Haluan siis kertoa surustani ja ajatuksistani pitkästä aikaa. Poikani kuoli elokuussa 2006.
Kun tosiaankin pitkästä aikaa luen keskittyneenä menetyksistänne täällä ja mietin asioita ajattelin paljon asioita.
Miten selvisin tai olenko edes selvinnyt ?
Hengissä olen kuitenkin.
Mietin miksi minä olen joutunut kokemaan niin paljon surua ja niin paljon pelkoa.
Paljosta haluan myös kiittää. Kiitän heitä jotka jaksaa auttaa muita täällä . Minäkin "asuin " täällä joka päivä monta tuntia päivässä alussa. Puolitoista vuotta putkeen. Oli paljon purettavaa.
Kiitän tietenkin myös niitä muita läheisiä jotka on jaksanut kuunnella minua ihan livenäkin. Olen kiitollinen palstalle jonka avulla löysin ikuisen kohtalotoverin joka on voimavarani lopun elämäni.Kiitos Sari.
Toivon tietenkin ettei kukaan joutuisi kokemaan saman minkä itse koin. Mietin miksi elämästäni tuli mitä tuli , ja miksi se sisälsi niin paljon tuskaa ja pelkoa kaikkine onnettomuuksineen .
Mietin miksi on yhä olemassa ilkeitä ihmisiä jotka tietää tarinani ja silti on julmia. Tosin ymmärrän että he ei voi ymmärtää. Ei he voi ymmärtää että olen edelleen haavoittuvainen ja suren edelleen poikaani. Mietin miksi ihmeessä joudun heitä kohtaamaan. Olenko supervahva? Sanotaanhan että enempää ei saa taakkaa kun mitä jaksaa kantaa.
Ymmärrän toki ettei ilkeät ihmiset voi ymmärtää minua , mutta mitä he voittaa jos ovat ilkeitä?
En minä käytä suruani hyväksi, koska en minä käöyttäisi poikaanikaan hyväksi. En minä ole lakannut rakastamasta lastani vaikka hän on kuollut. En ole unohtanut enkä halua unohtaa. Hän lapseni edelleen vaikka onkin kuollut.
En ole seonnut kun puhun pojastani. tekin äidit jolla on eläviä lapsia puhutte heistä koska rakastatte lapsianne. Ei minun rakkauteni kadonnut, sitä ei kuolema voi viedä.
On äitejä jotka puhuu päivittäin lapsistaan, ovatko he hulluja? Miksi minä olisin kun puhun lapsestani?
Erona on vaan elämä ja kuolema. Erona on se että teille elävien lasten äideillä ei tule suunnatonta ikävää eikä kyynnel vierähdä niin usein silmiinni kuin minulla. Minä en saa lastani enää syliini.
Minä en vaan näe miten lapseni muuttuisi fyysisesti nuoresta mieheksi. Hän on ikuisesti 19 vuotias valokuvassa sängyn vierellä . Hän ei vaihda kampausta eikä vaatteita. Ikuisesti valkoinen t-paita päällä hymy huulillaan , ikuisesti silti minun lapseni.
Kiitos enkeli-lasten äideille jotka on olemassa minua ja heitä varten jotka surun ovat juuri kohdanneet.
Kiitos heille jotka jaksaa minua tällaisena kuin olen tänään vaikken enää tee aivan samoja asioita kuin ennen.
Kiitos että joku ymmärtää minua kunnen aina jaksa.heille jotka ymmärtää että elämääni kuuluu nykyään aallonpohjiakin missä maksaan aikani kunnes taas aalto nousee. Kiitos heille jotka edelleen jaksaa kutsua minua mukaan vaikka olen useammin kieltäytynyt kun tullut mukaanne. Kiitos kahvikupillisesta ja pienistä hetkistä.
Kiitos osalle työkavereille jotka ei puhu mitään mutta silti tiedän teidän ymmärtävän. Kiitos työkavreille jotka ymmärtää etten aina jaksa sata lasissa vaikka kuolemasta on kohta kolme vuotta.
Ihmettelen myös mitä he voittaa jotka minua jaksaa mollata. Voitiko mitään kun sanoit minulle pahasti. Voitiko mitään kunnet tervehtinyt ja vihajilet inhottavia minulle???
