Kunnioittakaa desantteja jos

pystytte kirjoitti:

http://johaneurovaali.blogit.uusisuomi.fi/2009/04/22/tampereen-mielenosoituksen-satoa-kuvia-ja-videoita/ Tampereella 20.4.2009 järjestetty fasismin vastainen mielenosoitus ja konferenssi onnistuivat yli odotusten. Tapahtumiin kuului Mannerheimin patsaan kukitus aamupäivällä, antifasistinen konferenssi iltapäivällä ja mielenosoitus illansuussa. Ohessa kuvia ja videoita tapahtumista. Kuvat ovat julkaisuvapaita, parempia versioita löytyy osoitteesta .... http://antifasistit.blogspot.com/ http://johaneurovaali.blogit.uusisuomi.fi/2009/04/22/prokarelian-aktivistit-hyokkasivat-backmanin-kimppuun-tampereella-kuva/ Kunnioittakaa jos pystytte. http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Partisan_attack_-_women_killed.jpg http://fi.wikipedia.org/wiki/Neuvostoliiton_partisaani-iskut_Suomeen Punainen partisaani hyökkäsi Ylivuokkiin Karjalasta on vaikea löytää partisaaniveteraaneja, jotka kertoisivat käyneensä Suomen maaperällä. Saan selville Suomussalmen Ylivuokin alueella käyneen osaston. Siellä kävi Punainen partisaani (Krasnyi partizan). Osastoa johti kapteeni Faddei Zurih, mies joka tunsi alueen hyvin. Zurih oli toiminut rajan toisella puolella ennen sodan puhkeamista rajavartioaseman päällikkönä Vasonvaarassa ja Latvajärvellä, alueella, jossa rajalinja on länsi-itä-suunnassa. Viiangin, Hyryn, Malahvian ja Tuppurin asukkaita partisaanit olivat päässeet lähestymään rajan takaa kahdelta suunnalta, mutta rajalinjalla oli vain vähän merkitystä, koska myös Neuvostoliiton puoleista aluetta hallitsivat suomalaiset. Punainen partisaani -osaston komissaarina oli vuonna 1943 Vaseli >Perttunen, >Latvajärven kolhoosin entinen puheenjohtaja. Hän tunsi alueet yhtä hyvin kuin Zurih. Tähän partisaaniosastoon kuului myös Jaakko Rugojev, karjalainen kirjailija ja lehtimies, joka tunnettiin hyvin Suomessakin. Raja-alueella kasvaneena Rugojev tunsi myös Kainuun läheiset seudut. Sodan jälkeen hän oli Suomessa valvomassa välirauhaehtojen täyttämistä. Valvontakomissiossa hän oli ensisijaisesti tulkkina, mutta hän osallistui varsinaisiin valvontatehtäviinkin. Rugojev oli sotilasarvoltaan reservin majuri. Jaakko Rugojev >NL:n sankari, osallinen Ylivuokin hirmutekoihin Partisaaniosastoaan Rugojev esittelee kirjoituksissaan näin: "Miehistö koostui karjalaisista, suomalaisista, venäläisistä ja ukrainalaisista, mutta oli myös eestiläisiä, latvialaisia, mordvalaisia ja valkovenäläisiä. Miehet olivat valtaosaltaan Kalevalan piirin metsätyöläisiä, kolhoosilaisia, opettajia, toimitsijoita, Kemin tuotantolaitoksen työntekijöitä ja rautatieläisiä. Kommunisteja, nuorisoliittolaisia ja puolueettomia. Punaista partisaania pidettiin Karjalan rintaman eräänä maineikkaimpana sissiosastona. Se teki yli 30 vaikeaa retkeä syvälle vihollisen selustaan. Oli voittoja ja menetyksiä. Taistelu oli ankaraa, se vaati uskallusta ja uhrimieltä. Mutta Synnyinmaan kohtalot olivat kaikki kaikessa miesten sydämellä ja siksi jokainen heistä