. Uskoisin, että tavalla tai toisella suru kestää läpi elämän.
Jaksamista ja voimia sinulle niinkuin minullekin ja muille..koitetaan vaan elää positiivisempaan suuntaan vaikkakin välillä tuntuu mahdottomalta..
Hei,
Menetin isäni kun olin 15 v ja äitini kun olin 23 v. Jäi nuorempia sisaruksia ja suuri suru.
Siitä on jo 20 vuotta ja edelleen heitä muistelen. Olen käynyt läpi samat tunteet kuin sinä, kun kaverit ovat puhuneet vanhemmistaan. Olen miettinyt millaista olisi elämä ollut heidän kanssaan. Vastauksia en saa.. mutta tiedän minun vanhempani olivat maailman parhaita ja heidän avullaan olen selvinnyt tästä vaikeasta elämästä, sillä heidät hyvät teot ovat muistuneet mieleen huonoina hetkinä. Ehkä elämä on ollut raskaampaan, mutta on se opettanut ymmärtämäänkin, ei mikään pintapuolisuus kosketa eikä turha satuta.
Jätä sp niin voimme jutella.. se auttaa aina.
siipirikko
Sp: [email protected]. Kiva, jos haluat vaihdella ajatuksia:)
..olen 19 vuotias ja olen menettänyt jo molemmat vanhempani.Isäni kuoli ollessani 7,alkoholisoitunut ja lähti oman käden kautta.En surrut,koska en tuntenut häntä hyvin(pienenä kävi tapaamassa muuatamia kertoja)
Äitini kuoli alkoholimyrkytykseen v.2001,ollessani 17v.tottakai surin ja suren välillä edelleen,mutta en ollut pitkään aikaan enää asunut hänen kanssaan,ja varsinkin loppuaikoina emme nähneet usein,hän asui eri kaupungissa(soittelimme kylläkin),sillä hän oli niin huonossa kunnossa,hyvin pahasti alkoholisoitunut.
Elämäni on mallillaan,ja olen selviytynyt hyvin.Kirjoitin juuri nyt keväällä ylioppilaaksi,ja tälläisinä elämän hienoina hetkinä vanhempien puute tulee vahvemmin mieleen ja surettaa..kun he eivät ole näkemässä minua painamassa lakkia päähäni..sma tunne tulee varmasti myös silloin,kun saan ekan lapseni,menen naimisiin..
Olen hyväksynyt menneisyyteni ja kokemani asiat.Minulla on tulevaisuus edessäni,hain opiskelemaan..haluan pärjätä elämässä,ja niin aion tehdäkin!:)Nämä rankat kokemukset ovat vain tehneet minusta vahvemman ihmisen,joka osaa ottaa suuremmatkin vastoinkäymiset vastaan.TSEMIÄ KAIKILLE KOHTALOTOVEREILLE,TEILLÄ ON KUITENKIN OMA ELÄMÄ JOSTA TE ITSE VOITTE TEHDÄ HYVÄN!ÄLKÄÄ ANTAKO SURUN VIEDÄ ELÄMÄNILOANNE,MAAILMASSA ON NIIN PALJON IHANIA ASIOITA JA PALJON ANNETTAVAA:)
..niin siis äitini kuoli v.2002,eikä 2001..meni väärin..siitä on ensi tiistaina tasan 2 vuotta aikaa.