Oletko itse tyytyväinen. Oletko koskaan miettinyt miltä tuntuisi itse menettää rakas lapsi? Selvitydytkä siitä vuodessa ja olet taas reipas oma itsesi ? Onnea jos niin luulet .Siinä tapauksessa olen heikko ja tyydyn kyllä osaani koska en jaksa enempää kun mihin nyt pystyn.
Itse koen olevani suhteellisen reipas kuitenkin.
Tottahan toki tiedän että laatikollisessa omnoissa voi olla mätäkin joukossa. Myönnän senkin etten vaan jaksaisi sitä yhtäkään mätää nyt.
Yritän toki aina ymmärtää että kun on enemmän hyvää kun huonoa ei pidä takertua, mutta olen vaan ihminen kuitenkin.
vaikken itke joka päivä, enkä aina puhu se ei tarkoita etten haluaisi puhua, ja ettenkö surisi lastani joka päivä.
Pidän asioita isälläni usein juuri siksi että tiedän ettei kaikki ymmärtäisi. En halua tulla leimatuksi hulluksi.Äidiksi joka takertui suruun. Suruni on muuttanut muotoaan ja osaan toki elää sen kanssa. Mutta uskon että jokaisella vanhemmalla joka lapsen menetti ajattelee paljon enemmän kun jaksaa /uskaltaa/haluaa puhua.
Välillä en puhu kunnen halua olla se ystävä joka on koko ajan surullinen. En halua kaataa pelkää surua toisten niskaan ja olla se jolla ei ole muuta sanottavaa kun ikäviä asioita. Rkastan ystäviäni liikaa tehdäkseni näin. On myös hetkiä kunnen itse jaksa puhua omasta tahdostani. Siksi onkin hyvä että osa onkin vaan hiljaa.
Näin ajattelen minä tänään...toivon mukaan joku löytää jotain hyvää tästäkin vuodatuksesta.
Aurinkoa kaikille
haluan kertoa
Äiti......
111542
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ilkeitä? Miten mollata, toisen surua? Vihjailee inhottavia asioita? Sanoo pahasti? Leimataan hulluksi? Hei haloo!!!
He vihjailevat mikä voi olla äidin "osuus" kuolemissa, olivatko ne sittenkin tapaturmia, vai tarkoituksella tehtyjä kuolemia? Itsemurha? Vihjailevat kaikenlaista, oletkohan sinä ihan vielä työkunnossa...miten jonkun suru voi kestää noin kauan...heitä jo se sureminen pois ja ala elää! Kaikenlaisia tokaisuja ja vihjailuja saa kuulla. Kohta ei tiedä mitä uskaltaa suustaan päästää ulos, heti ollaan arvostelemassa ja diagnosoimassa ja vähättelemässäkin. Kun toiset puhuvat elävistä lapsistaan, heidän tekemisistään ja kommelluksistaan, minäkin osallistun ajoittain heidän puheisiinsa kertomalla oman kuolleen lapseni vastaavista tapauksista. Miksen saisi kertoa? Ihan sillai luonnollisesti, enkä mitenkään sääliä, surua hakemalla, tai tunnelman pilaamistarkoituksessa. Minulla on oikeus puhua lapsestani niinkuin muillakin. Ihmiset, jotka "tietävät" elämästäni ennen lapseni kuolemaa, löytävät kyllä tavan vääntää puukkoa haavassani, mutta heidät pitää vaan sivuuttaa. Köyhiä ovat sielun maailmaltaan. Näin ajattelen. Eräs äiti sanoi minulle kerran, paljon kovia kokenut, ja kuolemalle nuoria rakkaita menettänyt, että "minusta tuntuu, kuin olisin koko elämäni ajan nykkinyt aina vääristä naruista, tehnyt vääriä valintoja". Lohdutin häntä sanomalla, että "eikö me oltas melko köyhiä, jos ei oltas vedelty niistä vääristäkin naruista?" Silloin hän alkoi nauraa, ja tuumasi, että no on se kyllä niinkin. Jaksamista kaikille.
