Venäjän sotajoukot Suomessa ja suuriruhtinaskunnan väestö Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914–1918)
Historioitsijat ovat ennenkin tutkineet Venäjän keisarikunnan Suomen–politiikkaa Ensimmäisen maailmansodan aikana. Tavallisesti on kuitenkin käsitelty talouskysymyksiä sekä Venäjän sotilasviranomaisten ja Suomen hallintoelinten välisten suhteiden eri puolia.
Venäjän armeijan ja laivaston historiaa koskevat nykytutkimukset luovat uutta valoa Suomen suuriruhtinaskunnan alueella olleiden Venäjän sotajoukkojen, varsinkin XLII armeijakunnan joukkojen, kohtaloon. Ne paljastavat keisarikunnan luoteisrajalla maailmansodan alkuvuosina ja vuoden 1917 vallankumouksen aikana palvelleen sotamiehen psykologiset erikoispiirteet.
Aihetta ovat tavalla tai toisella käsitelleet suomalaiset historioitsijat L. Vesterlund, O. Karemaa, P. Luntinen, O. Manninen, A. Tanskanen ja eräät muut. Venäläiset historioitsijat ovat yrittäneet analysoida venäläisten sotilashenkilöiden ja Suomen väestön välisiä suhteita autonomian loppuvaiheessa ja Suomen itsenäistyttyä vuoden 1918 kansalaissodan aikana (V. Buldakovin, I. Novikovan, I. Solomeљtљin ja muiden tutkielmat).
Sotasensuuritarkastajien raporttien, vuosina 1917 — 1918 Suomessa ilmestyneissä venäläisissä lehdissä julkaistujen lukijoiden kirjeiden ja varsinkin julkaisemattomien kirjoitusten ansiosta saamme tietää, minkälainen kuva muodostui venäläisille sotilashenkilöille etnisestä suomalaisesta. Suurin osa materiaalia on löydetty Suomen Kansallisen Arkiston kokoelmasta Venäläisiä sota–asiapapereita ja Venäjän sotalaivaston Pietarin valtionarkistosta.
Vuoden 1917 tammikuun lopussa muutama viikko ennen helmikuun vallankumouksen tapahtumia Rauman sotasensuuripistettä johtanut alikapteeni Rodzevitљ kirjoitti XLII armeijakunnan ylimajoitusmestarille seuraavaa: "Sivistyneen ja hillityn luonteen sekä sotasensuurin kieltojen noudattamisen ansiosta" kirjeenvaihdossa kosketellaan pelkästään perhe– ja liikeasioita, "toisinaan valitellaan välttämättömyystarvikkeiden kohtuuttomasti nousseita hintoja".
Helsingin ylisotasensuurintarkastaja alikapteeni Kazantsev luonnehti samalla tavalla Suomen pääkaupunkiseudun väestön mielialoja lokakuussa 1916: "Heidän kirjeittensä sävy on erittäin hillitty ja varovainen. Kirjeissä yritetään olla puhumatta lainkaan sotatoimista, ja sen takia saa sellaisen vaikutelman ikään kuin sotaa ei käytäisikään, ja sen seuraukset koskettavat suomalaisia vain siinä määrin kuin ne vaikuttavat heidän kukkaroonsa. Tässä mielessä valituksille yhä kasvavasta elämän kalleudesta ei näytä tulevan loppua. Silti joissakin kirjeissä tuntuu nurjamielinen suhtautuminen venäläisiin: venäläisiä sanotaan ‘vieraiksi’ tai ‘he’ ja ‘nämä’ ja kehotetaan olemaan menemättä illalla ulos ja lähestymättä koulua, jossa isännöi ‘vieras aines’".
Etniset ennakkoluulot olivat yhtenä syynä venäläisten sotamiesten, matruusien ja upseerien sekä Suomen varuskuntakaupunkien ja niiden lähiseutujen väestön välisiin ristiriitoihin. Negatiiviset käsitykset naapureista muuttuivat usein etnisiksi stereotyypeiksi, joita bolљevikki–, vasemmistolaisten esserrä– ja neuvostolehtien kehotukset luokkasolidaarisuuteen Suomen vallankumouksellista proletariaattia kohtaan eivät vallankumousvuosina pystyneet nujertamaan.
Siihen vaikutti vielä yksi psykologinen motiivi. Asepalveluksesta vapauttaminen ruokki Venäjällä jatkuvasti kaunaa niissä, jotka palvelivat armeijassa, sekä heidän omaisissaan.
Keisarikunnan luoteisalueella tällaisen kaunan kohteeksi joutui kokonainen kansakunta, sillä vuonna 1905 Suomen alamaiset oli vapautettu asepalveluksesta, mistä suuriruhtinaskunta maksoi tietyn korvauksen Venäjän budjettiin.