täytti miehuullisesti velvollisuutensa." Olen etsinyt karjalaisia kertomuksia siitä, mitä tapahtui Viiangissa, Hyryssä, Malahviassa ja Tuppurissa. Ainoa saamani kertomus on raportti, jonka mukaan Punainen partisaani -osasto hyökkäsi suomalaisiin varuskuntiin näissä kylissä ja tuhosi yhdeksänkymmentä valkosuomalaissotilasta, kasarmeja ja sotakalustoa. Raportissa ei mainita vangitun suomalaispojan Sulo Kyllösen kohtalosta. Seuraan erityisesti >Jaakko Rugojevin kertomuksia, mutta en löydä niistäkään mainintoja Suomussalmen hyökkäyksestä enkä muistakaan rajantakaisista tapahtumista. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun partisaanit olivat hyökänneet toisen kerran Ylivuokkiin, raa'an ja harkitun murhan kohteeksi joutui Kuusamon Lämsänkylän syrjäisimmässä paikassa asunut Määtän kuusihenkinen perhe. Talon asukkaat ammuttiin ja hakattiin kuolleiksi vuoteisiinsa aamuyöllä. Partisaanit ottivat vangiksi 39-vuotiaan Juho Vilhelm Määtän, josta ei ole kuulunut sen jälkeen mitään. Olen yrittänyt päästä myös Juho Määtän jäljille, mutta mistään en ole löytänyt vangitsemistietoja, jotka kertoisivat hänen vaiheistaan tai joista voisi edes päätellä, mitä hänelle tapahtui. Jaakko >Rugojev kuoli pian Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Kirjoituksissaan hän kertoo partisaanien vaikeista ja kunniallisista tehtävistä häikäilemättömiä miehittäjiä vastaan. Hän kertoo kuinka miehittäjät olivat vieneet vankeja "virumaan keskitysleireille". Hänen kertomuksissaan uhrautuvainen neuvostokansa auttoi sissejä. Vielä silloin, kun Neuvostoliitto oli hajoamassa, Rugojev kirjoitti suomalaisten miehittäjien aiheuttamista tuskista Karjalassa. Kirjassa Korpisotaa Vienan Karjalassa (Jaakko Rugojev, Eino Pietola, Karjala -kustantamo Petroskoi 1991) Rugojev kirjoittaa: "Suomen silloiset vallanpitäjät olivat johtaneet maansa Saksan liittolaiseksi. Suomen armeija oli miehittänyt suuren osan Neuvosto-Karja1aa. Tasavallan pääkaupungin nimi oli muutettu Äänislinnaksi, eri puolilla Karjalaa inspiroiduissa heimokokouksissa, mm. Vuokkiniemellä, nämä alueet oli julistettu liitetyiksi Suomeen, ja virallinen sotapropaganda ennusti maamme täydellistä tappiota ja neuvostojärjestelmän tuhoa. Kysymys oli siis kamppailusta elämän ja kuoleman välillä, valintaa ei ollut: olipa vastassa saksalainen tai suomalainen maahanhyökkääjä, hän oli samanlainen vihollinen. Vaan suhteessa suomalaisiin ja saksalaisiin tavallisen kansan tajunnassa oli vallalla määrätynlaisia vivahde-eroja. Saksalainen koettiin totaalisen määrätietoisena, armottomana ja julmana vihollisena, kun taasen suomalaista sotamiestä pidettiin ylipäänsä harhaanjohdettuna, rahvaanomaisena ihmisenä. Tosin hän oli sinnikäs, taitava ja rohkea korpisoturi. Sen me tiesimme omasta kokemuksestamme, ja se sai eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan." Jaakko Rugojev myös ruoskii kiihkoilevia kirjoittajia, jotka ovat kertoneet mielivaltaisesti keksityistä uroteoista ja korostaneet aiheetta sissisoturien