Varsinkin toisen maailmansodan jälkeen teollisuusmaissa lisääntynyt individualismi on tuonut mukanaan uuden feminismin aallon. Tässä "tasa-arvopyrkimyksessä" on käyttövoimana vahvasti idealisoitu yksilöllisen vapauden tarve. Olen taipuvainen ajattelemaan, että feminismin esittämä "vapaus" on, päinvastoin kuin oidipaalisista perusasetelmista nouseva liberalistinen vapaudenjulistus, sisällöltään "positiivista", ts. feministit suuntaavat kohti jo olemassaolevia arvoja. Ei pyritä pubertaalisten liberalistien tavoin vain irti kaikesta mikä mielletään vapaudenrajoitukseksi, vaan halutaan saada itselle jotain joka jo on olemassa - tosin vain miehillä.
Kun perinteinen perhemalli, jossa mies toimi elättäjänä, näin vähitellen murtuu, ja uudet kuviot astuvat tilalle, vaatimus mm. samanpalkkaisuudesta nähdään uudessa kontekstissa vain yksilöisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksenä. Sitähän se ei kuitenkaan historiallisesti ole. Miesten palkat ovat asettuneet aikanaan sen mukaan mitä perheen elättäminen vaati. Perheen kannalta tilanne on siis se, että työelämään osallistuvien naisten palkka voitaisiin periaatteessa mitoittaa miesten palkan tasolle, jos nainen yksin toimisi perheen elättäjänä.
No, perhekin taitaa ultramodernissa maailmassa, jossa olennaisinta kai on se että naiset tekevät yksilöllisiä "valintojaan", vähemmän olennainen kuvio. Lapsia ei juuri jakseta ajatella, heidät mielletään pieniksi aikuisiksi, jotka sitäpaitsi nykyään leikkivätkin pieniä povipimuja markkeeraavilla nukeilla.
Kun perinteinen perhemalli, jossa mies toimi elättäjänä, näin vähitellen murtuu, ja uudet kuviot astuvat tilalle, vaatimus mm. samanpalkkaisuudesta nähdään uudessa kontekstissa vain yksilöisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon kysymyksenä. Sitähän se ei kuitenkaan historiallisesti ole. Miesten palkat ovat asettuneet aikanaan sen mukaan mitä perheen elättäminen vaati. Perheen kannalta tilanne on siis se, että työelämään osallistuvien naisten palkka voitaisiin periaatteessa mitoittaa miesten palkan tasolle, jos nainen yksin toimisi perheen elättäjänä.
No, perhekin taitaa ultramodernissa maailmassa, jossa olennaisinta kai on se että naiset tekevät yksilöllisiä "valintojaan", vähemmän olennainen kuvio. Lapsia ei juuri jakseta ajatella, heidät mielletään pieniksi aikuisiksi, jotka sitäpaitsi nykyään leikkivätkin pieniä povipimuja markkeeraavilla nukeilla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
...esim. lapsiperheiden huoltajien verotus on nykyisin säädetty sellaiselle tasolle, joka vaatii useissa perheissä molempien puolisoiden töissäkäyntiä ja lasten hoidattamista (sitten kyllä yhteiskunnan rajusti subventoimalla) julkisilla hoitoinstituutioilla.
Ts. tällä tavalla yhteiskunta viestittää käytännössä, että ideaalinansa on lapsiperheidenkin osalta etusijalla molempien sukupuolten töissäkäynti - palkat on mitoitettu noin enimmäkseen (yhdessä verotason kanssa) siten, että sinkku voi niillä elää. Siinä mielessä tuo kehitys tukee analyysiasi, että "vapaus" katsotaan nimenomaan naimattoman ja perheettömän ideaalin korostamisena.
Tuskin toisaalta feminismi yksinään on romahduttanut perheen arvostuksen yhteiskunnassamme - ollut käsittääkseni kuitenkin merkittävänä tekijänä siinä.
Mietipäs nyt uudemman kerran, onko perheen arvostus ihan todella romahtanut.
millä perusteella voidaan väittää ettei se olisi romahtanut.
Kysymällä ihmisiltä asia ei selviä. Se mitä ihmiset ilmoittavat arvostuksistaan, kertoo vain siitä mitä ihmiset ilmoittavat arvostuksistaan. Esim. nuoret ilmoittavat arvostavansa kaikkea mahdollista laidasta laitaan.
Se mitä tilastollisesti tapahtuu tarvitsee tulkinnan siitä mitä tosiasiallisesti tapahtuu. Niin avioerojen määrää kuin keskimääräisen parsuhteen kestoa kuvaavat käyrät ovat jatkuvasti ja tasaisesti säilyttäneet suuntansa. Voimmeko olla yhtä mieltä siitä, että ihmisen elämänkaari on muuttumassa laajennetuksi parinmuodostusvaiheeksi?
Yksi näkökulma on frommilainen. Se mitä on terve ihminen ja mitä on terve yhteiskunta, voidaan määritellä. Ihminen ei veny eikä vanu eikä muutu "moniarvoiseksi" tms. vaikka miten yrittäisi. Elämällä on kaarensa, psyykellä syvärakenteensa, ja individualismi on juuretonta tyhjää onnenetsintää, vaikka siinä väikkyisivät vapauden harhat.