Maailmansodan alettua venäläiset olivat tietysti tyytymättömiä tämän etuoikeuden takia ja moittivat suomalaisia siitä, että nämä eivät osallistu sotatoimiin ja haluavat jäädä henkiin toisten kustannuksella.
Valtion puolustuspolitiikka ja se miten sotaongelmat vaikuttivat muiden poliittisten ristiriitojen ratkaisemiseen johtivat Suomen suuriruhtinaskunnassa yhteiskunnan kansallisesti sävyttyneeseen jakautumiseen. Koko valtakunnassa tapahtuneiden muutosten tuloksena oli kansallisuussuhteiden politisoituminen, ja monet luonteeltaan epäkansalliset poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset ristiriidat saivat etnisen tai sosiaalisen vivahteen.
Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan osanottajien väliset voimasuhteet olivat olleet tiedossa jo monta vuotta, siksi Venäjä pyrki etukäteen lujittamaan turvallisuuttaan Suomen suunnalla. Tuolloin käytetyt keinot ärsyttivät kuitenkin suomalaisia. Vastakkain joutuivat toisaalta Suomen kansallisen kehityksen intressit ja toisaalta Venäjän keisarikunnan kehityksen lainalaisuudet, joita imperiumin sotilasstrategiset ja taloudelliset tarpeet voimistivat.
Näissä olosuhteissa Suomeen sijoitetut Venäjän sotajoukot eivät olleet ainoastaan väline keskusjohdon harjoittamassa politiikassa, vaan myös osapuolten poliittisten ambitioiden panttivankeja.
Vaikeaa elintarviketilannetta, jonka suomalainen osapuoli katsoi johtuvan venäläisten sotajoukkojen oleskelusta maassa, kärjisti pakolaisten tulo Venäjältä, ennen kaikkea Baltian kuvernementeista. Lisäksi monet pääkaupunkilaisperheet, joilla oli huvila Karjalan kannaksella, muuttivat kesäksi Suomeen, mistä perheenpäät kävivät asioillaan Pietarissa ja palasivat takaisin. Vuoteen 1917 mennessä Suomessa oli 200 000 Venäjän alamaista. Kuukausittain talonpojilta pakkolunastettiin noin 6 000 päätä karjaa, mikä johti sen häviämiseen ja maitotuotteiden vähenemiseen tavallisen suomalaisen kuluttajan pöydällä.
Helsingin sotasensori alikapteeni Kazantsev kirjoitti joulukuussa 1916 talonpoikien mielialoista ja tilanteesta seuraavaa: "Kun vähän aikaa sitten alettiin pakkolunastaa hevosia ja nautoja talonpojilta muutama kunta päätti ostaa yhdessä vaaditun karjan ja myydä sen viranomaisille tai korvata karjanomistajalle hänen kärsimänsä tappio." Kirjeissä sanottiin, että elleivät kunnat halua toimia yhdessä niin ne tulevat "kovasti katumaan".
Suomen Karjalassa vallinneesta tilanteesta raportoinut sotasensori piti "kuntien järkevimpien asukkaiden" mielialasta: näiden mielestä "karjan pakkolunastaminen on nykyisestä poikkeustilasta johtuva yhteinen rasitus, joka on kannettava koko väestön eikä ainoastaan maanviljelijöiden". Vuonna 1917 leipä, voi ja sokeri olivat Helsingissä kortilla; venäläiset sotilashenkilöt ja heidän perheensä saivat elintarvikkeita vastaavien yksiköiden intendentuurin kautta.
Vaasan läänin erään asukkaan mukaan sotilaat hankkivat itse elintarvikkeita, heillä oli aina vehnäjauhoja ja sokeria. Sota–aikana Suomessa oli puutetta sokerista, mutta "jos menetteli oikein" sitä sai venäläisiltä. Toinen asukas muisteli, että kerran venäläiset antoivat hänelle vehnäjauhoja paaston aikana. Elintarvikepulan pahentuessa suomalaiset alkoivat kiertää lähiseutuja vaihtaakseen saippuaa leipään. Jotkut kaupunkilaiset vaihtoivat voita jauhoihin Lillkyron sotilashenkilöiden kanssa. Tämän kylän asukas E. Hannunen kertoi olleensa tekemisissä venäläisten kanssa lähes joka päivä, pienenä hän kävi usein kylän keskustassa sijainneissa kasarmeissa. Hänen mukaansa ennen vallankumousta kylään majoitettuihin sotilaisiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti, pidettiin yllä luonnollista kanssakäymistä eikä kukaan puhunut heistä mitään pahaa, mitään vihaa ja riitoja ei ollut. Kylään oli majoitettu virolaisia ja inkeriläisiä, jotka seurustelivat paikallisten asukkaiden kanssa suomeksi ja Kurikassa oli virolainen polkupyöräilijäjoukko.
