Katselin tässä aihealueen etusivua ja en voi uskoa näkemääni. Yleisesti otsikot ovat saaneet vain muutaman vastauksen, joihinkin ei ole kukaan viitsinyt vastata. Mutta sitten katse osuu koiratyttösen kirjoitukseen. Se on saanut kymmeniä vastauksia. Miten tämä on mahdollista? Anteeksi nyt vain, mutta kyse on kuitenkin VAIN koirasta!!! Ymmärrän, että eläimistä tulee kuin perheenjäseniä yms. mutta he eivät silti ole ihmisiä. Miksi lähimmäisensä menettäneille, suuren surun ja menetysten kohdanneille ihmisille ei löydy tämän enempää edes pieniä lohdutuksen sanoja, mutta koiraa koskeva kirjoitus saa noin valtaisan vastausmäärän? Tosin en katsonut, josko aloittaja on kirjoittanut suurenkin osan tuosta määrästä mutta silti...
Itse menetin hetki sitten henkilön, johon olin vasta tutustumassa, rakkaani läheisen, ja tuntuu todella pahalta. En tiedä, miten tätä pitäisi käsitellä. Suru on suurena möykkynä sisällä, sitä ei osaa purkaa. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, koska tiedän, että jos en asiaa jotenkin käsittele, se on joskus kuitenkin tavalla tai toisella edessä. Samalla pitäisi osata olla tukena läheisille. Kaikki neuvot olisivat tervetulleita.
Itse menetin hetki sitten henkilön, johon olin vasta tutustumassa, rakkaani läheisen, ja tuntuu todella pahalta. En tiedä, miten tätä pitäisi käsitellä. Suru on suurena möykkynä sisällä, sitä ei osaa purkaa. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, koska tiedän, että jos en asiaa jotenkin käsittele, se on joskus kuitenkin tavalla tai toisella edessä. Samalla pitäisi osata olla tukena läheisille. Kaikki neuvot olisivat tervetulleita.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Samaa mieltä olen kanssasi tosta koira viesti ketjusta.
mutta jos kyseessä on läheisen ihmisen menetys niin ei tule ollenkaan lohdutusta tai sitten vain yksi kaksi viestiä.
kummallista kyllä joo..
En osaa lohduttaa sinua koska itsekin menetin oman rakkaani, tästä ei ole kauan aikaa sitten,on hyvin vaikea päästä tästä tuskasta irti,välillä olen jopa vihainenkin koko elämään kaikki tuntuu nyt niin turhalta mitättömältä..
Halua toivottaa sinulle kuitenkin kaikkea hyvää ja paljon voimia!
Jos katsot tuon kyseisen ketjun viestejä tarkemmin huomaat varmaan että suurin osa käsittelee juuri tuota mainitsemaasi ongelmaa, eli sitä onko kyse VAIN koirasta vai voiko myös koiraa surra kuten ihmistä. Mielipiteitä kirjoiteltiin tuolloin niin puolesta kuin vastaan, ei niinkään pelkästään koiratytön surua lievittämään.
Suurin syy siihen, miksi ihmiset tällä palstalla saavat yleensä vain muutaman lohduttavan vastauksen on varmasti siinä että tälle palstalle yleensäkin ajautuu ihmisiä jotka ovat hiljattain kokeneet suuren menetyksen tai eivät muuten vain ole vielä päässeet läheisensä kuolemasta yli. Kuten ensimmäisessä vastauksessa jo sanottiinkin niin on vaikea lohduttaa tai neuvoa kun itsekin on samassa ylitsepääsemättömältä tuntuvassa tilanteessa. Tästä syystä en minäkään neuvoja sinulle (kuten en myöskään niin monelle muulle) osaa antaa.
Tälle palstalle saa lähettää kirjoituksia kuolemasta ja surusta. Missään ei sanota etteikö koiran menetys tuottaisi surua ja tuskaa. Kukaan ei pysty määrittelemään kenen suru on syvempää kuin toisen. Suru on aina suru.Menetys aina menetys.
