että kun parantuu vaikeasta sairaudesta pitkien hoitojen jälkeen, niin iskee masennus? Mistä sellainen mahtaa johtua?
Kuulin juuri tänään sellaisesta tapauksesta. Luulisi että olisi valtavan iloinen siitä, kun elämä jatkuu, mutta kai se sitten on vähän kimurantimpi juttu.
Onko tavallista
Kössönöm
541570
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 54
Vanhimmat
Taistelun aikana on taisteltava. Ei ole varaa pelätä, eikä jaksa taistella, jos pelkää. Ei ne pelot ja ahdistus mihinkään katoa. Ne vaan odottaa vuoroaan. Mitä rankempi taisto, sen rankempi jälkisokki.
Vaikea sairaus vie kaiken huomion ja sen voittamisesta tulee elämän sisältö. Kun sairaus on voitettu, tilalle syntyy tyhjiö. Tämä sama ilmiö kohtaa huippu-urheilijoita, jotka lopettavat uransa tai tutkijoita, jotka saavat monta vuotta kestäneen tutkimuksensa tai väitöskirjansa valmiiksi. Tämä sama tyhjiö kohtaa myös niitä, jotka luopuvat uskostaan ja eroavat tutusta yhteisöstä. Tämä on yksi syy, miksi lahkoista on niin vaikea erota, vaikka ei enää uskoisikaan sen oppeihin.
...
Paas perustellen, pöljä.
perustella.
Ei se mitään, vaikket tajuakaan psykologiasta tuon taivaallista. Se ei kuitenkaan tee siitä höpöhöpöä. Se itse asiassa selittää sinunkin olemustasi varsin pitkälle ja sehän siinä metkaa onkin.
elähdyttävästi rakasta Niemenmäen veljeäni, Trubista. Ehkä sama lääke, ohuemmat siivut Geetä auttavat sinuakin. Jos lampola ei kuumota liikaa?
Olet kyllä veljesi kaltainen, se myönnettäköön: kun asialliset argumentit (tiedätkö edes mitä se tarkoittaa?) loppuvat, alkaa kaistapäinen leimaaminen. Mistäs muuten lampola tuli mieleesi? Uusi harrastus?
leimaamisesi alkoi argumenttiesi osoituttua ohuiksi: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000012&posting=22000000043593829 Mitä lampolaan tulee, se on se paikka josta äitisi yrittää pitää sinua erossa. Niemenmäen Mäntybaarissa tapaat veli Trubiksen, heippa.
>>Mitä lampolaan tulee, se on se paikka josta äitisi yrittää pitää sinua erossa.
Jostain kumman syystä minulla tai yhdelläkään ystävälläni ei ole tullut "tyhjiötä", vaikka heitettiin muinainen kamelinpaskauskonto roskiin. Ehkä tuo kitinäsi on ihan vain sinun omia fantasioitasi?
>>Jostain kumman syystä minulla tai yhdelläkään ystävälläni ei ole tullut "tyhjiötä", vaikka heitettiin muinainen kamelinpaskauskonto roskiin.>Ehkä tuo kitinäsi on ihan vain sinun omia fantasioitasi?
voi syntyä sekopää-kamelinpaskalahkosta eroaville, mutta syynä ei ole kikkelijumalasta luopuminen, vaan se, että menetät kaiken (ystävät, perheen...) eroamisen mukana. Tavalliselle tallaajalle on yksi paskanmaku, jos nakkaa jeesuksen sinne mihkä se kuuluu...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000012&posting=22000000043597428
ihan varmasti on!
Harriko se onkin rakkaimpasi nimi? Minä kun luulin, että kaltaisellasi rakkautta viljelevällä hyvällä paimenella, lampolansa kuninkaalla, olisi sentään tyttöystävä. No, jokos Harri on keritty?
nasse on ominut palstan kingin aseman itselleen. Kun venettä vähän heiluttaa, kingi meinaa tippua veneestä, se häntä harmittaa.:) Ei tää niin vakavaa ole. Olen joskus liittynyt uskonnolliseen yhdistykseen. Mutta en uskalla erota sieltä koska minulle sanottiin, että kaikille jotka eroavat käy huonosti. Henkimaailma kuulema kostaa. En käy siellä enkä ole missään tekemisissä mutta viimeistä askelta on vaikea ottaa, pelottelun takia.