esim. eräs lähisukulaiseni on hyvin menestyvä, kaikki sujuu paitsi seurusteluun liittyvät asiat. Sanotaanko, että äärimmäisen järki ihminen. Itse taasen olen sekoitus molempia ja miettinyt, etten vaihtaisi osaani hänen kanssaan en edes nyt. Oon aiemmin asunut pikkupaikkakunnilla ja niissä törmää ns. ilkeisiin ihmisiin. Muutin suurehkoon kaupunkiin ja täällä ei ketään kiinnosta toisten asiat. Siksipä uusi pienempi kämppänikin on täältä. Paras kaverini on entinen naapurini pikkupaikkakunnalta ja olisi halunnut, että muutan takaisin sinne. Se ei vaan ymmärrä miksi jään tänne, eikä itse voi muuttaa vuosiin tänne lapsien takia vaikka täältä kyllä pääsee nopeasti sinne. Eräässä suomalaisen yhtyeen kappaleessa sanotaan "Katso vain itseesi, saadaksesi synninpäästön" Poets of the fall - Locking up the sun tässä vielä linkki musiikkivideoon http://www.youtube.com/watch?v=Iap7PpYNcXQ ko. bändi muuten ponnahti pinnalle Max payne räiskintäpelin loppumusiikista. Ko. peli kertoo kostoreissusta, kun päähenkilön perhe tapetaan. Max Payne on muuten Suomalaisen pelifirman tekemä. No minulta puuttuu se syyllinen vaan, ei sitä taida olla. Vai olenko se minä? Jos se olen minä niin mitä mä voin tehdä? Kullalleni lupasin, etten tee itselleni mitään. Yhtäkään lupaustani kullalleni en ole jättänyt pitämättä. Tässä mä taas "katselen itseeni". Ehkä nyt saan vähän huilata, kun hautajaisetkin hoidettu jne...
-kyllä se on tän maailman henki että vaikka olisi mitä sattunut ja miten pahasti...ET SAA SURRA et saa minkäänlaista rauhaa surra vaan pitäisi USKOA ja jatkaa elämääsi kun ei mitään olisi tapahtunut...siis vaikka olisi oma lapsi kuollut NIIN sinua ei ymmärretä sinua ei tueta vaan vaaditaan että kun USKOT tietyn tyyppisten uskovaisten mukaan niin ei ole suremista ja jos et jaksa uskoa yhtään mihinkään (olet masentunut) saat vaan arvostelut miten huono olet käännytetään puoliso ja lapset vastaan ja menetät nekin...TÄÄ on ihan totta joka sana siis jos tapahtuu tässä elämässä tuollanen asia että kuolee oma lapsi ja yrität selvitä siitä saat uskovaiset kimppuusi ja haukut ja ilikut päälle herraisä mitä kohtelua näiltä täydellisiltä aivopesijöiltä...meni myös koko perhe mutta sekään ei niin satuta kun lapseni kuolema...tosi on ap. kirjoittaja on saanu saman tyyppistä kohtelua kun minä ja vielä pidin niitä niin hyvinä ihmisinä...voi saatana!
Hei Äiti Olen isä joka menetti 18-vuotiaan poikansa viimevuoden kesäkuussa. Elikkä kohta vuosin sitten. Kirjoitat paljon samoista aiheista mistä minäkin olen kirjoittanut. Minä olen myös asunut tällä keskustelupalstalla useita kuukausia. Meitä saman kohtalon kokeneita on muitakin ja olemmekin kokoontuneet samassa aiheessa lähes päivittäin tai viikoittain. Meillä samoilla kirjoittajilla on kiinnostusta ja ymmärrystä toisiamme kohtaan ja mitään väittöjä tai vääntöjä ei keskuudessamme ole ilmentynyt. Joskus joku on käynyt palstalla todistamssa oman tietämyksensä ja on samalla halunnut sammuttaa pientä ajatusten toivon kipinää mutta näitähän maailma on pullollaan. Ja jos he eivät pääsi jossakin julkisuuteen, ei se tuottaisi heille myöskään mielihyvää. Sain yhdeltä lukijalta kysymyksen, että miksi olen kirjoittanut lukuja kuinka paljon palstaa on luettu ja kuinka paljon siihen on kirjoitettu ja etteikö pääasia surusta ole tärkeämpää. En todellakaan olisi tällä palstalla hakemassa lohdutusta suruuni ellei poikani olisi kuollut. Ellei oma elämäni olisi pyllähtänyt sekaisin. Lohtua ja samaistumista olen hakenut ja sitä olen kanssa eläjiltäni näillä palstoilla saanut. Olen todella kiitollinen heille. En halua rasittaa surullani läheisiäni ja onhan osa sitäkin, etteivät he edes ymmärrä tunteitani. Täällä saman kohtalon kokeneet kanssa eläjät ymmärtävät minua ja minä heitä. Kaunis oli kirjoituksesi. Voi hyvin ja Isän kätteen.