Olisit edes ensin katsonut miksi Koiratyttönen on saanut paljon vastauksia. Tässä esim. yksi Tyttösen saama "lohdutuksen" sananen: "Miten joku koira kuuluu tälle palstalle.Kuule pentu(ainakin mieleltäs) tapahtuu pahempiakin: nuoria isiä, äitejä ja lapsia kuolee ja sulla on hätä KOIRASTA!Mee kuule psykiatrille.Sulla on täysin vinoutunut maailmankuva.Oksentelemisiin." Lienee olet samaa mieltä tämän "ihme ja kumma"- kirjoittajan kanssa. Itselleni tuli paha mieli luettuani tyttösen saamia "olet pumpulissa kasvatettu ja kirjoitat tuon ikäiseksi kuin teini" -vastauksia.
Muistan elävästi kun menetin ensimmäisen rakkaan lemmikkini, hamsterin.Valvoin ja itkin,lapsen suru oli suuri...Olen myös menettänyt syntymättömän lapseni, synnyttänyt sen kuolleena. Silloinkin suru oli suuri. Tarvitsin silloin lohdutuksen sanoja....mutta myös sillä ensimmäisellä kerralla.
Toivottavasti te menetetyn rakkaan läheiset olette tukena toinen toisillenne, jaksamisia sinulle.
...arvostelemaan mitä kukakin saa tuntea? Surua on monenlaista, ja suru voi joka tapauksessa olla AITOA vaikka kyseessä olisi "vain koira". Tiedän, että koira voi olla lapsuuden ystävä, leikkitoveri, lohduttaja, ilahduttaja ja hyvin hyvin rakas ystävä. Ja kun sellaisen menettään esim. n. 15 v. jälkeen niin kyllä se sattuu. Olen myös äskettäin menettänyt isäni, ja en tietenkään voi verrata näitä kahta asiaa, mutta suru on joka tapauksessa aitoa, kummassakin tapauksessa.
läheisiäsi voit tukea olemalla lähellä ja kuuntelemalla. olen parikin kertaa ollut lohduttajana kun kavereiltani on kuollut läheisiä. jälkeen päin tuli selläine mieli että enhän mä edes osannut auttaa ja kysyin sitä kaveriltani. se sanoi että kaikkein tärkeintä oli että oli lähellä.
itse olen elämässäni ollut joskus todella ahdistunut. kun ahdistus on suurin se pitää purkaa jonnekkin. esim, itse kun olin ahdistunut menin tietokoneen ääreen otin tyhjän sivun ja aloin vain kirjoittaa tunteistani joskus teksitiä saattoi tulla montakin sivua. kyllä helpotti kun sai jotenkin purkaa.
kuten jo muutama on sanonut, suuri osa minun kirjoitukseeni vastanneista kinastelivat aiheesta, "se on vain koira" & "se on paljon enemmänkin kuin vain koira". omasta mielestäni on väärin sanoa "se on vain koira" koska se on todellakin paljon paljon enemmän kuin vain koira.
mutta yhden syyn kyllä löydän siihen, miksi eläimen menettäneen ihmisen suruun on helpompi vastata. jos verrataan niitä määriä, kuinka moni ihminen on menettänyt lemmikin ja kuinka moni on menettänyt esim. isän tai siskon, lemmikkinsä menettäneitä ihmisiä on moninkertainen määrä. eli siis suuremmalla määrällä ihmisiä on kokemusta eläimen menettämisestä. eli eläimen menettäneen ihmisen oloon on siten helpompi samaistua.
ja toiseksi vielä tärkeämpi:
kun ihminen ottaa esim. koiran, hän tietää että siitä joutuu luopumaan n. 8-15 vuoden kuluttua. vaikka sitä ei ajattele, kyllä sen silti tiedostaa. omasta isästä ei odota samaa. oman isän "kuuluu" olla mukana lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuuden aloituksessa, aikuisuudessa ja vielä omia lapsia kasvattamassa (eli siis isän lapsenlapsia). ei isän oleta kuolevan, kun olet esim. 15-, 25- tai 35-vuotias. oman isänhän pitää elää pitkään. tällöin myös suru on tietyllä tavalla "suurempi" (mutta silti en sano "vain koira"). ja tähän "suurempaan" suruun on vaikeampi tarttua auttajan roolissa. "pienemmän" surun auttajana on helpompi olla. en nyt todellakaan vähättele lemmikkinsä menettäneitten surua, mutta näinhän se on. ei lemmikin oleteta olevan mukana koko elämän ajan, isän oletetaan, siinä ero. ja tiedoksi mietiskeleville: koirani elää edelleen ja voi hyvin. syöpää en aio siltä leikata (pitäisi poistaa puolet leukaluusta) joten annan sen elää niin kauan kuin sillä on hyvä olla. tällä hetkellä sillä on ainakin joku pentu vaihde päällä, kun koko ajan pitäisi leikkiä, olla menossa lenkille, lenkillä tai hakemassa palloa. mutta kyllä se hirveä hetki vielä joskus tulee, mutta se on onneksi vielä tulevaisuudessa.
