Yleinen mielikuva taivaasta on sentapainen, että siellä autuaat käyskentelevät vilvoittavien vetten äärellä rakkaittensa seurassa...
Hetkinen. Rakkaittensa seurassa? Mikä takaa sen että nimenomaan rakkaat lähimmäiset, tutut ja ystävät, ovat myös päässeet taivaaseen?
Tätä pohtiessa avautuu moraalinen ongelma, joka kertoo jotain mm. kristinuskon moraalista.
Kristillisen käsityksen mukaan jokainen voi pyrkiä taivaaseen elämällä hyvin. Taivas on tältä kannalta ajatellen palkkio siitä että on elänyt oikein. Vaikka viimekädessä kysymys on Jumalan armosta, täytyy ihmisen tekojenkin jotain merkitä. Elleivät ne taivaaseen pääsemisessä mitään merkitsisi, miksi noudattaa moraalikäskyjä ja miksi harrastaa kieltäymyksiä?
Vaikka itse eläisi oikein, ei kuitenkaan voi valita niitä, joiden kanssa taivaaseen pääsee. Tätä kristityt eivät edes paljoa pohdi, koska ilmeisesti kuvittelevat, että kun itselle käy hyvin, se riittää. Kristinusko on yksilöön ja jokaisen omaan itseen käpertynyt oppi, ja jokainen voi kristillisen käsityksen mukaan vaikuttaa vain omaan kohtaloonsa. Nyt seuraa se ongelma: jos rakastat maan päällä toista ihmistä yli kaiken, eikä tämä toinen sitten jostain syystä pääsekään kanssasi taivaaseen, valitsetko mieluummin yksinäisen elämän taivaan iloissa vai onko rakkautesi niin vahvaa että mieluummin seuraat rakastettuasi hänen myötään helvettiin?
Tähän kristillisen rakkauden ongelmaan on olemassa jonkinlaisia ratkaisuyrityksiä. Yksi sisältyy ideaan, että Jumalaa pitää rakastaa yli kaiken - siis ilmeisesti enemmän kuin ketään toista ihmistä. Tästä seuraa, että kaikki ihmisten väliset suhteet ja tunteet asetetaan toissijaisiksi, ja itse asiassa niistä tulee tämän seurauksena pelkkää laskelmointia, peliä, jossa tavoitteena on päästä taivaaseen keinolla millä hyvänsä. Ehkä tältä vaistonvaraiselta pohjalta nousevatkin kristittyjen tarpeet linnoittautua omiensa joukkoon, etsiä tukea toisistaan, ja hyljätä ja torjua syntiset - juuri ne, joita Jeesus rakasti, ne jotka juuri tarvitsisivat rakkautta?
Selittäisiköhän tämä myös sen miksi monet kristityt vaikuttavat niin tunnekylmiltä, vailla kykyä aitoon rakkauteen olevilta ihmisiltä? Rakkaushan on kristityille käytännössä vain uskonnollinen termi - kaukana siitä mitä sanoilla "suurinta kaikista on rakkaus" voitaisiin tarkoittaa. Kristitylle kuitenkin tärkeintä on vain oman minän pelastuminen. Elämän päämääränä on hankkia itselle kuolemanjälkeinen turvapaikka.
Hetkinen. Rakkaittensa seurassa? Mikä takaa sen että nimenomaan rakkaat lähimmäiset, tutut ja ystävät, ovat myös päässeet taivaaseen?
Tätä pohtiessa avautuu moraalinen ongelma, joka kertoo jotain mm. kristinuskon moraalista.
Kristillisen käsityksen mukaan jokainen voi pyrkiä taivaaseen elämällä hyvin. Taivas on tältä kannalta ajatellen palkkio siitä että on elänyt oikein. Vaikka viimekädessä kysymys on Jumalan armosta, täytyy ihmisen tekojenkin jotain merkitä. Elleivät ne taivaaseen pääsemisessä mitään merkitsisi, miksi noudattaa moraalikäskyjä ja miksi harrastaa kieltäymyksiä?