sankaruutta: "Useissa kirjoissa monista tapahtumista on vaiettu tai kuvailtu niitä perimmäistä totuutta kierrellen, tosiasiallisia tappioita on esitetty voittoina jne." Olen kuitenkin pettynyt siitä, että Rugojev viimeistään silloin, kun kirjoitti viimeisiä ajatuksiaan partisaaneista, ei puuttunut keskusteluihin siviilituhoista. Uskon, että hän on tiennyt paljonkin suomalaiskylien partisaanikokemuksista, sillä Karjalassa on seurattu Suomessa esiin tulleita tietoja. Oliko Jaakko Rugojev Suomussalmen Tuppurissa ja Hyryssä 26.6.1943? Voinko liittää Jaakko Rugojevin kasvot etsimiini partisaanien kasvoihin? Oliko hän 13-vuotiaan Eino Kinnusen yksi kuulustelija? Todennäköisesti oli. Ehdotonta varmuutta en pysty sanomaan. Mikä oli Ylivuokin Tuppurista vangitun Sulo Kyllösen kohtalo? Sulon omaisia ja Ylivuokin asukkaita hätkähdytti vuonna 1983 Kostamuksesta tullut tieto, jonka mukaan Sulo olisi tuolloin asunut lähellä Kostamusta. Suomalainen kuorma-autoilija oli kertonut, että hänen kyydissään ollut mies oli kertonut joutuneensa Neuvostoliittoon partisaanien vangitsemana, mutta ei pahoittele muuta kuin sitä, ettei vankeja palautettaessa tullut Suomeen. Mies oli autoilijan mukaan sanonut jääneensä Neuvostoliittoon siksi, että oli käsittänyt Suomen kohtelevan palaavia sotavankeja huonosti. Autoilija oli vielä kertonut, että mies oli käyttänyt sukunimeä Kinnunen ja oli vielä lähettänyt terveisiä Ylivuokkiin Tuppurin väelle. Autoilija oli käynyt kertomassa kuulemaansa myös Ylivuokissa, jossa ihmiset olivat uskoneet Sulon vihdoin löytyneen. Voisiko suomalaismiehen autossa ollut kukaan muu kuin Sulo Kyllönen? Lempi ja Liisa uskoivat veljensä olleen rajan takana. Lempin tytär Kaarina jätti etsintäpyynnön Suomen Punaiselle Ristille ja kertoi tarkasti autoilijan kertomuksen. Mutta kun etsintäpyynnön jättämisestä oli kulunut puoli vuotta, lähetti SPR 4.5.1984 Kaarinalle lyhyen kirjeen. Olemme saaneet Neuvostoliiton Punaiselta Ristiltä vastauksen henkilötiedusteluunne. Neuvostoliiton Punainen Risti pahoittelee, ettei sen ole yrityksistään huolimatta onnistunut löytää etsittyä henkilöä. Mistään muualtakaan ei ole tullut uusia tietoja salaperäisestä partisaanien vangitsemasta miehestä. Vai oliko tieto ollut lainkaan oikea? Oliko salaperäinen mies edes partisaanien sieppaama? Oliko hän koskaan ollut Suomessa? Kertoiko mies tarinaansa jonkun pyynnöstä? Miehen tarinassa oli ollut epäloogisuutta. Kuinka nuorella suomalaismiehellä olisi sodan päättymisen jälkeen voinut olla niin vahva ennakkopelko kotimaansa huonosta kohtelusta, että pelko olisi voittanut koti-ikävän ja halun tietää omaistensa kohtalosta? Ketkään muut sotavangit eivät tiettävästi ole kertoneet samanlaisista ennakkopeloistaan. Eikä ainakaan Sulolla olisi ollut mitään aihetta pelkoon. Ja jos mies Kostamuksessa olisi ollut Sulo, miksi hän olisi tyytynyt vuonna 1983 vain terveisten lähettämiseen ilman, että olisi pyytänyt ottamaan selvää omaisistaan. Mikään saamani arkisto- tai muistitieto Petroskoissa