Muistelmien mukaan sotilaat leipoivat joka päivä leipää ja pyysivät pöytään jokaisen vieraan. He olivat pahoillaan jos vieras kieltäytyi kestitsemisestä. "Monet pitivät heidän ruoasta ja kehuivat sitä."
Virolainen A. Valtari kuvaa muistelmissaan vuoden 1916 alussa Hämeenlinnaan majoitetun 422. ja Satakunnassa olleen 424. Peipsijärven jalkaväkirykmentin arkea. Hän kertoi että aamiaiseksi sotilaat saivat teetä ja leipää, lounaaksi silliä tai silakkaa perunan, tattari– tai hirssipuuron kanssa, illalliseksi tarjottiin peruna–, herne–, kaali– tai punajuurikeittoa ja teetä. Normin mukaan päiväksi annettiin 10 palaa sokeria ja annos voita. A. Valtarin mukaan tällaista ruokaa pidettiin monipuolisena. Rykmentin leipomossa kymmenen miestä leipoi päivittäin 800—1 000 viiden kilon painoista limppua. Leipomo sijaitsi parakissa keskellä kasarmipihaa, missä oli myös 16 kenttäkeittiötä rykmentin 4 000 miehen vahvuiselle henkilöstölle. Joka pataljoonassa oli samovaareja.
Tosiasiassa venäläisen sotilaan ravinnossa ei ollut sanottavasti vaihtelua, vaikka Pääintendentuurihallinto yritti parhaansa mukaan monipuolistaa muonitusta. Tutkijoiden mielestä Venäjän armeijan muonitusporras selvistä puutteistaan huolimatta suoriutui kuitenkin kaiken välttämättömimmän hankkimisesta.
Sotilashenkilöiden majoitusolot eivät myöskään olleet kehuttavia. A.Valtarin mukaan rykmentin kasarmeissa oli ahdasta, ilma niissä oli tunkkaista, makuulavat oli rakennettu kolmena kerroksena, joka sotamiestä kohti oli vain puoli metriä elintilaa.
Suomen syrjäseuduilla kaukana isoista kaupungeista ei ollut paljon sotajoukkoja eivätkä suuriruhtinaskunnan pääkaupungin sanomalehtien sivuilla käydyt poliittiset taistelut vaikuttaneet paikallisväestön jokapäiväiseen elämään eikä sotilashenkilöiden suhtautumiseen suomalaisiin ja ruotsalaisiin. Sota–aikana rivimiehet olivat aika lailla eristettyinä paikallisesta väestöstä erilaisen kulttuurin, kielen ja uskonnon takia eikä niinkään sotapalveluksen luonteen vuoksi.
Niinpä kielimuurin takia Vaasan läänin asukkaiden ja Pohjanmaalle majoitettujen sotilaiden väliset suhteet rajoittuivat yksinkertaisiin arkiasioihin, vaikka on säilynyt todisteita siitä, että joissakin kunnissa venäläiset kutsuivat tavallisesti suomalaisia omiin juhliinsa, joissa laulettiin ja tanssittiin.
Varuskuntien ja suomalaisten kaupunkien välillä oli jokapäiväisiä kaupallisia suhteita. Venäläisten ja suomalaisten välillä solmittiin muutama avioliitto, mutta yleisempiä olivat väliaikaiset parisuhteet. Tästä "venäläisen morsian" –ilmiöstä muodostui vakava ongelma. Lillkyron asukkaat muistelivat, että kylässä pidettiin joka sunnuntai tanssiaiset, joissa "tytöt kohtelivat kalseasti venäläisiä" muun muassa sen takia, että Lillkyroon "jäi heidän jälkeensä muutama vauva".
Läänin kaupungeissa yksiköitä käytettiin usein tilaisuuksissa, joiden oli määrä todistaa paikalliselle väestölle Venäjän ja Suomen intressien yhteisyys. Järjestämällä sotilasparaateja pyrittiin korostamaan sotavoimien mahtavuutta pitäen silmämääränä niin poliittisia kuin puolustuksellisia tavoitteita. Paraatit vetosivat esteettiseen tunteeseen ja vaikuttivat myönteisesti pääosaan Suomen alamaisista.
Se että syrjäseudun väestö ei osannut venäjää tuskin herätti tavallisessa sotamiehessä "ääretöntä kansallista katkeruutta ja mielipahaa", josta kirjoitettiin usein virallisessa Finljandskaja gazeta –lehdessä. Eräskin kirjoittaja kertoi, että "oli turhaan yrittänyt asioida paikallisen väestön kanssa emämaan kielellä". Kirjoituksessa mainittiin silti todisteita molempien osapuolten halusta ylläpitää kontakteja, jotka olivat edullisia sekä sotilashenkilöille että suuriruhtinaskunnan asukkaille.