Vaikka itse eläisi oikein, ei kuitenkaan voi valita niitä, joiden kanssa taivaaseen pääsee. Tätä kristityt eivät edes paljoa pohdi, koska ilmeisesti kuvittelevat, että kun itselle käy hyvin, se riittää. Kristinusko on yksilöön ja jokaisen omaan itseen käpertynyt oppi, ja jokainen voi kristillisen käsityksen mukaan vaikuttaa vain omaan kohtaloonsa. Nyt seuraa se ongelma: jos rakastat maan päällä toista ihmistä yli kaiken, eikä tämä toinen sitten jostain syystä pääsekään kanssasi taivaaseen, valitsetko mieluummin yksinäisen elämän taivaan iloissa vai onko rakkautesi niin vahvaa että mieluummin seuraat rakastettuasi hänen myötään helvettiin?
Tähän kristillisen rakkauden ongelmaan on olemassa jonkinlaisia ratkaisuyrityksiä. Yksi sisältyy ideaan, että Jumalaa pitää rakastaa yli kaiken - siis ilmeisesti enemmän kuin ketään toista ihmistä. Tästä seuraa, että kaikki ihmisten väliset suhteet ja tunteet asetetaan toissijaisiksi, ja itse asiassa niistä tulee tämän seurauksena pelkkää laskelmointia, peliä, jossa tavoitteena on päästä taivaaseen keinolla millä hyvänsä. Ehkä tältä vaistonvaraiselta pohjalta nousevatkin kristittyjen tarpeet linnoittautua omiensa joukkoon, etsiä tukea toisistaan, ja hyljätä ja torjua syntiset - juuri ne, joita Jeesus rakasti, ne jotka juuri tarvitsisivat rakkautta?
Selittäisiköhän tämä myös sen miksi monet kristityt vaikuttavat niin tunnekylmiltä, vailla kykyä aitoon rakkauteen olevilta ihmisiltä? Rakkaushan on kristityille käytännössä vain uskonnollinen termi - kaukana siitä mitä sanoilla "suurinta kaikista on rakkaus" voitaisiin tarkoittaa. Kristitylle kuitenkin tärkeintä on vain oman minän pelastuminen. Elämän päämääränä on hankkia itselle kuolemanjälkeinen turvapaikka.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Siinäpä teille pohdittavaa hihhulit! Hahhaa! ; )
ei liene mitenkään harvinainen tilanne, että
vanhemmat ovat kääntäneet selkänsä lapselleen, joka on tehnyt toisenlaisen ratkaisun uskonkysymyksissä. Ihmiset eivät ole ilmeisesti mitenkään tärkeitä vain jumala on tärkeä ja taivaspaikka.
Loistava!!! Jos olisin oikein ilkeä, kokeilisin tätä argumentaatiota kristittyyn ystävääni. 50 egeä vetoa että alkais itkemään? ;-)
Olinhan toki vastaavaa lukenut aiemminkin mutta tässä asia tuli hyvin selväksi soomen kielellä.
Minun äitini kun tuli uskoon joku 18 vuotta sitten, alkoi rukoileen koko perheen ja suvun puolesta, ennen kaikkea minun ja veljeni puolesta. Ja nyt ollaan molemmat yli 20v ja antaneet elämänsä Jeesukselle. Eikä äitee ole koskaan tuputtanut uskoa meille tai paheksunut sitä et ryypättiin kuin normaalit nuoret ja hengailtiin kylillä. Kertonut vain mihin hänen uskonsa perustuu ja elänyt hyvänä esimerkkinä.(vrt. "oikea" kristitty esimerkki joka löytyy Raamatusta, UT:n puolella)
Mummokin tuli uskoon tässä vuosi sitten ja se on ollut suuri riemun aihe. Ja voitte kyl uskoa et me surettiin yhdessä kun vaari kuoli ateistina ja suku on suurimmaks osaks vielä jumalaton. Kyl se usko Jeesukseen saa sen aikaan et alkaa suremaan joka ihmisen puolesta. Ette kyl näytä tietävän mitään kristinuskosta ja Raamatusta jos tätä pidätte jonain argumenttina.