ei kerro sitä, että tuolta retkeltä Punainen partisaani -osasto olisi tuonut vankeja. En tapaa ketään sellaista partisaaniveteraania, joka voisi kertoa retkestä Ylivuokkiin. Eräät tunnetut vaikuttajat, toimittajat ja entiset puoluetyöntekijät, jotka voisivat kenties auttaa, ovat jo lähteneet paluumuuttajina Suomeen. Soitan Jaakko Rugojevin pojalle Reinolle ja pyydän häntä lukemaan isänsä julkaisemattomia kirjoituksia ja tarkastamaan, löytyisikö niistä uusia tietoja. Reino ei löydä. Viimeiseksi kysyn asiaa elämäntyönsä sota-arkistojen äärellä tehneeltä petroskoilaiselta, jo eläkkeellä olevalta Elageja Kuzminalta, mutta hänkään ei ole nähnyt koskaan Ylivuokin tapahtumiin viittaavia vankitietoja. Todennäköisintä on, että Sulo Kyllönen ammuttiin kuulustelujen jälkeen joko Suomen tai Neuvostoliiton puolella. Miksi kylät pidettiin asuttuina? Partisaanit pyrkivät jatkuvasti Suomen itärajan kyliin. Suomessa ilmavartioyksiköitä oli järjestetty torjumaan partisaanien hyökkäyksiä raja-alueella. Niiden järjestelyistä vastasivat lähinnä suojeluskuntapiirit. Ilman suojajoukkoja yksikään itärajan kylä ei olisi ollut turvassa, ja hävitys olisi ollut paljon suurempi. Sotilaat kykenivät valvomaan suurta aluetta kuitenkin vain osittain. Kaikkein turvattomimmassa asemassa olivat syrjäisimmät ja pienimmät kylät ja yksittäiset talot. Sodan alussa ei osattu ottaa lainkaan huomioon sitä, että vihollinen lähettäisi hävityspartioita siviilikyliin. Maa pidettiin sota-aikana normaalisti asuttuna kaikkialla. Kalliiseen evakuointiin ei nähty olevan syytä. Normaali asutus myös kuului sodankäynnin luonteeseen. Asumaton maa on otollinen viholliselle. Partisaanit ja muiden neuvostojoukkojen partiot olisivat ilman asutusta voineet liikkua melko vapaasti. Ja miltä olisi näyttänyt Suomen armeijan kyky taistella myös partisaaneja vastaan, jos se olisi määrännyt itäiset kylät evakuoitaviksi. Itärajan kylien asukkaat palvelivat siis alueen valvojina, mutta toisaalta joutuivat myös partisaanien terrorin kohteiksi. Monet ihmiset myös halusivat asua omissa kylissään, vaikka joutuivat elämään jatkuvasti varuillaan. He nukkuivat kesäisin piilopaikoissa, navettojen ja muiden talousrakennusten ullakoilla, metsissä ja järvien saarissa. Ihmiset, jotka halusivat lähteä pois, eivät siinä helposti onnistunet. Kun Ylivuokin asukkaat olivat kokeneet ensimmäisen hyökkäyksen, jotkut heistä aikoivat jättää kotinsa ja lähteä pakomatkalle, mutta joutuivat palaamaan nimismiehen määräyksestä takaisin. "Kun te rauhoitutte, niin maailmakin rauhoittuu", Suomussalmen nimismies sanoi. Kun noista sanoista,," oli kulunut muutama päivä, partisaanit tekivät Ylivuokissa aikaisempaa suurempaa tuhoa. Tämän jälkeen itärajan kylissä viranomaiset päättivät ryhtyä evakuointiin tai ainakin siirtämään väestöä lännemmäksi, isompiin kyliin, mistä ihmiset sitten suojaosastojen turvaamina kävivät päivittäin tiloillaan töissä. III Armeijakunnan esikunnalla oli valmiina suunnitelma siviiliväestön evakuoimiseksi