Moskovan arkistoissa on

Vasta silloin on paljon enemmän tietoa käytetettävissä ja selviää koko totuus, eikä mitään Ylikankaan ja Mielipidepankin osatotuuksia.

Eiköhän viime sotien syyt jo ole melko tarkkaan selvitetty ja tiedossa. Suomalaiset tiesivät tekemisensä jo silloin. Omat arkistot ovat siitä todisteena. Tuskinpa Moskovan arkistoista löytyy mitään uutta ja mullistavaa sieltä tähän mennessä jo saadun perusteella.
Ette kai te tosissanne usko, että itsenäinen suurvalta haluaa luovuttaa kaikkein tärkeimpiä asiakirjojaan ulkopuolisten pengottaviksi. Eihän näin tee Suomikaan. Kaikilla valtioilla on enemmän tai vähemmän salaiseksi luokiltua tietoa ja dokumentteja, joita ei ole tarkoitettu ulkopuolisten käyttöön jo maan oman edunkin vuoksi. Niin kiehtovaa ja mielenkiintoista kuin se olisikin. Sellainen käytäntö, että määräajan kuluttua kaikenmaailman salaiset asiakirjat tulisivat julkisiksi olisi kyllä hienoa ja suotavaa.
Mutta mikä olisi se aika jonka jälkeen asiakirjat olisivat kaikkien nähtävillä, siitä on varmaankin vaikea päästä kansainvälisiin sopimuksiin. Toisille se voi olla 50 vuotta, toisille 100 vuotta. Jotkut eivät paljastaisi tietojaan koskaan. Tarkoitushakuisesti sitä tietysti voidaan tehdä ja tehdäänkin, jos tietojen julkaisusta on hyötyä asianosaisille.

Sellaista jättimahdollisuutta kuin entisen DDR:n arkistojen avautuminen oli ei tapahdu kovinkaan usein. Ja saksalaisetkin ovat kiiruhtaneet julistamaan osan entisen itänaapurinsa arkistoista salaisiksi. Ainakin niiltä osilta, jotka vosivat vahingoittaa joidenkin saksalaisten poliitkkojen, entisten tai nykyisten mainetta.

Mutta aika tekee tässäkin tehtävänsä. Mitä pitempi aika kuluu alkuperäisistä tapahtumista sitä vaarattamommalta ja vähäpätöisemmältä jotkut tiedöt alkavat vaikuttaa. Varsinkin kun sinnikkäät tukijat ovat tiedonmurusia siletä ja täältä keräämäällä pääpiirteissään jo asian selvittäneet. Se lopullinen niitti alkuperäisdokumenttien muodossa enään puuttuu.

Jossain arkistojen kätköissä olevasta meillä ei ole tällä hetkellä tietoa. Siihen on tyydyttävä eikä se oikeuta arvuuttelemaan suuntaan tai toiseen. Mistään arkistosta tuskin enää paljastuu sellaista tietoa, joka olisi ollut aikoinaan suomalaisten päättäjien tiedossa. He siis operoivat sillä tiedolla, joka meilläkin on nyt käytössä. Näin ollen suomalaisten päättäjien ratkaisuja voidaan kyllä hyvin arvioida historiallisessa mielessä.

Esimerkiksi on täysin selvää, että Suomen hallituksen päätös katkaista neuvottelut loppusyksyllä 1939 perustui virheellisiin olettamuksiin. Tämä virhe ainakin joudutti talvisodan alkua. Mannerheimilla ja Paasikivellä olisi ollut paljon realistisempi lähtökohta. Tämä on tysin saletti, tulee uutta arkistotietoa tahi ei.

Se että käytössä olisi vain NL:n propagandaan pohjautuvaa tietoa, ei luonnollisesti pidä paikkaansa. Käytössä on luonnollisesti kaikki se tieto, joka käsittää suomalaisen ja venäläisen puolen keskinäiset neuvottelut asiassa. Ei näissä neuvotteluissa mitään propagandaa puhuttu. Niissä esitetiin vaatimuksia, ehdotuksia ja vastauksia sekä perusteluja eri osapuolten kannoille. Lukemalla esim. Paasikiven muistelmia pääsee hyvään tolkkuun näistä tapahtumista. Paasikivi oli kaiken lisäksi venäjää taitava diplomaatti, joten häneltä ei jäänyt huomiomatta vieraalla kielelläkään esitettyjen kantojen vivahteet sikäli kuin kielitaito riitti. Mannerheim taas tunsi luonnollisesti suomalaisista parhaiten venäläisen mielenlaadun, koska oli palvellut Venäjän armeijassa.

Stalinin todelliset pyrkimykset eivät voineet siis vaikuttaa suomalaisten arvioihin, koska ne eivät olleet muilta kuin neuvotteluissa esitetyiltä osin tiedossa. Vaikka Stalinin tavoite olisi ollut alunperin koko Suomen valtaaminen, Suomessa tehtiin täydellinen virhearvio venäläisten reaktiosta neuvotteluvaiheen katkeamiseen.

Jatkosodan alun suhteen Stalinin käsityksillä ei juuri ole merkitystä, koska sodan aloitti Hitlerin Saksa ja Suomi natsi-Saksan "liittolaisena" tuli vedetyksi sotaan jo yksin sen vuoksi, että Suomi salli saksalaisten hyökätä Suomesta käsin NL:oon. Tässä ei tietenkään vastapuolen kannalta ollut kuin hiuksenhieno ero sille, että suomalaiset olisivat itse hyökänneet.

Jatkososdan lopun kannalta Stalin mietteillä sen sijaan voisi olla kyllä suuri merkitys. Olisi kiinnostavaa saada täysi selvyys siihen, miksi hän päätti jättää valloittamatta Suomen ja kohteli Suomea kuitenkin loppujen loppusiksi silkkihansikkain, kun tie Helsinkiin olisi ollut kohta sepposen selällään. Tässä tietysti voi hyvin perustein arvuutella, että Suomen valtaaminen olisi ollut kuitenkin sen verran kova sotilaallinen urakka, että se olisi hidastanut sotatoimia muualla. Berliini meni kaikessa ennen Helsinkiä. Se luultavasti pelasti Suomen. Suomalaiset tekivät myös viisaasti jättäessään Leningradin rauhaan. Siviilien surmaamisia ja Leningradin tuhoamista Stalin olisi tuskin antanut anteeksi.

Olivatpa siis Stalinin tavoitteet ja pyrkimykset Suomen suhteen mitkä tahansa, ne eivät tee suomalaisia ratkaisuja sen paremmiksi, koska päättäjillä ei myöskään ollut Stalin arvuutteluja tiedossaan.

Noista merkinnöistä KGB:n arkistoissa tuskin Koiviston ainakaan on tarvinnut pelätä. Hänhän oli sentään löyhästi asevelisosialisteihin lukeutuva poliitikko, jolla oli huono maine Moskovassa. Keskustan K-linjan poliitikot ja kotikommunistit varmasti pyrkivät myös pitämään huolen siitä, että Koiviston maine pysyi epäilyttävänä. Mutta voi hyvin ymmärtää, ettei Koivistokaan mieluusti halua julki tietoa muiden suomalaisten poliitikkojen yhteyksistä. Sellainen voisi sotkea pahasti poliittista elämäämme ja Koivisti voisi hyvin ajatella, että elämöinti vanhoilla ei ole sen väärti. Ehkä sitten joskus näistäkin yhteyksistä saadaan enemmän tietoa ja siinä tietysti Stasi-asiat ovat tähän verrattuna pikkujuttuja. Jos pitää veikata, niin Keskustapuolueessa tämän asian suhteen eniten varpaillaan ollaan, sillä tämä puolue käytti valtaa lähes koko sodanjälkeisen ajan NL:n romahtamiseen asti. Ja Kekkonen nousi lähes puolidiktaattoriksi tänä kautena.