Onko varma nyt ettet ole sekoittanut jehovan todistajat ja kristityt keskenään. Siel on aika epäkristillinen suhtautumispolitiikka luopioihin.
Raamatussa kehoitetaan rakastaan lähimmäistään, jopa vihamiestään. Ja vielä rukoilla heidän puolesta! (??) Mäkin olen uskoon tulon jälkeen rukoillut mun kaikkien ystävien puolesta ja olen huolissani mihin tämä Suomen kansa(pullamössönuoriso) on menossa.
Ja vielä: Mitä te tiedätte taivaasta? Sanoihan Jeesuskin ettei siel ole enää aviopareja yhdessä. Vaan joku suurempi rakkautta yhdistää ihmiset yhteen ja Jumalaan. Mitä tää tarkoittaa? Kuulostaa vähän utopialta? Ehkä se sitä onkin, mut se on varma et et ruumis mätänee tänne ja sielu sit sen saa kaiken kokea. Sen tai sen ikuisen eron Jumalasta. Pärjäilkää ja miettikää nyt näitä asioita vähän tarkemmin!
...kierrellä ja kaarrella aiheen vierestä kuitenkaan sanomatta mitään täsmälleen siitä.
jotenkin oma itsetunto paranee kun lukee tällaisia viestejä. ;)
Odotankin et vastapuolella on älyä yhdistää mun jutut siihen puheenaiheeseen itse. Jos haluaa eri näkökulman, niin yleensä pitää kiertää vähän toisenkin puolelle ja katsoa hänen näkökulmastaan eikä vain pysyä omassaan. Jos ei tohdi tehdä sitä, niin voi sanoo sit ihan vapaasti et "aina sä vaihdat puheenaihetta, kierrät asian ympäri, mut et mene itse asiaan". Mun jutun pointti oli se et kaikki ei oo kultaa joka kimaltaa. Jos haluu sitä kultaa katsoa niin se löytyy Raamatusta, ja uskovienkin kohdalla oon nähny itse sitä katinkultaa kullan asemasta. Raamattua voi lukea myös sitä varten et voi saarnata uskoville sit kun näkee epäkohtia. "hei, nyt te ette tee kuten Jeesus opetti. Teidän toimistanne paistaa läpi itsekkyys ettekä oikeasti rakasta meitä pakanoita jne."
The truth is... out there.. in the Holy Bible! =P
...olemme sitten varmaan tyhmiä. Tuo sun teksti ei kyllä millään sanalla ottanut kantaa: 'Mitä jos läheiset ihmiset eivät pääsekään sinne taivaaseen? Menisitkö mieluummin helvettiin rakkattesi perässä yms. yms.' -aiheeseen.
Jeesushan on jo sanonut kaiken tästä asiasta:
"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle."
Joten eiköhän esim. Jehovan todistajilla ole erittäin hyvä syy hylätä uskosta luopuneet perheen jäsenensä?
Mitään moraalista ongelmaa ei ole. Rakkaus Jeesukseen ylittää kaiken muun. Kaikki muu on toissijaista.
>>>Rakkaus Jeesukseen ylittää kaiken muun. Kaikki muu on toissijaista.
Tuon tekstinpätkän perusteella oikeutat ilmeisesti väkivallan ja mielivallan perheenjäseniäsi ja lähimmäisiäsi kohtaan?
Ei moraalista ongelmaa? "Rakkaus Jeesukseen"?
Tuohan edustaa auktoriteettimoraalia alastomimmillaan.
Sinun moraalisi on auktoriteettisi "tahto", jonka senkin itse määrittelet. Entäpä empatia?