Voimia sinulle kovasti, turvamies. Kiitos, että kirjoittelet täällä. Minä menetin poikani kesäkuussa 2006, hän oli 19v. Joka päivä hän on kanssani, niinkuin Hänkin. Siunausta sinulle toivon, ja Jumalaa kantamaan joka päiväiseen elämääsi. Tukemaan askeleitasi. Häntä me tarvitsemme. "Hän ei paljasta kuoleman tarkoitusta, jotta ihmiset maan päällä jaksaisivat elää" :-) Tiedät, mitä tarkoitan. Tämä on se maanpäällinen elämä, Taivas on siellä toisella puolen. Miten turvallista onkaan elää, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Häneen voimme luottaa.
Kirjoitit kauniisti. En ole menettänyt lasta. En tiedä mitä suurta tuskaa kannat sisälläsi. Lapsen menettäminen on menetysten menetys. Se on niin erilainen kuin muut... En ole kokenut sitä, mutta kuolleen ystäväni äiti. Se kuinka hän kertoo lapsestaan ja kaikesta mitä he ovat kokeneet. Se tuskan määrä on hirveä. Ja olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Olen pahoillani, että olet joutunut kuulemaan nuiden ymmärtämättömien ihmisten sanoja. He pelkäävät surua ja tuskaa, jotka kannat sisälläsi. He eivät kykene kohtaamaan sitä. He koittavat paeta sitä. He ovat ymmärtämättömiä. Toivon, ettet ota niitä kovin itseesi. He eivät ole sen arvoisia ja sinulla on oikeus surra lastasi niin kauan kun sinusta tuntuu siltä. Jonain päivänä, kun tunnet parhaaksi pystyt päästämään irti. Vain sinä tiedät, koska olet siihen valmis. Se kuka kehtaa väittää, että et ole enää äiti hävetköön! Sinä olet äiti edelleen ja kultainen sellainen. Vaikka lapsesi olisi poissa, olet edellen äiti. Jos joku kysyy, onko sinulla lapsia, vastaat: On. Hän on lähtenyt enkelten matkaan... Totta kai ajattelet päivittäin suurinta aarretta, joka sinulla on. Sitä ei voi koskaan unohtaa ja poikasi kulkee mukanasi aina. Hän on luonasi, vaikkei olekkaan samassa ulottuvuudessa kuin me. Hänellä on äiti ja sinulla poika. Ei oli vaan on. Ihmiset, jotka ovat valmiina jakamaan suuren surun kanssasi ovat aitoja ystäväiä. Sanoi ystävänikin äiti kun hänen luonaan vasta kävin. Muulla ei ole siinä vaiheessa väliä. Monet vaan ei ymmärrä, että sanat Voimia ja Kuinka jaksat niitä sureva voi tarvita vielä monien vuosienkin päästä... Sen suuren surun kohtaaminen vaatii suurinta sydämmen lujuutta ja ei kovinkaan monella sitä ole. Itsekkin olen sen suriessani kohdannut. Mutta olen iloinen puolestasi, että sinulla on ihmisiä, jotka jaksavat kulkea raskainta taipaletta kanssasi. He ovat kulllanarvoisia ja takuulla todella ihania ihmisiä. Ilman heitä, et varmaan tiedä, missä olisit... Voimia sinulle suureen suruun. Minä uskon, että selviät. Olet selvinnyt tähänkin päivään asti. Usko jälleennäkemisestä lohduttaa. Poikasi odottaa sinua jossain siellä mihin me emme tavoita. Kaikkea hyvää elämääsi ja siunausta.
teidä tektiä: samalla kai aukesi se ikävä omia vanhempiani kohtaan jotka menetin jo lapsena ! OLKAA KAIKESTA HUOLIMATTA SOVUSSA SIELUJENNE KANSSA. Maailmassa on paljon petosta,riistoa ja särkyneitä unelmia ! Mutta se on sittenkin kaunis maailma ! UUno Kaila sanoo sen näin: " Niin mä kerran tieni aloin täällä kuljen paljain jaloin. Avohaavat syvät näissä ammottavat kantapäissä. Rystyihin joka kiven jäänyt niistä on verta hiven. Mutta niinkuin matkan aloin päätän sen myös paljain jaloin. Silloinkin kun tuska syvin viiltää virkan:"Näin on hyvin - Tapahtukoon tahtosi sinun kohtaloni eikä minun !" Hyvä elämää teille kaikille kaipauksessanne kesä koittaa kohta !