>>Olen joskus liittynyt uskonnolliseen yhdistykseen. Mutta en uskalla erota sieltä koska minulle sanottiin, että kaikille jotka eroavat käy huonosti. Henkimaailma kuulema kostaa.
yhdistys kertoo pitkän litanian mitä kaikkea kamalaa henkilöille on tapahtunut, jotka ovat siitä eronneet. Kun olen kysynyt onko kaikille käynyt huonosti, he sanovat niin tapahtuneen. En ole vuosikymmeneen ollut missään yhteydessä heihin mutta jokin pelko estää lähettämästä eropaperia. Kyse ei ole edes kovin uskonnollisesta yhdistyksestä mutta aatteellisesta kyllä. Niin ja alussa kovasti kysyttiin mihin jätän rahani kun kuolen jne. Olen tuntenut itseni luopioksi kun en ole heille antanut mitään rahalahjoitusta. Pelkän että he manaavat jotain pahaa minulle ja en uskalla tehdä mitään päätöstä heidän suuntaansa.
Olet jo päätöksesi tehnyt, joten jos heidän uhkailunsa pitäisivät paikkansa, kaikki paha olisi tapahtunut jo. Kuulostaa kovasti scientologien touhuilta. Olenko väärässä? Varsinkin scientologien vakuuttelut perustuvat puhtaasti valehteluun: kun heiltä on kyselty ihan konkreettisia näyttöjä henkilöistä, joille olisi tapahtunut jotain pahaa, sellaisia ei ole koskaan pystytty esittämään. Uhkailut ovat silkkaa petosta. Taikauskoiset käsitykset on iskostettu syvälle mieleen, jolloin yhteisöstä irrottautunut henkilö alkaa tulkita kaikki mahdolliset ongelmansa tuollaisen "kirouksen" syyksi. Henkilö, joka vielä jossain määrin uskoo ryhmän opetuksiin, saattaa jopa alitajuisesti hakeutua tilanteisiin, jotka tukevat ryhmän uhkailuja. Siksi vertaistuki on erittäin tärkeää. "Kirouksesta" pääsee, kun lakkaa uskomasta sellaiseen. Olet voimakkaampi kuin tuo ryhmä. Riittää, että haistatat heille pitkät paskat ja eroat koko touhusta. Ihmistä joka on oman itsensä herra ei mikään taikausko nujerra.
mutta yritän uskaltaa. Kyse on eräästä teosofisesta liikkeestä.Vaikea sanoa ääneen tai kirjoittaa asiasta. Uhkailuilla että käy huonosti jos heidät jättää on iso voima jos kuulema kaikille on käynyt huonosti. Tämäkin auttaa sillä tosi vaikea oli sanoa edes ryhmän nimeä.
Kiinnostuin teosofiasta joskus 70-luvulla ja tutustuin HPB:n teoksiin. Olivat ihan mielenkiintoisia, varsinkin Hunnuttamaton Isis, mutta Blavatskyn väitetyt yliluonnolliset kyvyt olivat niin täyttä tuubaa, että siinä meni kyllä lapsi pesuveden mukana. En ihan uskoisi kaikkea sitä mitä väitetään hänen henkilöhistoriastakaan. Tässä suhteessa teosofia muistuttaa myös scientologiaa, jossa liikkeen perustajan Hubbardin väitetään olleen ties millainen yleisnero ja sotasankari. Idän Tähden -järjestöstä, joka myös on sidoksissa teosofiaan, nousi kuitenkin minulle erittäin tärkeä hahmo: Jiddu Krishnamurti. Hän jos kuka osoitti, että vaikka perusta olisi paska, se saattaa joskus synnyttää jotain hyvääkin.
juttuja. Khrisnamurtista olen aina pitänyt. Mutta nää jutut valkeasta veljeskunnasta niin en oikein jaksa uskoa. En halua heitä mollata mitenkään. Haluaisin vaan erota. He sanovat kauniisti, on se vain kummallista miten ihmisille tapahtuu pahoja asioita kun he jättävät järjestön. Jos jättää tälläisen mahdollisuuden käyttämättä?! sitä kuulema tippuu korkealta. En ole aikoihin käynyt siellä. Täytyy yrittää uskaltaa lähettää erokirje vaikka jotenkin ihan vatsasta sattuu kun en uskalla. Muuten he ovat ihan okei sakkia paljon ihan fiksujakin ihmisiä. Se aika on jotenkin mennyt ohi.En enää ajattele samalla tavalla.