>>"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. ...."
"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. ...."
Toi tarkoittaa sitä et aika moni ateistiperhe jonka joku jäsen tulee uskoon hylkää sen uskovaisen. Ainakin meidän ateistisuvussa meidän äidistä ei kukaan enää halunnut paljo olla yhteydessä. Ja muslimimaissa jos joku perheenjäsen tulee uskoon niin se on kauhea loukkaus isäntää kohtaan ja onhan näitä juttuja jos isä on tappanut tyttärensä kun se on kristityksi paukahtanut. Jeesus vain ennustaa sen mitä tapahtuu kun ihminen tulee uskoon. Näin on minunkin kohdallani tapahtunut, moni ystävä jättänyt kun oon sanonut et oon uskovainen. Eihän semmoisen kaa kukaan halua olla!
Tällaista tämä on nykyään... Nykyajan kirkot antavat Jeesuksesta täysin väärän kuvan, ja sitten kun paukauttaa selkeää Raamatun tekstiä pöytään, niin alkaa itku ja parku siitä, että "missä on empatia, missä on rakkaus?".
Siis kertauksen vuoksi: Jeesus on ylin auktoriteetti. Jeesuksen kanssa ei väitellä eikä tingitä, vaan hänen sanansa hyväksytään sellaisinaan. (Tämän takia häntä mm. on kutsuttu kuninkaiden kuninkaaksi. Hänen valtansa on ehdotonta ja ikuista.)
Jeesus ei siis ole "mukava" mies, joka on kaikkien kaveri ja hyväksyy kaiken. Ei, Jeesus vihaa syntiä, ja tämän hän tuo monissa eri yhteyksissä ilmi, mm. tuomitessaan fariseusten käytöksen.
Väkivaltaan Jeesus ei kuitenkaan kehoita. Hän vain kehoittaa pysymään erossa niistä, jotka eivät halua Jumalan poikaa seurata. Ja tämä sitten saattaa johtaa jopa perheen sisäisiin konflikteihin, kuten Jeesus tarkkanäköisesti ennustaa. Näissä konflikteissa kristityn osa on ottaa vastaan iskut (jollei pysty pysymään erossa vihollisistaan, mikä on tietenkin parempi ratkaisu).
Tietenkin jokainen kristitty voi yrittää saada läheisiä ihmisiä mukaansa pelastuksen tielle. Mutta väkisin ei voi ketään kiskoa mukaansa.
pelastuksen tie...? Olenko oikeassa jos sanon että se on tekemistä eikä puhumista? (Ei pidä hokea huulilla Herra, Herra, vaan pitää tehdä...) Olenko oikeassa jos sanon että se mitä pitää tehdä, on antaa pois toinen ihokas? Ja kääntää toinen poski? Onko joitain muita selvempiä toimintaohjeita kuin nuo?
Jos valitsee Jeesuksen, ei voi valita mammonaa. On jaettava omistaan niille joilla ei ole. Rahanvaihtajien kojut on hävitettävä! (Ainoa Raamatun kohta, jossa Jeesus oli väkivaltainen: pankkiireiden kojujen kaataminen temppelin portailla.) On oltava syntisten ystävä - ei siis niiden jotka ovat hyviksi julistautuneet. Eivät terveet parantajaa tarvitse, vaan sairaat.
No, kristityt. Minä en vain näe missään tällaista käytöstä. Kristityt ovat omiin ongelmiinsa käpertyneitä, oman hyvänsä etsijöitä. Heille on ominaista että hakevat toisistaan vahvistusta ja hylkäävät syntiset eli osattomat. Eikö juuri tuossa avauskirjoituksessa esitetty ajattelu - äärimmäisyyteen asti viety itsekkyys - ole kaikkein epäkristillisintä toimintaa mitä ikinä voi kuvitella? Suljetaan silmät ja torjutaan köyhyys ja osattomuus jonnekin nurkan taakse - ei puhettakaan siitä että annettaisiin se toinen ihokas. Hyljätään paitsi köyhät myös lähimmäiset, joille uskonasiat eivät aukene samalla tavalla kuin mitä oman mielen mukaan tehty poiminta raamatullisista totuuksista edellyttäisi.