"Se joka on käynyt kesällä Villmanstrandissa näki, miten talonpoikien rattaat ajavat kokonaisina kuormastoina markkinoille ja sotajoukkojen majoituspaikkoihin. Talonpojat myyvät aina hyvästä hinnasta tuotteittensa ylijäämän." Kaupunkilaiset, varsinkin Helsingin asukkaat, vuokrasivat hyvin edullisesti asuinhuoneita sotilashenkilöille. "Monet pikkukaupungit, jotka taloudellisesti olivat aivan toivottomia, alkavat kirjaimellisesti elää uutta elämää sotajoukkojen sinne tultua."
Ruotsin– ja suomenkielisissä julkaisuissa oli rinnan Venäjän vastaisten kirjoitusten kanssa myös artikkeleita, joissa todettiin venäläisten sotajoukkojen myönteinen vaikutus seutuun. Hufvudstadsbladet– lehdessä julkaistussa Kirjeessä Tammisaarelta kuvattiin miten maaseutukaupunki oli muuttunut parempaan päin ja tähdennettiin Tammisaarelle ilmestyneen venäläisen kasarmikylän "suurta ja monipuolista merkitystä". Kansan keskuudessa kasarmikylää sanottiin "Venäjäksi". Ennen sotaa oli rakennettu 40 kivirakennusta, 20 varastoa, ulkorakennuksia, talleja ym.
Rakennustöistä hyötyivät paikalliset työläiset, varsinkin kirvesmiehet, jotka saivat hyvää tienestiä rakennusmailta. Rakennustöihin tarvittiin myös runsaasti rakennustarvikkeita, joita ei tietenkään tuotu suuriruhtinaskunnan ulkopuolelta. Aikaisemmin autiona pysynyt tie muuttui vilkasliikenteiseksi: "Venäläiset sotilaat tekevät päivittäin muutaman reissun Tammisaaren ja kasarmikylän välillä ja halukkaat saavat käyttää heidän kärryjään." Ensi alussa kaupunkilaisilla oli "epäluuloja ja pelkoa" kun ka-sakat olivat ilmestyneet paikalle, mutta kirjeen kirjoittajan mukaan ne haihtuivat pian. Sotilaat käyttäytyivät aivan korrektisti eikä heidän ja Tammisaaren asukkaiden välillä ollut mitään eripuraisuutta.
Silminnäkijöiden mukaan monet Lillkyron kunnasta olevat talonpojat, jotka olivat rakentamassa linnoitteita Vaasan läänissä, kehuivat venäläisiä upseereita hyväntahtoisiksi ja kunniallisiksi miehiksi. Ei kannata kuitenkaan ihannoida paikallisväen suhtautumista venäläisiin sotamiehiin: kun jotkut yksiköt oli siirretty joksikin ajaksi Pohjanmaalta Suomen sisämaahan, kunnan johto vastusti niiden paluuta.
Seudun asukkaiden tyytymättömyyttä ei voida selittää kurin höltymisellä sotajoukoissa. Erään silminnäkijän mukaan "venäläisillä oli kova kuri": syyllisten oli pyydettävä anteeksi kaikkien nähden ja "upseeri löi heitä". Venäläisille sotilaille ymmärrettävä ja heidän hyväksymänsä "isällinen" rangaistus oli suomalaisten silmissä tavallisuudesta poikkeava ilmiö, joka painui mieleen iäksi.
Sotaa käyvän maan armeijassa poikkeustoimenpiteitä paikallisen väestön suhteen pidettiin normina Ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tendenssi ilmeni yhä selvemmin Venäjän yhteiskunnallisessa elämässä. Suomen suuriruhtinaskunnassa olleet venäläiset sotajoukot suhtautuivat vähemmän vaativasti siviiliväestöön verrattuna etulinjan ja rintama–alueen mielialoihin. Toisaalta siihen vaikutti ainainen epäily että "epäluotettavat" suomalaiset saattavat nousta kapinaan, toisaalta taas ei ollut tarvetta saavuttaa äärimmäiskeinoin paikallisen väestön kannatusta alueilla, jotka eivät olleet sotanäyttämönä.
- Jelena Dubrovskaja, Carelia, nro 12-2002, ss.130-134 -
Historioitsijat ovat ennenkin tutkineet Venäjän keisarikunnan Suomen–politiikkaa Ensimmäisen maailmansodan aikana. Tavallisesti on kuitenkin käsitelty talouskysymyksiä sekä Venäjän sotilasviranomaisten ja Suomen hallintoelinten välisten suhteiden eri puolia.