Suomussalmen rajakylistä kaksi ' päivää sen jälkeen, kun Ylivuokki oli kokenut toisen hyökkäyksen, eli 6.7.1943. Vihollisen partisaanien toistuneet häikäilemättömät ' terrorihyökkäykset rajakyliin, sellaisiinkin, joissa on ": ollut sotilasvartiostoja, ovat osoittaneet, ettei III AK . käytettävissä olevin voimin voi tehokkaasti suojata ' rajakylien asukkaita. Neuvoteltuaan Oulun lääninhallituksen poliisitarkastajan ja Suomussalmen nimismiehen kanssa ehdottaa III AKE siviiliväestön evakuointia linjan Kuumu (Kuhmon tiellä) Saarivaara - Vuokinranta - Kuhmon ja Raatteen tienhaara - Myllylahdenperä Pärsämönselkä - Juntusranta - Hossonjoki itäpuolelta. Evakuointi on suunniteltu seuraavasti: a) Lapset, naiset ja työkyvyttömät, pääosa karjasta ja arvokas omaisuus siirretään em. linjan länsipuolelle mahdollisimman turvallisille paikkakunnille. b) Työkykyinen miespuolinen väestö aseistetaan ja keskitetään muutamiin kyliin. Heidän välttämättömään tarpeeseensa jää jonkun verran karjaa. Pariin suurimpaan keskityspaikkaan jää myös muutamia työkykyisiä naisia. Keskittymispaikoista alueen aseistetut siviilimiehet osastoittain sotilaspartioilla vahvistettuina kulkevat suorittamassa talojen välttämättömät maanviljelys- ym. työt. Suunnitelman lopussa kerrottiin, että evakuointi oli jo aloitettu ja että vaarallisimmilla alueilla suoritettu loppuun. Kerrottiin myös, että Oulun suojeluskuntapiirin lähettämien kiväärien jakaminen kaikille niitä haluaville siviileille oli aloitettu. -------------------------------------------------------------------------------- sivut 28-32 Lokka oli voimakkaimmin kuin mikään muu kylä pitänyt esillä hyökkäyskokemustaan ja saanut eniten aikaan poliittisia ristiriitoja. Kymmenen taloa käsittävä Lokka oli suurin kylä, johon partisaanit hyökkäsivät. Kylässä kuoli 21 ja pelastui 47 ihmistä. Henkiin jääneitten ihmisten äänellä oli voimaa enemmän kuin millään muulla kylällä, mutta heidänkin äänensä kuului vain lähialueella. Korpimetsiin kätkeytyneellä surulla on ollut vähän puhevaltaa. Vähiten sitä on ollut niillä pienillä kylillä tai asuinyhteisöillä, joihin jäi niin vähän ihmisiä, että kyliä ei ole voitu rakentaa uudelleen. Partisaanien kasvot Haluan löytää vielä partisaaneista miehet ja naiset. Suomessa partisaanit ovat jääneet kasvottomiksi. Vain muutamat kasvot ja joitakin kuvauksia näistä ihmisistä on jäänyt suomalaisten mieliin. Suomalaiset sotilaat, jotka olivat torjumassa partisaanien hyökkäyksiä ja ajoivat Pohjois-Suomen erämaissa takaa julmuuksia tehneitä partisaaneja, ovat aina muistaneet yhden partisaanin, kapteeni Karokan, kasvot. Partisaaniosaston erästä komentajaa oli kutsuttu Karokaksi kenenkään suomalaisen tietämättä hänen oikeaa nimeään. Karokan kiinniottamisesta oli luvattu kahden viikon loma, sillä hänet suomalaiset olisivat erityisesti halunneet saada kiinni. Aina tämä "pahantekijäkettu" oli livahtanut suomalaisilta, vaikka he olivatkin monta kertaa päässeet Karokan lähelle ja yhden kerran jopa ampumaankin häntä