Erittäin kristillistä, vai?
Jumalasta en tiedä, mutta jos minulla olisi valta, minä liiskaisin isolla peukalollani juuri nuo jotka hylkäävät lähimmäisensä uskonkäsitystensä takia. Heillä ei ole aavistustakaan siitä mistä kristinuskon lähimmäisenrakkaudessa on kyse.
Onkos se sitten kristillistä, että kuoleman jälkeen Jumala hylkää kaikki ne, jotka eivät usko Jeesukseen? Siinä menee aika monta köyhää ja sairasta kadotuksen liekkeihin...
Taisit juuri liiskata itse Jumalan!
pakko olla provoa.
Paavali vahvistaa sen, mitä jo Jeesus aiemmin sanoi:
"Karta harhaoppista ihmistä, kun ensin olet ojentanut häntä kerran tai kahdesti. Sinähän tiedät, että tuollainen ihminen on kieroutunut ja tekee syntiä. Hän tuomitsee itse itsensä."
Eli Jeesusta vastaan todistavien ihmisten parissa ei pidä viipyä pitkään. Olisi hulluutta haaskata aikaansa kaikenlaisiin rienaajiin, kun maailmassa on miljoonittain ihmisiä, jotka vilpittömästi kaipaavat elävää sanaa ja Jeesuksen tarjoamaa lohtua.
Anteeksi nyt vaan, mutta eipä ole hääppöisiä 'ystäviä' olleet, jos uskonasian takia sinut hylkäävät. Minulle on aivan sama, mihin omat ystäväni haluavat uskoa; vaikka sitten saatanaankin. Ei sen takia ystäviä hylätä. Kunhan eivät minulle uskoaan tyrkytä, niin ei haittaa pätkääkään (toki mukavia ystävällismielisiä känniväittelyitä on mukava järjestää aina silloin tällöin).
Voin tosin hyvin kuvitella, että jotkut uskovaiset voisivatkin hylätä ns. 'ystäviään' uskonasioiden perusteella...
"Kristillisen käsityksen mukaan jokainen voi pyrkiä taivaaseen elämällä hyvin."
- ei todellakaan, vaan kristillisen käsityksen mukaan taivaaseen päästään yksin armosta.
mahdollinen hyvä elämä eletään sitten kiitollisena tästä jatkopestistä.
"Elämän päämääränä on hankkia itselle kuolemanjälkeinen turvapaikka. "
-ei todellakaan vaan se on jo hankittu!
-taivaassa ei ole vihamiehiä. ja jso mietit miten se on mahdollista, niin leiki vaikka ajatusleikki, jossa sinun ja pahiten vihaamasi/inhoamasi henkilön tietoisuus yhdistyy yhdeksi ja samaksi tietoisuudeksi ja koita siinä sitten vihata...
mutta en todellakaan haluaisi yhtyä Anne Pohtamon tai Viktor Klimenkon kanssa.
et tietenkään halua ja siinähän se ajatusleikin pointti onkin.
minä kyllä haluaisin yhtyä anne pohtamoon vielä ihan sillai perinteisestikin.
Jokaisella matkalla on päämääränsä, eli matka alkaa ja päättyy johonkin tässä elämässä, ja
niin itse elämäkin on matka, joka alkaa ja päättyy
aikanansa ja takuu varmasti, rakastitpa tai olit
rakastamatta jotain toista ihmistä.
Ja jos päätepisteitä on vain kaksi, niin silloin valitset, ehkä jomman kumman näistä kahdesta, rakastatpa tai olet rakastamatta.
Ihminen on vain joko raadollinen tai hengellinen
ja senkin päätöksen tekee ihminen itse, yksin.