joskus on täysin sanaton, kun lukee ihmisten kirjoittamia viestejä, eikä kerta kaikkiaan löydy sanan sanaa, jolla voisi edes yrittää lohduttaa. Itse monia läheisiä menettäneenä ja nytkin läheisen kuolemaa odotellessa olen lukenut palstan kaikki kirjoitukset, mutta en ole osannut vastata, kun itsekin etsin vastausta. Nämä menetykset, vaikka olisivatkin osa elämää, ovat joskus niin kipeitä asioita, ettei kykene kuin ajatuksissaan toivomaan kirjoittajalle jaksamista. Mitä tulee sitten lemmikkiin, siihenkin kiintyy, ja monelle lemmikin menetys onkin se ensimmäinen menetys, kuten tuossa jo mainittiinkin.
On todella vaikea antaa niitä auttavia sanoja jotka surun hetkellä kantavat eteenpäin. Ja ne saattavat jopa ärsyttää koska ne tuntuvat vanhoilta kliseiltä. Mutta miettiessäni omia kokemuksia jälkeenpäin, täytyy myöntää että näinhän se on mennyt. Aika; anna surulle aikaa. Se kestää aikansa eikä kokonaan katoa koskaan. Puhu menetyksestäsi ystävien ja omaisten kanssa, muistele hänta. Onhan myös ainakin seurakunnan järjestämiä sururyhmiä, joissa tapaa muita saman kokeneita. Itse en ole niissä käynyt. Olen kävellyt yksin metsässä paljon ja itkenyt itkemisen jälkeenkin. Elämä jatkuu vaikka kaikki tuntuu ensin pysähtyvän, on palattava arkeen. Joku saa lohtua ja voimia asiaa käsittelevistä kirjoista mutta itselläni ei keskittyminen riitä lukemiseen. Erityisen uskonnollinen en ole mutta varsinkin surun hetkellä rukous lohduttaa. Halauksia ja voimia sureville
Varsinaisena tarkoituksenani ei ollut vähätellä kenenkään surua vaan ainoastaan ihmetellä vastausten määrää eri aiheissa. Olen itsekin kokenut melkoista surua naapurin koiran kuolemasta, joten voin vain kuvitella, kuinka pahalta tuntuu, jos kyseessä olisi oma koira.
Kuten vastauksissakin kirjoitettiin, on ehkä helpompi vastata lemmikin menettäneelle (joka tosin koiratyttösen kohdalla ei onneksi ole tällä hetkellä ajankohtainen) kuin omaisen menettäneelle. Lemmikin menettäneitä on ehkä enemmän ja siitä on jotenkin helpompi kirjoittaa? Lisäksi tälle palstalle kun eksyvät kai lähinnä juuri omaisensa menettäneet, joiden oma suru on niin suuri, ettei heistä ole auttamaan toisia.
Rakkaani lähiomaisen poisnukkumisesta on vasta niin vähän aikaa, ettei minustakaan ole oikein auttamaan toisia. Suuren surun lisäksi joutuu koko ajan taistelemaan katkeruutta vastaan, koska menehtyneellä olisi voinut olla vielä vuosikymmeniä elinaikaa. Vaikka olen omiakin sukulaisia saattanut iankaikkiseen elämään ja suru on silloinkin ollut valtava, he ovat kuitenkin olleet vanhoja, jolloin tilanne on jotenkin ymmärrettävämpi.
tunteet ei kato onko menettänyt ihmisen tai koiran. eläimiin voi ihan yhtä hyvin kiintyä ku ihmiseen. mulla kuoli kissa n.2v sit enkä mä ole päässyt siitä vieläkään yli kokonaan,enkä varmaan ikinä pääsekään :(