Mestari Hilarion Valkea Veljeskunta ja 12 kosmista lakia! Heh! Oi Ziisus, miten paljon todellisuudentajun täytyy oikein heittää, että sellainen aletaan tulkita mielisairaudeksi. Tiedän ihan fiksuina pitämiäni tyyppejä, jotka ovat uponneet tuohon roskaan. Sääli. Tosin kaikilla heillä on huumeet näytelleet jonkinlaista roolia nuoruudessa. Mielenkiintoista. Jotenkin kummallista, että kosmiset mittasuhteet saaneeseen lähimmäisenrakkauteen kuuluisi pelottelu ja uhkailu. Kyllä tuo minusta kuulostaa perin inhimilliseltä ja raadolliselta vallankäytöltä.
Suurin osa ok ihmisiä. Mutta en usko heidän teoriohinsa ja kun en niihin usko ei jää paljon jäljelle. Eivät he pelottele ja uhkaa vaan sanovat vain ystävällisesti hymyillen ihmiset jotka jätäävät järjestön ajautuvat vaikeuksiin, suuriin vaikeuksiin. Toinen mitä he sanovat on se ettei koskaan ole mahdollista päästä enää henkisesti eteenpäin jos eroaa. Joutuu ainiaaksi erotetuksi valaistuneiden ihmisten ydinjoukosta. Mutta jokainen tietysti tekee omantuntonsa mukaan. Piti olla Krishnamurti oli kirjoitusvirhe,olen kaiken lukenut ja funtsinut. Ja oppinut paljon kaikenlaista. En vain usko tähän jälleensyntymisjuttuun ja sen ympärille rakennettuun kaikensortin teorioihin. He myös sanovat olet tyhmä jos hukkaat tämän hienon mahdollisuuden. Järjellä ajtellen ei pelota yhtään ja voisin hyvin erota mutta jokin järjetön pelko valtaa mielen tunnetasolla kun ajattelen mitä minulle voi sitten tapahta jos heidän kertomansa pitääkin paikkansa. Kun minulle on kerrottu miten yhden talo paloi ja kaikki kuoli, toinen sortui viinaan ja vaimo lähti, kolmas kompastui ja jäi raitiovaunun alle, neljäs menetti työpaikkansa eikä koskaan enää päässyt töihin eukko otti eron ja lapsetkin hylkäs, viiden sairastui, sekosi ja hirtti itsensä, kuudennen lapsi tappoi äitinsä, seitsämäs menetti puhekykynsä ja sokeutui, kahdeksas masentui, muuttui väkivaltaiseksi ja joutui mielisaairaalaan. Olen kysynyt eikö kenelläkään järjestön jättäneellä mene hyvin. Sitä seuraa hiljaisuus, huokaus ja toteamus, oi jospa niin olisikin. He eivät itsekään kuulema ymmärrä miten näin käy, ovat hiljaa ja katsovat maahan.Mukana ovat kuulema suuret voimat joihin hekään eivät voi vaikuttaa. Hiki tulee otsalle kun näitä mietin. Olen vain jäsen en käy siellä mutta en uskalla erota. Olen aivan järkevä ja tavallinen ihminen.
" Eivät he pelottele ja uhkaa vaan sanovat vain ystävällisesti hymyillen ihmiset jotka jätäävät järjestön ajautuvat vaikeuksiin, suuriin vaikeuksiin. " "ettei koskaan ole mahdollista päästä enää henkisesti eteenpäin jos eroaa. Joutuu ainiaaksi erotetuksi valaistuneiden ihmisten ydinjoukosta." Se on manipuloimista, eli ollaan kavereita, vaikka eroat, mutta sinusta me välitetään, kun ollaan huolissamme. Se on myös holhoamista ja sinun arvostelukykysi kyseenalaistamista. Olen ollut tuon kaltaisten ihmisten kanssa tekemisissä, mutta olen katsonut heitä silmiin, ja kokenut olevani korkeamalla ihmisyyden tasolla kuin he, eikä vedätys ole mennyt läpi. Heidän 'huippuoivalluksensa' toimii kristillisyyden epämäärisen perihuonouden (perisynnin) sisäsitäneisiin ihmisiin. Sama vedätys toimii perheissä, suvuissa, työpaikoissa, harrastuspiireissä yms. Manipulointi ja ryhmäkuri ovat helppoja tapoja ohjailla ihmislaumoja, mutta rohkeat ja älykkäät ihmiset aiheuttavat ongelmia.
lähtenyt mukaan näihin heidän juttuihinsa on annettu ymmärtää että olen luopio emkä ymmärrä heidän hienoja puheitaan. Samantekevää, en osaa lähteä itsepetkutukseen. En tajua miksi en saa erottua, mikä pitää kiinni. He antavat ymmärtää heidän juttunsa olevan ainoa oikea totuus ja tarkoitettu tosi fiksuille. Kun kerron tästä täällä, tämä auttaa, pystyn jäsentämään uudestaan näitä asioita.
:< Ikävää kuulla Voi hyvinkin olla mahdollista että saurauden jälkeiset ajat ovat mahdollisesti masentavia. Suomen oloissa masentuminen on myöskin hyvin hyvin yleistä.
Siinä saattaa olla samanlainen asia kyseessä kuin siinä, että vaikka luulisi kevään saavan ihmiset onnellisiksi pitkän pimeän talven jälkeen, niin käykin toisin. Keväisin tehdään kai eniten itsemurhia. En osaa nyt mitään linkkiä tähän laittaa, mutta eräs tuttu lääkäri kertoi, että masennukset, itsemurhat ja vanhusten kuolemat pitkäaikaishoidossa jossain laitoksessa ovat yleisimpiä juuri näihin aikoihin vuodesta.
posttraumaattinen oireyhtymä. Siitä kärsivät ihmiset erilaisten vaikeiden kokemusten jälkeen. Se menee yleensä ohi itsestään, kun asiaa on käsitelty, mutta voi siihen hakea terapia-apuakin.
Kyseinen ihminen on tosiaan erittäin herkkä ihminen. Parantui juuri vaikeasta sairaudesta. Kai se sitten ottaa joillekin jotenkin kovemmin, kuin toisille. Menee jotenkin niin sanotusti ajatusten syävereihin. Siitä kiva tyyppi, että juttelee kaikki aivan avoimesti. Auttaa se varmaan häntä itseäänkin, kun puhuu asioista. Onhan niitä sellaisia ihmisiä, jotka hautovat murheensa hiljaa itsekseen. Se ei ole aina hyväksi.
on juuri sitä terapiaa parhaasta päästä. Sillä hän itse prosessoi asiaa ja jos on hyvä kuuntelija, jolla on "isot korvat ja pieni suu", niin siitä se lähtee paranemaan hiljalleen. Tämähän on psykoterapian keino. Ihminen puhuu asian ulos. Sen jälkeen hän jää prosessoimaan asiaa ja seuraavalla kerralla hänellä saattaa olla jo aivan toisenlainen näkökulma asiaan. Sitä rataa se menee.
kenelle puhuu. Kaikille ei voi. Hän muuten kertoi sairaudestaan minulle ennen kuin lapsilleen. Meillä on kai niin samanlainen ajatustapa. Voimme keskenämme puhua miltei mistä vaan. Surun keskelläkin voi nauraa. Tuo oli hauska: "Sillä hän itse prosessoi asiaa ja jos on hyvä kuuntelija, jolla on "isot korvat ja pieni suu", niin siitä se lähtee paranemaan hiljalleen." - Hiljaa en ole ollut, kun olen myötäelänyt tätä juttua. Päinvastoin pölöttänyt kaikkea mahdollista ja saanut nauramaan. En ole edes yrittänyt olla mikään terapeutti, vaan ystävä.
mielestä hyvä ystävä on parempi terapeutti kuin koulutuksen saanut terapeutti. Isot korvat tarkoittaa sitä, että osaa kuunnella silloin, kun on kuuntelemisen aika. Totta kai puhua saa, mutta pitää antaa toisenkin puhua. Nauraminen ei missään nimessä ole kielletty, vaan päin vastoin suositeltavaa. Vaikeiden asioiden käsitteleminen huumorin kautta auttaa ihmistä selviämään niistä. Terhokodissakin nauretaan, usko tai älä.