Tiedän mistä puhut!Niin outoa kuin se onkin,toisen heikkous ja suru voivat herättää joissain ilkeyttä. Itse menetin äitini ja eräs toinen läheinen ihminen keksi solvata minua suruaikanani ties mistä kummallisuuksista, olen kehittymätön ja lapsellinen ihminen tms. Eivätköhän nuo analyysit olisi voineet odottaa....Jotkut vain haluavat lyödä lyötyä
luin sinun kirjoituksesi, olen itse kokenut saman suuren surun mitä voi tässä elämässä kohdata, 30 päivä tulee puoli vuotta siitä kun enkeli tyttöni kuoli, hä ei ollut kuin 17 vuotias, heinäkuussa täytti, itellänikin suru on koko ajan suuri, samoja mietin kuin sinäkin, miksi en nähnyt hänen aikuistuvan ja hän ei nähnyt sisarusten lasten kasvua, ehti juuri nähdä vanhimman veljen pikku pojan joka syntyi syksyllä,on ihmisiä nyt kun tietävät että suru on kohdannut meitä,tavallaan kääntävät selkänsä, eivät osaa sanoa otan osaa, pakenenvat koska suru ei ole heidän omansa, senkin olen kuullut että on lapsiltani tultu kysymään että tappoiko itsensä, tuntu tosi pahalta , kun alettiin puhumaan pahaa vaikka ei oltu häntä vielä haudattukaan, mutta nyt olen ajatellut että oma perhe ja tosi ystävät ja jumala tietää asian oikean laidan, ei ilkeitten puheiden kannata antaa enää loukata. itelläni on kova ikävä tytärtäni ja niin toisilla sisaruksillakin, eikä oikein jaksa uskoa todeksi tapahtunutta.vaikka tunnen että jotakin minusta on otettu pois, kuitenkin tunnen että tyttäreni on lähellä minua, ja haluan pitääkin, ja on lapseni josta kans puhun samanlailla kuin toisistakin lapsistani.en ole raskinut hänen takkiaankaan siirtää siitä paikasta johon jätti edellisenä iltana ennen kuolemaa,tuntuu nyt että ei ole mitään päämäärää, tai haaveita,elämässä on kuin aika ois jotenkin pysähtynyt, mutta aika vaan menee eteenpäin, voimia ja jaksamista sinulle,
Meitä oli monta vuonna 2006, jotka menetimme poikamme = oman rakkaan lapsemme.Kesäkuun alussa tulee kolme vuotta, kun saimme mieheni kanssa suruviestin. Silloin muuttui elämäni. Pala sydämestäni repäistiin pois.Valtava tuska ja suru on laantunut ja kaipauksen kanssa on ollut pakko opetella elämään. Ei ole vielä päivääkään mennyt ohi, etten olisi ajatellut rakasta poikaani. Minäkin kerron joskus esim. työkavereille poikani kepposista, kun he kertovat elävistä lapsistaan. En ole enää saanut nekatiivisiä kommentteja, kuten heti kuoleman jälkeen. Mieluiten pidän nykyisin ikäväni omana tietonani. Hän olisi täyttänyt tässä kuussa 24 vuotta.Syntymäpäivän aamuna itkin jo aamukahvipöydässä. Hänkin hymyilee meille valokuvassa takan reunalla. Ajattelin tänään katsoessani kuvaa, että hän ei saanut toivomaansa pientä poikaa. Hän sanoi kerran, pitäessään siskonsa poikaa sylissään, että "olisipa minullakin joskus tällainen poika". Tämä palsta oli minullekin yli vuoden joka päiväinen vierailun kohde. Kirjoittelin suoraan kahdenkin poikansa menettäneen äidin kanssa.Kiitos siitä, toinen heistä olit varmaankin sinä "äiti". Voimia kaikille, nauttikaa kesästä, vaikka suru kulkee aina mukanamme.