kohti. Karokan kasvot kuuluvat pitkälle, kunnianhimoiselle johtajatyypille. Sulo Kyllönen Toiset partisaanikasvot, joista etukäteen tiedän, kuuluvat Seitajärvellä käyneelle, suomea puhuneelle naispartisaanille, joka on jäänyt harvojen kertojien mieliin. Kun hyökkäyksen jälkeen ammunta oli lakannut, partisaaneja liikkui kaikkialla piha-alueilla ja rakennuksissa. He kahmivat taloista ja makasiineista ruokaa, lehtiä, kirjeitä, asiapapereita ja muita tavaroita. Matalaa puheensorinaa, venäjää ja suomea, kuului heidän joukostaan. Aseeton, tummahiuksinen naispartisaani, jolla oli pihkaantuneet, vihertävät housut ja saappaat jaloissaan sekä kevyt, auki oleva takki yllään, käveli piha-alueella ja kutsui piiloutuneita kyläläisiä:"Tulkaa kaikki tänne! Olemme ystäviänne! Teille ei tehdä pahaa, jos antaudutte!" Partisaanit näkivät tyttöjen piilopaikat, jolloin antautumista epäröineetkin voitiin käskeä esiin. Pian hyökkääjien piirittäminä olivat yksitoista tyttöä sekä ainoina vanhimpina ihmisinä kuuden tyttären isä ja äiti. Heidät määrättiin jonoon ja kävelemään pois kylästä, kohti itää. Haluan löytää tämän naisen ja kysyä häneltä, että minne hänen käsityksensä mukaan oltiin viemässä kylän alusvaatteisia ihmisiä. Kolmannet kasvot ovat näkyneet nuoren pojan silmissä vuoden 1943 keskikesästä lähtien ja näkyvät yhä: "Kasvot tulevat esiin välähdyksenomaisina ja epäluonnollisina, enkä ole halunnut puhua siitä". Näin on minulle kertonut Eino Kinnunen Suomussalmen Ylivuokin alueella Hyryssä. "Olin 13-vuotias, ja isäni oli pyytänyt minua hakemaan viikatetta Aittojärven rannalta. Tapasin venäläiset partisaanit paluumatkallani, ja he ottivat minut kiinni. Näin partisaanien joukossa tutun pojan, Sulo Kyllösen Tuppurista ja ihmettelin, miksi hän oli parrakkaitten ja nokisten vihollisten seurassa. Mutta kun näin Sulon kasvoilla jälkiä, ymmärsin, että Sulo oli vankina. Kun venäläismiehet kuulustelivat minua, minun olisi pitänyt tietää suomalaissotilaista ja heidän viime päivien liikkeistään. En ollut nähnyt sotilaita. Vihaiset, kysyvät ja suomea puhuvat partisaanin kasvot lähestyivät hitaasti minua ja sen jälkeen kasvoihini tuli luja isku. En saanut pelkoni alta tulemaan itkua. Katsoin nuorta kyselevää partisaanimiestä ja toivoin tältä lempeämpää ilmettä. Välillä mies kääntyi pois, mutta lähestyi uudelleen samoin ilmein. 'Oletko nähnyt sotilaita?' Heti kysymyksensä jälkeen mies taas löi. Toiset partisaanit tökkivät ja uhkailivat kiväärinperillä. En tiennyt sotilaista. Partisaanit puhuivat keskenään, ja arvasin puheen koskevan minua. 