Venäjän armeijan ja laivaston historiaa koskevat nykytutkimukset luovat uutta valoa Suomen suuriruhtinaskunnan alueella olleiden Venäjän sotajoukkojen, varsinkin XLII armeijakunnan joukkojen, kohtaloon. Ne paljastavat keisarikunnan luoteisrajalla maailmansodan alkuvuosina ja vuoden 1917 vallankumouksen aikana palvelleen sotamiehen psykologiset erikoispiirteet.
Aihetta ovat tavalla tai toisella käsitelleet suomalaiset historioitsijat L. Vesterlund, O. Karemaa, P. Luntinen, O. Manninen, A. Tanskanen ja eräät muut. Venäläiset historioitsijat ovat yrittäneet analysoida venäläisten sotilashenkilöiden ja Suomen väestön välisiä suhteita autonomian loppuvaiheessa ja Suomen itsenäistyttyä vuoden 1918 kansalaissodan aikana (V. Buldakovin, I. Novikovan, I. Solomeљtљin ja muiden tutkielmat).
Sotasensuuritarkastajien raporttien, vuosina 1917 — 1918 Suomessa ilmestyneissä venäläisissä lehdissä julkaistujen lukijoiden kirjeiden ja varsinkin julkaisemattomien kirjoitusten ansiosta saamme tietää, minkälainen kuva muodostui venäläisille sotilashenkilöille etnisestä suomalaisesta. Suurin osa materiaalia on löydetty Suomen Kansallisen Arkiston kokoelmasta Venäläisiä sota–asiapapereita ja Venäjän sotalaivaston Pietarin valtionarkistosta.
Vuoden 1917 tammikuun lopussa muutama viikko ennen helmikuun vallankumouksen tapahtumia Rauman sotasensuuripistettä johtanut alikapteeni Rodzevitљ kirjoitti XLII armeijakunnan ylimajoitusmestarille seuraavaa: "Sivistyneen ja hillityn luonteen sekä sotasensuurin kieltojen noudattamisen ansiosta" kirjeenvaihdossa kosketellaan pelkästään perhe– ja liikeasioita, "toisinaan valitellaan välttämättömyystarvikkeiden kohtuuttomasti nousseita hintoja".
Helsingin ylisotasensuurintarkastaja alikapteeni Kazantsev luonnehti samalla tavalla Suomen pääkaupunkiseudun väestön mielialoja lokakuussa 1916: "Heidän kirjeittensä sävy on erittäin hillitty ja varovainen. Kirjeissä yritetään olla puhumatta lainkaan sotatoimista, ja sen takia saa sellaisen vaikutelman ikään kuin sotaa ei käytäisikään, ja sen seuraukset koskettavat suomalaisia vain siinä määrin kuin ne vaikuttavat heidän kukkaroonsa. Tässä mielessä valituksille yhä kasvavasta elämän kalleudesta ei näytä tulevan loppua. Silti joissakin kirjeissä tuntuu nurjamielinen suhtautuminen venäläisiin: venäläisiä sanotaan ‘vieraiksi’ tai ‘he’ ja ‘nämä’ ja kehotetaan olemaan menemättä illalla ulos ja lähestymättä koulua, jossa isännöi ‘vieras aines’".
Etniset ennakkoluulot olivat yhtenä syynä venäläisten sotamiesten, matruusien ja upseerien sekä Suomen varuskuntakaupunkien ja niiden lähiseutujen väestön välisiin ristiriitoihin. Negatiiviset käsitykset naapureista muuttuivat usein etnisiksi stereotyypeiksi, joita bolљevikki–, vasemmistolaisten esserrä– ja neuvostolehtien kehotukset luokkasolidaarisuuteen Suomen vallankumouksellista proletariaattia kohtaan eivät vallankumousvuosina pystyneet nujertamaan.
Siihen vaikutti vielä yksi psykologinen motiivi. Asepalveluksesta vapauttaminen ruokki Venäjällä jatkuvasti kaunaa niissä, jotka palvelivat armeijassa, sekä heidän omaisissaan.
Keisarikunnan luoteisalueella tällaisen kaunan kohteeksi joutui kokonainen kansakunta, sillä vuonna 1905 Suomen alamaiset oli vapautettu asepalveluksesta, mistä suuriruhtinaskunta maksoi tietyn korvauksen Venäjän budjettiin.
Maailmansodan alettua venäläiset olivat tietysti tyytymättömiä tämän etuoikeuden takia ja moittivat suomalaisia siitä, että nämä eivät osallistu sotatoimiin ja haluavat jäädä henkiin toisten kustannuksella.