Kun vuosia sitten nuoruudenkaverini vaimo kuoli, niin kaverini soitti minulle monen vuoden tauon jälkeen. Olimme aika tiiviisti yhteydessä muutaman vuoden, kunnes hänkin sitten kuoli. Se oli minulle kova paikka. Eihän kuolema kuolleelle ole mitään, mutta kaipaaville kylläkin.
hautausmaat eivät ole kuolleita varten, vaan eläviä. Kuollut ei tiedä olevansa hautausmaalla.
Ei kai se tavallista ole, pikemminkin se, ettei parannu koskaan masentaa. Tosin diaknosoituna "niillä sitten mennään mitä on", eli tilanne selkiytyy siltä osin ja tässä ehkä myös selitys paranemisen jälkeiseen masennukseen? Ihminen hakee varmuutta epä-varmassa olevaisuudessa, sitähän paraneminen,sairastuminen,eli muutos ei ole.
Kyllä minua ainakin tottakai masentaisi, jos saisin kuulla että sairastan vaikkapa syöpää, mutta se tuntuu kummalliselta että siitä parannuttua sairastuu masennukseen. Ihmiset ovat erilaisia.
Niin--> "uusi mahdollisuus elää ja hengittää,myös uusi mahdollisuus pelkoon, taas menetyksen tunne, taas hoitoihin,uusi toivon pilkahduskin, tai suuri pettymys taas, uusi tuska/toivo rakkailleni, mihin voin enää luottaa enää koskaan, voi vihreä se ,,,, antaa sitten olla koko paskan!",,,,,voi ehkä potilaalle tulla ajatuksiin?
Nyt tajuan. Ehkä se pelko jää takaraivoon.
en nyt osaa sitä sen paremmin selittää, mutta se on melko yleistäkin, sinänsä juuri ihme juttu, miten ihminen reagoi. Googlaamalla varmaan löytyisi siitäkin tietoa.
Itselläni on samankaltainen kokemus. Intissä odottaa yhtä tiettyä päivää vuoden. Siihen lasketaan päiviä jo muutaman intissä vietetyn kuukauden jälkeen. Kun se kotiutumispäivä sitten koitti, se päivä, jota oli suunniteltu niin huolellisesti jo ainakin puoli vuotta, oli päivä ihan normaali, lämmin, mutta normaali. Kun pääsin kotiin, katsoin telkkaria koko illan. Oli tyhjä olo. Meni pari viikkoa toipua intin jälkeisestä masennuksesta. Veikkaan, että odotukset oli päivälle niin kovat, että ne oli mahdotonta saavuttaa. Ei se fiilis niin hurjan ihana ollutkaan. Saman kaltaista on varmaankin raskauden jälkeinen masennus. Odottaa, odottaa, tapahtuu, masentuu kun ei tuntunutkaan niin ylimaalliselta kuin oli odottanut.
olla lomaodotuksissa. Mutta se taas menee joskus niin, että kun sitä lomaa on odottanut ja suunnitelmia tehnyt, niin menee tappeluksi kun se loma sitten lopulta alkaa. Ei ehdi edes masentua, kun iskee vitutus päälle. Mitä tästä opimme. Emme yhtään mitään.
Numerofaktoja en tiedä, mutta käy minun logiikkaani että noin olisi. En ole varma, osaanko ilmaista ajatukseni selkeästi tästä, mutta yritetään. Kun elää stressaavaa vaihetta, vaikka juurikin vakavaa sairautta, psyykkiset voimavarat tavallaan keskittyvät siihen täysin. Jaksamiseen ja selviämiseen. Tietynlaiset tunteet jäävät jotenkin jäähylle. Sitten vasta kun tilanne laukeaa, pääsevät ne hyllyllä olleet tunteet esiin. Olen itse sairastanut parikin kertaa masennusta, ensimmäisellä kertaa vuosia, toinen näyttäisi jäävän vähän lyhyemmäksi. Molemmilla kerroilla elin ennen masennustani raskasta aikaa elämässä, mutta masennus tuli vasta kun vaihe muuten oli parempi. Tavallaan vähän kuin olisin tarvinnut siihen vaiheeseen kaikki voimavarani ja vasta sen helpotettua oli mahdollista 'rentoutua' ja 'antaa' pahan olon tulla.
Isälleni tehtiin muutama vuosi sitten pallolaajennus. Jonkin aikaa operaation jälkeen hän sanoi tuntevansa itsensä jotenkin tyhjäksi ja masentuneeksi. Olivat sanoneet, että se on ihan tyypillistä ison operaation jälkeen. Olisikohan, että vakavan sairauden uhan ollessa päällä jotenkin tukahduttaa alitajuntaansa tunteet, joita se herättää? Ne iskevät vasta sitten, kun tilanne on ohi ja sallii itselleen ajatella niitä.
Tuntuu vaan jotenkin kummalta, että kun on jo käynyt raskaat hoidot läpi, niin sitten alkaa popsia masennuslääkkeitä. Ihminen taitaa olla melko monimutkainen otus. Kaikki eivät kuitenkaan reagoi asioihin samalla tavalla. Tuosta kaveristani sen verran, että ei hän ole kotiin käpertynyt kuitenkaan, vaan touhuaa koko ajan täysillä eri projekteissa. Ehkä se masennus sitten öisin iskee. Kyllä hän sitäkin sanoi, että jossain vaiheessa hoitoa hän ajatteli jo heittää hanskat tiskiin, kun otti niin kunnon päälle. Hyvä että jaksoi kuitenkin sinnitellä.
parasta lääkettä masennukseen, että tapaa ihmisiä ja on elämän menossa mukana. Puhun henkilökohtaisestakin kokemuksesta. Siitä ei olo korjaannu, jos käpertyy sängyn pohjalle. Tsemppiä kaverillesi.
siitä että tajuaa miten elämä on sattumanvaraista. Voi potkaista tyhjää tänään tai huomena. Jos on ollut kauhean sairas joutuu ajattelemaan kuolemaa ja se ei ole kauhean kivaa. Kun tajuaa et joka tapauksessa kuolee jossain vaiheessa.
on vitsiä hänen kanssaan väännetty jo ennen hänen sairastumistaankin. Siis kuolemisesta. Meillä on kummallakin vähän omituinen huumorintaju. Kaikki ei sitä ymmärrä.
Oman sairauteni kautta kuoleman kanssa silmäkkäin joutuminen oli jotenkin vapauttava kokemus. Sitä vain tajusi, ettei siinä ole mitään pelättävää ja toisaalta miten helvetin hienon elämän sitä onkin saanut elää. Kuolemaa odotan nykyään lähinnä suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Tietysti sitä toivoo, ettei olisi kovin kivulias lähtö, mutta mitään muita toiveita tai odotuksia sitä kohtaan ei ole. Olisin valmis lähtemään milloin tahansa.
että onko kuolemisesi sinulle samantekevää?
>>että onko kuolemisesi sinulle samantekevää?
Asioihin voi suhtautua niin monella tavalla. Tunsin joskus naisen, jolla oli kaksi eri syöpää peräkkäin, mutta pienten lasten äitinä hän vaan päätti, että tästä selvitään. Niin myös selvisi. En ainakaan parantumisen jälkeen nähnyt hänessä mitään masentumisen oireita, vaikka siihen rytäkkään tuli sitten vielä avioerokin. Ehkä lapset pitivät masennuksen loitolla. Vaikka ei sekään tietysti kaikille auta.
että jotkut vaan ovat niin vahvoja, että eivät muserru omien mietteidensä tai sairastumistensa painosta. Olen ollut vuosia sitten suuressa leikkauksessa ja yli viikon sairaalassa. Ne leikkausta edeltävät vuodet olivat kiduttavia, kun ei lääkärit ottaneet tosissaan oireita. Mutta kun vaiva selvisi (sinänsä vaarattomia, mutta kivuliaita kasvaimia) niin jo se helpotti. Kuten myös se, kun pääsin sairaalasta kotiin, koska huonetoverina oli aivan kammottava tyyppi, joka puhui taukoamatta.