'Saat mennä', minulle näytettiin polkua. Kun lähdin, takanani kuului laukaus ja tunsin rinnassani pientä pistoa. Painoin rintaani ja kiirehdin eteenpäin. Sitten ammuttiin toisen kerran, ja kaaduin maahan. Heräsin Hyrynsalmen sairaalassa ja muistin tarkasti, mitä oli tapahtunut. Molemmat luodit olivat lävistäneet minut, toinen oli mennyt aivan sydämen vierestä. Kun oli kulunut kaksi päivää, aloin kaivata isää ja äitiä ja odottaa heitä käymään. Sairaalan ihmiset tiesivät, että en voisi saada lohduttajakseni kumpaakaan, mutta siltä tiedolta minua oli säästetty. Partisaanit olivat ampuneet Hyryssä yksitoista ihmistä, myös molemmat vanhempani ja yhden sisareni. Minua vuotta nuorempi veljeni Väinö oli jäänyt eloon. Minut oli löytänyt aamupäivällä Herman Kinnunen ennen kuin oli tiennyt Hyryn kokemasta hyökkäyksestä. Lentokone oli vienyt minut ja kolme muuta haavoittunutta kyläläistä sairaalaan. Viikkoa myöhemmin, jolloin alueen ihmiset valmistautuivat Hyryn uhrien hautajaisiin, partisaanit iskivät Ylivuokkiin uudelleen, sillä kertaa Hyryn naapurikyliin Viiankiin ja Malahviaan ja surmasivat jälleen 19 siviili-ihmistä. Viikon sisällä kyliin oli tuotu pieni suomalainen vartioryhmä, joka ei kuitenkaan kyennyt pidättelemään hyökkäystä, vaan joutui kyläläisten mukana nujerretuksi. Ryhmän miehet kuitenkin ampuivat kuusi partisaania." Einon kertoma tarina on lähtemättömästi hänen mielessään. Ennen kuin partisaanit olivat vanginneet Einon, he olivat iskeneet alueen, Suomussalmen Ylivuokin, yksinäisimpään asuinpaikkaan Tuppuriin, jossa asui vain Iisakki Kyllönen neljän lapsensa kanssa. Perheen äiti oli kuollut tuberkuloosiin. Partisaanit surmasivat kirvein ja pistimin isän ja kuusitoistavuotiaan Heimon, ja vangitsivat kaksikymmentävuotiaan Sulon. Perheen kotitalo oli tuhoutunut talvisodan pommituksessa ja perhe asui jatkosodan aikana saunassa ja väliaikaisessa, pienessä lauta-aitassa. Heimo surmattiin saunan eteiseen pistimellä. Saunan sisäpuolella nukkuneet pienimmät lapset, Lempi ja Liisa, näkivät veljensä surman ja hyppäsivät ikkunasta ulos paeten metsään. Partisaanit eivät käyttäneet ampuma-aseita, jotta laukaukset eivät olisi hälyttäneet melko lähellä olleen suomalaisen rajavartioaseman sotilaita. Sulo ei ole palannut, eivätkä etsintäyrityksetkään ole tuoneet mitään tietoa Sulon kohtalosta. Sodan päättymisen jälkeen Ylivuokin jäljelle jääneet kyläläiset etsivät Sulon mahdollista ruumista metsistä monen vuoden aikana. He päättelivät, että Sulo oli ammuttu kuulustelujen jälkeen. Mitään merkkejä Sulosta ei ole vangitsemisen jälkeen tullut kenenkään tietoon. Neljännet partisaanikasvot ovat tuoneet suomalaisten keskuuteen ristiriitoja ja poliittisia ongelmia. Nämä kasvot kuuluivat miespartisaanille, joka kaatui hyökätessään Lokkaan 14.7.1944, mutta mies ei näyttänyt venäläiseltä, vaan oman kylän mieheltä, joka oli loikannut Neuvostoliittoon ennen sotavuosia. "Hän oli serkkuni näköinen ja hänellä oli jopa aivan samanlainen arpi kasvoissaan, kuin serkullani, jonka oli saanut kiivetessään sahapukin päällä." Näin on kertonut minulle Olavi Lokka, joka oli partisaanien hyökätessä vartiosotilaana puolustamassa Lokan kylää, ampui seitsemän hyökkääjää ja onnistui pelastamaan suurimman osan kyläläisistä. Paikalla oli neljä muuta vartiosotilasta, mutta vain yhdestä heistä oli vähäistä apua Olaville; toiset olivat juosseet aseettomina pakoon. Yhdeksän vartiomiehen ryhmästä oli paikalla näin vähän, koska