Onko miten tuttua syyllisyyden tunteet, jotka välillä piinaavat? Tämän tästä nousee erilaisia asioita, joita itku silmässä ajattelee, että voi kun olisin tehnyt/sanonut toisin.
Vaikka kuinka muut sanovat, ettei kannata rypeä turhaan syyllisyydessä, ihminen on vajavainen, ja mitään ei saa takaisin niin silti en saa rauhaa.
Auttaisikohan sielunhoito jossain seurakuntatyöntekijän luona? :(
Syyllisyydestä
Isän menettänyt
9690
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei Sielunhoitoon varmaankin vaikuttaa sielunhoitaja ja omamieli mutta itse ainakin kokeilisin tätäkin vaihtoehtoa. Kaikki mikä auttaa on hyväksi.
sinua, että ensinnäkin on aivan normaalia kokea syyllisyyttä. Luultavasti lähes kaikki rakkaan ihmisen menettäneet kokevat ko. tunteita. Jos syyllisyyden tunteet eivät ota laantuakseen, silloin on tarpeellista puhua asia "ulos" ammattilaisen kanssa. Seurakunnan diakoni on tällaisia asioitakin varten. Jaksamista sinulle!
Koin itsekin ihan hirveitä syyllisyydentunteita.Se loppui siihen, kun yhtäkkiä tunsin isäni läsnäolon (en nähnyt enkä kuullut mitään, vain tunsin sen)ja hän otti minua kädestä kiinni.Siitä kosketuksesta levisi se sama tunne kuin taivaassa olevat saavat jos murehtivat, lohdutus pyyhkii surun pois.En ikimaailmassa ennen olisi uskonut mihinkään tuollaiseen ennen kuin koin sen itse.Nyt koko käsitysmaailmani on mullistunut.Hän antoi minulle anteeksi ja niin isäsikin antoi sinulle.
Kannattaa katsoa Suomalainen kuolema -dokumentti elävästä arkistosta, se auttoi itseäni ja siksi tänne linkitin. Siinä pappi kertoo, että kaikki kokevat syyllisyyttä.
paperille ne asiat jotka piinavat ja mieti olisitko oikeesti voinut niihin vaikuttaa. Mieti, mieti pääsi puhki, kuin Pekka Töpöhäntä YO-kokeessa, pyöritä asioita kuin Rubikin kuutiota ja etsi vastauksia esim. netistä. Ja voit saavuttaa rauhan. Toinen vaihtoehto, (voi kuulostaa oudolta, mutta on hyvin rauhoittava kokemus) etsi rauhallinen paikka ja katso ettei sinua häiritä. sammuta kännykkä. Keskity. Sulje silmät ja ajattele jotakin valkoista ja puhdasta anna mielesi soljua, keskity valkoisiin puhatisiin esineisiin ja asioihin. Juttele äiti, sisarustesi, setäsi, tätisi ja kaikkien muiden isäsi hyvin tunteneiden ihmisten kanssa. Olet vajavainen, koska olet ihminen.
niitä asioita pyörii tämän tästä mielessä mitä/jos, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Anna ajatusten vaan pyöriä.
Isä kuoli kaksi viikkoa sitten ja siitä asti ei ole ollut mitään muuta mielessä. Koko ajan pohdin, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. Tuntuu kauhealta, ettei voi enää sanoa niitä asioita, mitä olisin halunnut sanoa (jos olisi tiennyt tämän tapahtuvan). Kuulemma on ihan "normaalia" pyörittää kaikkia ajatuksia päässä. Tätä ei tosiaan voi ymmärtää, ellei ole ollut samassa tilanteessa. Ite oon kans miettinyt pitäiskö mennä johonkin puhumaan asiasta.. Voimia sulle!
Niin, kuolema on niin lopullista, ja sen tuskallisuuden tajuaminen on niin vaikeaa, että mieli käsittelee sitä sitten suorastaan liiallisellakin syyllisyydellä... Mä meen sururyhmään mukaan syksyllä jos pääsen. Ota sinäkin selvää kokoontuuko siel päin sellaista. Tääl tosiaan seurakunta järjestää sururyhmän, mut siihen osallistuvien läheisen kuolemasta pitää olla kulunut vähintään 4 kk...ainaki tääl on sellainen kriteeri...
ja itkeminen auttaa (mun lääkärini kertomaa luotan häneen). Oli se sitten sielunhoitaja, ystävä, tuntemattomat netin näkymättömät kaverit tms. Itse olen puhunut ystävieni kanssa ja toki juttelen myös työkavereilleni, jos he nyt haluaa asiasta puhua. Sitten välillä kirjottelen ja vastailen myös tänne. Ei tällasesta vaan tiedä mitään, ennenkuin omalle kohdalle sattuu.