Valtion puolustuspolitiikka ja se miten sotaongelmat vaikuttivat muiden poliittisten ristiriitojen ratkaisemiseen johtivat Suomen suuriruhtinaskunnassa yhteiskunnan kansallisesti sävyttyneeseen jakautumiseen. Koko valtakunnassa tapahtuneiden muutosten tuloksena oli kansallisuussuhteiden politisoituminen, ja monet luonteeltaan epäkansalliset poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset ristiriidat saivat etnisen tai sosiaalisen vivahteen.
Euroopassa puhkeamaisillaan olevan sodan osanottajien väliset voimasuhteet olivat olleet tiedossa jo monta vuotta, siksi Venäjä pyrki etukäteen lujittamaan turvallisuuttaan Suomen suunnalla. Tuolloin käytetyt keinot ärsyttivät kuitenkin suomalaisia. Vastakkain joutuivat toisaalta Suomen kansallisen kehityksen intressit ja toisaalta Venäjän keisarikunnan kehityksen lainalaisuudet, joita imperiumin sotilasstrategiset ja taloudelliset tarpeet voimistivat.
Näissä olosuhteissa Suomeen sijoitetut Venäjän sotajoukot eivät olleet ainoastaan väline keskusjohdon harjoittamassa politiikassa, vaan myös osapuolten poliittisten ambitioiden panttivankeja.
Vaikeaa elintarviketilannetta, jonka suomalainen osapuoli katsoi johtuvan venäläisten sotajoukkojen oleskelusta maassa, kärjisti pakolaisten tulo Venäjältä, ennen kaikkea Baltian kuvernementeista. Lisäksi monet pääkaupunkilaisperheet, joilla oli huvila Karjalan kannaksella, muuttivat kesäksi Suomeen, mistä perheenpäät kävivät asioillaan Pietarissa ja palasivat takaisin. Vuoteen 1917 mennessä Suomessa oli 200 000 Venäjän alamaista. Kuukausittain talonpojilta pakkolunastettiin noin 6 000 päätä karjaa, mikä johti sen häviämiseen ja maitotuotteiden vähenemiseen tavallisen suomalaisen kuluttajan pöydällä.
Helsingin sotasensori alikapteeni Kazantsev kirjoitti joulukuussa 1916 talonpoikien mielialoista ja tilanteesta seuraavaa: "Kun vähän aikaa sitten alettiin pakkolunastaa hevosia ja nautoja talonpojilta muutama kunta päätti ostaa yhdessä vaaditun karjan ja myydä sen viranomaisille tai korvata karjanomistajalle hänen kärsimänsä tappio." Kirjeissä sanottiin, että elleivät kunnat halua toimia yhdessä niin ne tulevat "kovasti katumaan".
Suomen Karjalassa vallinneesta tilanteesta raportoinut sotasensori piti "kuntien järkevimpien asukkaiden" mielialasta: näiden mielestä "karjan pakkolunastaminen on nykyisestä poikkeustilasta johtuva yhteinen rasitus, joka on kannettava koko väestön eikä ainoastaan maanviljelijöiden". Vuonna 1917 leipä, voi ja sokeri olivat Helsingissä kortilla; venäläiset sotilashenkilöt ja heidän perheensä saivat elintarvikkeita vastaavien yksiköiden intendentuurin kautta.
Vaasan läänin erään asukkaan mukaan sotilaat hankkivat itse elintarvikkeita, heillä oli aina vehnäjauhoja ja sokeria. Sota–aikana Suomessa oli puutetta sokerista, mutta "jos menetteli oikein" sitä sai venäläisiltä. Toinen asukas muisteli, että kerran venäläiset antoivat hänelle vehnäjauhoja paaston aikana. Elintarvikepulan pahentuessa suomalaiset alkoivat kiertää lähiseutuja vaihtaakseen saippuaa leipään. Jotkut kaupunkilaiset vaihtoivat voita jauhoihin Lillkyron sotilashenkilöiden kanssa. Tämän kylän asukas E. Hannunen kertoi olleensa tekemisissä venäläisten kanssa lähes joka päivä, pienenä hän kävi usein kylän keskustassa sijainneissa kasarmeissa. Hänen mukaansa ennen vallankumousta kylään majoitettuihin sotilaisiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti, pidettiin yllä luonnollista kanssakäymistä eikä kukaan puhunut heistä mitään pahaa, mitään vihaa ja riitoja ei ollut. Kylään oli majoitettu virolaisia ja inkeriläisiä, jotka seurustelivat paikallisten asukkaiden kanssa suomeksi ja Kurikassa oli virolainen polkupyöräilijäjoukko.
Muistelmien mukaan sotilaat leipoivat joka päivä leipää ja pyysivät pöytään jokaisen vieraan. He olivat pahoillaan jos vieras kieltäytyi kestitsemisestä. "Monet pitivät heidän ruoasta ja kehuivat sitä."
Virolainen A. Valtari kuvaa muistelmissaan vuoden 1916 alussa Hämeenlinnaan majoitetun 422. ja Satakunnassa olleen 424. Peipsijärven jalkaväkirykmentin arkea. Hän kertoi että aamiaiseksi sotilaat saivat teetä ja leipää, lounaaksi silliä tai silakkaa perunan, tattari– tai hirssipuuron kanssa, illalliseksi tarjottiin peruna–, herne–, kaali– tai punajuurikeittoa ja teetä. Normin mukaan päiväksi annettiin 10 palaa sokeria ja annos voita. A. Valtarin mukaan tällaista ruokaa pidettiin monipuolisena. Rykmentin leipomossa kymmenen miestä leipoi päivittäin 800—1 000 viiden kilon painoista limppua. Leipomo sijaitsi parakissa keskellä kasarmipihaa, missä oli myös 16 kenttäkeittiötä rykmentin 4 000 miehen vahvuiselle henkilöstölle. Joka pataljoonassa oli samovaareja.
Tosiasiassa venäläisen sotilaan ravinnossa ei ollut sanottavasti vaihtelua, vaikka Pääintendentuurihallinto yritti parhaansa mukaan monipuolistaa muonitusta. Tutkijoiden mielestä Venäjän armeijan muonitusporras selvistä puutteistaan huolimatta suoriutui kuitenkin kaiken välttämättömimmän hankkimisesta.
Sotilashenkilöiden majoitusolot eivät myöskään olleet kehuttavia. A.Valtarin mukaan rykmentin kasarmeissa oli ahdasta, ilma niissä oli tunkkaista, makuulavat oli rakennettu kolmena kerroksena, joka sotamiestä kohti oli vain puoli metriä elintilaa.
Suomen syrjäseuduilla kaukana isoista kaupungeista ei ollut paljon sotajoukkoja eivätkä suuriruhtinaskunnan pääkaupungin sanomalehtien sivuilla käydyt poliittiset taistelut vaikuttaneet paikallisväestön jokapäiväiseen elämään eikä sotilashenkilöiden suhtautumiseen suomalaisiin ja ruotsalaisiin. Sota–aikana rivimiehet olivat aika lailla eristettyinä paikallisesta väestöstä erilaisen kulttuurin, kielen ja uskonnon takia eikä niinkään sotapalveluksen luonteen vuoksi.
Niinpä kielimuurin takia Vaasan läänin asukkaiden ja Pohjanmaalle majoitettujen sotilaiden väliset suhteet rajoittuivat yksinkertaisiin arkiasioihin, vaikka on säilynyt todisteita siitä, että joissakin kunnissa venäläiset kutsuivat tavallisesti suomalaisia omiin juhliinsa, joissa laulettiin ja tanssittiin.
Varuskuntien ja suomalaisten kaupunkien välillä oli jokapäiväisiä kaupallisia suhteita. Venäläisten ja suomalaisten välillä solmittiin muutama avioliitto, mutta yleisempiä olivat väliaikaiset parisuhteet. Tästä "venäläisen morsian" –ilmiöstä muodostui vakava ongelma. Lillkyron asukkaat muistelivat, että kylässä pidettiin joka sunnuntai tanssiaiset, joissa "tytöt kohtelivat kalseasti venäläisiä" muun muassa sen takia, että Lillkyroon "jäi heidän jälkeensä muutama vauva".
Läänin kaupungeissa yksiköitä käytettiin usein tilaisuuksissa, joiden oli määrä todistaa paikalliselle väestölle Venäjän ja Suomen intressien yhteisyys. Järjestämällä sotilasparaateja pyrittiin korostamaan sotavoimien mahtavuutta pitäen silmämääränä niin poliittisia kuin puolustuksellisia tavoitteita. Paraatit vetosivat esteettiseen tunteeseen ja vaikuttivat myönteisesti pääosaan Suomen alamaisista.
Se että syrjäseudun väestö ei osannut venäjää tuskin herätti tavallisessa sotamiehessä "ääretöntä kansallista katkeruutta ja mielipahaa", josta kirjoitettiin usein virallisessa Finljandskaja gazeta –lehdessä. Eräskin kirjoittaja kertoi, että "oli turhaan yrittänyt asioida paikallisen väestön kanssa emämaan kielellä". Kirjoituksessa mainittiin silti todisteita molempien osapuolten halusta ylläpitää kontakteja, jotka olivat edullisia sekä sotilashenkilöille että suuriruhtinaskunnan asukkaille.
"Se joka on käynyt kesällä Villmanstrandissa näki, miten talonpoikien rattaat ajavat kokonaisina kuormastoina markkinoille ja sotajoukkojen majoituspaikkoihin. Talonpojat myyvät aina hyvästä hinnasta tuotteittensa ylijäämän." Kaupunkilaiset, varsinkin Helsingin asukkaat, vuokrasivat hyvin edullisesti asuinhuoneita sotilashenkilöille. "Monet pikkukaupungit, jotka taloudellisesti olivat aivan toivottomia, alkavat kirjaimellisesti elää uutta elämää sotajoukkojen sinne tultua."
Ruotsin– ja suomenkielisissä julkaisuissa oli rinnan Venäjän vastaisten kirjoitusten kanssa myös artikkeleita, joissa todettiin venäläisten sotajoukkojen myönteinen vaikutus seutuun. Hufvudstadsbladet– lehdessä julkaistussa Kirjeessä Tammisaarelta kuvattiin miten maaseutukaupunki oli muuttunut parempaan päin ja tähdennettiin Tammisaarelle ilmestyneen venäläisen kasarmikylän "suurta ja monipuolista merkitystä". Kansan keskuudessa kasarmikylää sanottiin "Venäjäksi". Ennen sotaa oli rakennettu 40 kivirakennusta, 20 varastoa, ulkorakennuksia, talleja ym.
Rakennustöistä hyötyivät paikalliset työläiset, varsinkin kirvesmiehet, jotka saivat hyvää tienestiä rakennusmailta. Rakennustöihin tarvittiin myös runsaasti rakennustarvikkeita, joita ei tietenkään tuotu suuriruhtinaskunnan ulkopuolelta. Aikaisemmin autiona pysynyt tie muuttui vilkasliikenteiseksi: "Venäläiset sotilaat tekevät päivittäin muutaman reissun Tammisaaren ja kasarmikylän välillä ja halukkaat saavat käyttää heidän kärryjään." Ensi alussa kaupunkilaisilla oli "epäluuloja ja pelkoa" kun ka-sakat olivat ilmestyneet paikalle, mutta kirjeen kirjoittajan mukaan ne haihtuivat pian. Sotilaat käyttäytyivät aivan korrektisti eikä heidän ja Tammisaaren asukkaiden välillä ollut mitään eripuraisuutta.
Silminnäkijöiden mukaan monet Lillkyron kunnasta olevat talonpojat, jotka olivat rakentamassa linnoitteita Vaasan läänissä, kehuivat venäläisiä upseereita hyväntahtoisiksi ja kunniallisiksi miehiksi. Ei kannata kuitenkaan ihannoida paikallisväen suhtautumista venäläisiin sotamiehiin: kun jotkut yksiköt oli siirretty joksikin ajaksi Pohjanmaalta Suomen sisämaahan, kunnan johto vastusti niiden paluuta.
Seudun asukkaiden tyytymättömyyttä ei voida selittää kurin höltymisellä sotajoukoissa. Erään silminnäkijän mukaan "venäläisillä oli kova kuri": syyllisten oli pyydettävä anteeksi kaikkien nähden ja "upseeri löi heitä". Venäläisille sotilaille ymmärrettävä ja heidän hyväksymänsä "isällinen" rangaistus oli suomalaisten silmissä tavallisuudesta poikkeava ilmiö, joka painui mieleen iäksi.
Sotaa käyvän maan armeijassa poikkeustoimenpiteitä paikallisen väestön suhteen pidettiin normina Ensimmäisen maailmansodan aikana. Tämä tendenssi ilmeni yhä selvemmin Venäjän yhteiskunnallisessa elämässä. Suomen suuriruhtinaskunnassa olleet venäläiset sotajoukot suhtautuivat vähemmän vaativasti siviiliväestöön verrattuna etulinjan ja rintama–alueen mielialoihin. Toisaalta siihen vaikutti ainainen epäily että "epäluotettavat" suomalaiset saattavat nousta kapinaan, toisaalta taas ei ollut tarvetta saavuttaa äärimmäiskeinoin paikallisen väestön kannatusta alueilla, jotka eivät olleet sotanäyttämönä.
- Jelena Dubrovskaja, Carelia, nro 12-2002, ss.130-134 -
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minkähän takia suomalaiset ollenkaan taistelivat 1939-1944 venäläisiä vastaan, kun olivat noin kivoja ihmisiä.
Eivät olleet varmaan ollenkaan samoja, kuin ne venäläiset sotilaat, jotka miehittäessääm 1945 Saksan itäosat ryöstivät omaisuuden ja raiskasivat naiset. (Stalinin tieten, jopa kannustamana!).
Voi olemmepä me suomalaiset kiittämättömiä suurvenäläisiä kohtaan!
Liitytään hei Venäjän kanssa!
Saadaan Putinin viisas ja rakastava hallinto tähänkin maahan!