ryhmän neljä miestä sattui olemaan hyökkäyksen hetkellä partiomatkalla tutkimassa mahdollisia partisaanien jälkiä. Olavin kertomuksessa on pieni epäilyksen sävy. Hänen serkkunsa oli ollut poissa toistakymmentä vuotta. Pieni epävarmuus on harmittanut Olavia, jonka kertomuksen perusteella muut ihmiset ovat epäilemättä uskoneet miehen olleen entinen lokkalainen. Kuuluivatko kasvot loikkarille'? Oliko hyökkääjien mukana suomalaisia, jopa entisiä oman kylän miehiä? Lokka ja koko Sompion alue oli kokenut ennen sotavuosia poliittisesti vilkkaan elämän. Niin Lokasta kuin muista alueen kylistä oli loikannut paljon miehiä Neuvostoliittoon vuosien 1918-1935 välisenä aikana. Jotkut olivat päässeet palaamaan takaisin, mutta useimmista ei ollut kuulunut mitään. Lokassa on painanut mieliä epäilys siitä, että loikkareilla olisi ollut ratkaiseva merkitys partisaanien hyökkäykseen. On myös uskottu, että partisaanien mukana oli useampia suomalaisloikkareita ja muita suomalaisia. Neuvostoliittoon jääneistä loikkareista on sodan jälkeen tullut tietoja vähän. -------------------------------------------------------------------------------- sivu 164 Partisaaniveteraani Huoti Kondratjev on kirjoittanut >Carelia-lehdessä 1995. Huoti taisteli Karjalan miehittäjiä vastaan. Huotin muistelmissa suomalaisviha hallitsee tekstin koko sävyä. Tällainen on ollut sodan jälkeen hänen käsityksensä siitä, miten Suomesta tulee neuvostomaan hyvä ystävä: "Silloin kun koko kansasta pistetään 40 prosenttia turpeen alle, 40 prosenttia keskitysleireille ja muut otetaan kasvatukseen". Bolsevikit kokivat traumaattisena Suomen sotilaallisen voiman Karjalassa suomalaisten "epäoikeudenmukaisesta" vahvuudesta ja osaamisesta tuli entistä suurempi pahe. Neuvostohallitus pani toivonsa liittolaisensa, Yhdysvaltain, apuun. Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatti pudotti suomalaisjoukolle 23.1.1942 lentolehtisiä, joissa se pelotteli Yhdysvaltain puuttumisella sotaan: "Amerikan hallitus katsoo, että Suomen politiikka tarkoittaa hyökkäystoimien jatkamista Neuvostoliiton alueella, että Suomen ulkopolitiikan jatkaminen tähän suuntaan tuo sotaa lähemmäksi Yhdysvaltoja..." Sodan pitkittyessä Neuvostoliiton propagandasanat koventuivat. Vähän ennen sodan loppumista eli 17.8.1944 Neuvostoliiton radiolähetys, jossa se kerrottiin "suomalaisten anastajien ilkiteoista Itä-Karjalan alueella", alkoi näin: "Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan alueella ovat Suomen hallitus ja Suomen sotilasjohto toteuttaessaan imperialistisia pyrkimyksiään koettaneet orjuuttaa neuvostoväestön, hävittää kansan kulttuurin ja irrottaa Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan siirtomaakseen." Suomeen suhtauduttiin kuin suureen valtaan, vaikka Suomi oli silloin nykyistäkin pienempi, vain neljän miljoonan asukkaan maa. http://koti.mbnet.fi/atlas/filmi/desantit/ylivuokki.htm http://koti.mbnet.fi/atlas/filmi/desantit/seitajarvi.htm

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä