Vapaussota 1918

Mitään kansannousua ei tapahtunut. Suomen kansa taisteli Mannerheimin ja jääkärien johdolla maassa olleita venäläisiä vastaan. Saksan avulla venäläiset karkotettiin maasta.

yhdessä koko muun kansan kanssa rakkentamaan demokraattista yhteiskuntaa. Siinä onnistuttiin äärivasemmiston yrityksistä huolimatta.Punaisten voiton tulokset näkyivät samaan aikaan itärajan takaisena hirmuvaltana.

vapautettiin kirjoitti:

yhdessä koko muun kansan kanssa rakkentamaan demokraattista yhteiskuntaa. Siinä onnistuttiin äärivasemmiston yrityksistä huolimatta.Punaisten voiton tulokset näkyivät samaan aikaan itärajan takaisena hirmuvaltana.

Teollisuustuotanto, elintarviketuotanto, lukutaito, sähköistäminen, naisen asema ampaisivat Neuvosto-Venäjällä valtavaan nousuun kun tsaristinen taantumus saatiin murskattua ja pimeä bysanttilainen ortodoksisuus karkotettua pois kulttuurin keskiöstä.

edistystä kirjoitti:

Teollisuustuotanto, elintarviketuotanto, lukutaito, sähköistäminen, naisen asema ampaisivat Neuvosto-Venäjällä valtavaan nousuun kun tsaristinen taantumus saatiin murskattua ja pimeä bysanttilainen ortodoksisuus karkotettua pois kulttuurin keskiöstä.

miljoonat ihmisuhrit,nälänhätä, puuttuvat ihmisoikeudet, luonnon saastuttaminen, vähemmistökansojen tuhoaminen ym.ym. siinä sosialismin saavutuksia.

edistystä kirjoitti:

Teollisuustuotanto, elintarviketuotanto, lukutaito, sähköistäminen, naisen asema ampaisivat Neuvosto-Venäjällä valtavaan nousuun kun tsaristinen taantumus saatiin murskattua ja pimeä bysanttilainen ortodoksisuus karkotettua pois kulttuurin keskiöstä.

romahti. Eli siitä kirjoittelet täyttä paskaa. Tsaarin aikana ei kansa kokenut suoranaista nälänhätää, mutta Neuvostoliiton aikana koki. Seurauksena oli, että elintarvikkeiden pakko-otot lisääntyivät. Ukrainassa, joka tunnettiin maailman vilja-aittana romahti viljan tuotanto täydellisesti.

on kerrankin osa jopa totta. Lenin oli kuitenkin sitä mieltä, että bolsevistisen vallankumouksen jälkeen kaikki maat muodostavat yhden suuren neuvostoperheen.Siinä oli Suomellekin paikka varattuna, kuten myöhemmistä tapahtumista tiedämme. Venäjän joukot taas vedettiin pois nimenomaan Saksan vaatimuksesta ehtona aselevolle. Kyllä ne olisvat ilman Saksaa punakapinan turvanneet. Suomi ei itsenäistymiseen tarvinnut bolsevikkeja, vaan julistautui itse itsenäiseksi.Bolsevikkien oli asia hyväksyttävä, koska Saksa olisi muuten puuttunut peliin. Mitä tulee sopimukseen kansanvaltuuskunnan kanssa, niin sehän oli laiton. Sopimus todisti mitä suurimmassa määrin bolsevikkien halun sekaantua Suomen asioihin laittoman hallituksen kautta. Laillisen hallituksen sopimus Saksan kanssa johtui virheellisestä tilannearviosta. Saksan uskottiin vielä talvella 1918 voivan selviytyä suursodasta voittajana. Suomessa ei ollut kansainvälisen politiikan asiantuntemusta.Saksassa nähtiin ainoa turva.

sepustuksista kirjoitti:

on kerrankin osa jopa totta. Lenin oli kuitenkin sitä mieltä, että bolsevistisen vallankumouksen jälkeen kaikki maat muodostavat yhden suuren neuvostoperheen.Siinä oli Suomellekin paikka varattuna, kuten myöhemmistä tapahtumista tiedämme. Venäjän joukot taas vedettiin pois nimenomaan Saksan vaatimuksesta ehtona aselevolle. Kyllä ne olisvat ilman Saksaa punakapinan turvanneet. Suomi ei itsenäistymiseen tarvinnut bolsevikkeja, vaan julistautui itse itsenäiseksi.Bolsevikkien oli asia hyväksyttävä, koska Saksa olisi muuten puuttunut peliin. Mitä tulee sopimukseen kansanvaltuuskunnan kanssa, niin sehän oli laiton. Sopimus todisti mitä suurimmassa määrin bolsevikkien halun sekaantua Suomen asioihin laittoman hallituksen kautta. Laillisen hallituksen sopimus Saksan kanssa johtui virheellisestä tilannearviosta. Saksan uskottiin vielä talvella 1918 voivan selviytyä suursodasta voittajana. Suomessa ei ollut kansainvälisen politiikan asiantuntemusta.Saksassa nähtiin ainoa turva.

Ja kun käytännössä historiallinen materialismi ja luokkataisteluoppi on marxilaisen sosiologian perusta, niin luokkasota on vuoden 1918 sodalle oikea termi. Koska punaiset edustivat objektiivisesti teollisuus- ja maattyöläisten sekä torppareitten luokkaetuja ja valkoiset porvareitten, suurmaanomistajien, kapitalistien riistoon perustuvia luokkaetuja! Luokkasodasta käytetyt muut nimitykset ovat enemmän tai vähemmän sodan eri puolia luonnehtivia, paras muista lienee kansalaissota ja sisällissota. Jotkut nimitykset ovat myös täysin vääriä, kuten porvaristoakin harhaan johtava tragikoominen vapaussota-termi.

Setä kertoo kirjoitti:

Ja kun käytännössä historiallinen materialismi ja luokkataisteluoppi on marxilaisen sosiologian perusta, niin luokkasota on vuoden 1918 sodalle oikea termi. Koska punaiset edustivat objektiivisesti teollisuus- ja maattyöläisten sekä torppareitten luokkaetuja ja valkoiset porvareitten, suurmaanomistajien, kapitalistien riistoon perustuvia luokkaetuja! Luokkasodasta käytetyt muut nimitykset ovat enemmän tai vähemmän sodan eri puolia luonnehtivia, paras muista lienee kansalaissota ja sisällissota. Jotkut nimitykset ovat myös täysin vääriä, kuten porvaristoakin harhaan johtava tragikoominen vapaussota-termi.

käsite vuodelle 1918. Itsenäinen Suomi lunasti vapaussodalla suvereniteettinsä venäläisten bolsevikkien tukemia kapinallisia vastaan. Hallitus joukkoineen edusti sivistystä, kansalaisvapauksia, kotia, uskontoa, Isänmaata ja yleensä demokraattisia arvoja. Sen osoitti Mannerheimin valtionhoitajakaudella tapahtunut kehitys. Punaisten voitto olisi johtanut samaan, mihin itärajan takana, eli bolsevistiseen kansanvankilaan. Sekös setää ja kumppaneita harmittaa vieläkin.

on valheellinen kirjoitti:

käsite vuodelle 1918. Itsenäinen Suomi lunasti vapaussodalla suvereniteettinsä venäläisten bolsevikkien tukemia kapinallisia vastaan. Hallitus joukkoineen edusti sivistystä, kansalaisvapauksia, kotia, uskontoa, Isänmaata ja yleensä demokraattisia arvoja. Sen osoitti Mannerheimin valtionhoitajakaudella tapahtunut kehitys. Punaisten voitto olisi johtanut samaan, mihin itärajan takana, eli bolsevistiseen kansanvankilaan. Sekös setää ja kumppaneita harmittaa vieläkin.

VALKOLAHTARIT ALOITTIVAT LUOKKASODAN Valkoiset aloittivat systemaattisen työväestön nujertamiseksi tarkoitettujen lahtarikaartien perustamiset jopa puoli vuotta sekä aseelliset hyökkäykset aseettomia työläisiä vastaan jo nelisen kuukautta ennen työväenjärjestöjen osaltaan tapahtunutta aseistautumista ja punakaartin järjestäytymistä, joka tapahtui 1917 marraskuun suurlakossa. Punaisten aseettomasta linjasta on hyvänä todistuksena se, ettei vuoden 1917 marraskuun suurlakkoon mennessä porvarillisessa lehdistössä ollut ainoatakaan tapausta, jossa järjestäytynyt työväki olisi virallisissa toimissaan turvautunut ampuma-aseiden käyttöön. Valkoiset aloittivat myös luokkasotaan johtaneet varsinaiset sotatoimet. Valkoiset siis aloittivat lahtarikaartien perustamisen keväällä vuonna 1917 useissa eri muodoissaan. Yhteistä kaikille oli se, että niillä pyrittiin nujertamaan työväestön joukkoliikkeet ja järjestöt. Tuolloin perustettiin suojeluskuntia, kunnat perustivat järjestysmiehistöjä sekä suurmaanomistajat ja kapitalistit perustivat aseellisia joukkoja työväen joukkoliikkeitä ja lakkoja tukahduttamaan. Lahtarikaartien perustamisia koordinoi keväästä 1917 myös salainen aktivistikomitea, joka piti majaa heinäkuusta 1917 Helsinkiin perustetussa suojeluskuntien keskustoimistossa käyttäen peitenimeä Uusi metsätoimisto. Jotta toiminta saataisiin käyntiin, palokunnille laadittiin harjoitusopas, jonka mallina käytettiin saksalaisia ja ruotsalaisia sotilaskäsikirjoja. Oppaan nimeksi tuli "Voima 1906" ja se sisälsi ohjeet taistelujärjestön organisoimisesta. Käytännön asioista vastasi komitean työjaosto, joka laati toimintaa varten ohjeet. Niiden mukaan maa oli jaettava piireihin, joihin oli nimettävä piiriasiamiehet, jotka hankkivat kuntiin pitäjänpäälliköt muodostamaan paikallistoimikuntia. Yhteistä kaikille lahtarikaarteille oli siis se, että niillä pyrittiin nujertamaan työväestön joukkoliikkeet ja järjestöt väkivalloin ja asevoimin. Esimerkiksi satakuntalaiskunnissa, kuten Huittisissa heinäkuun 13. päivänä 1917 ja muutama päivä myöhemmin Suodenniemellä, tapahtuneet työläisiin kohdistuneet veriteot olivat selkeästi suojeluskuntalaisten aiheuttamia ja niillä oli suojeluskunnan ja valkoisten valtionhallinnon, senaatin käskytys! Ja tapahtumat kulkivat näin: Työväenjärjestöjen lakkolaisten tullessa Huittisten meijerille osoittamaan isännistölle mieltä, lakkolaiset saivat niskaansa kivisateen meijerin eteen levittäytyneiden suojeluskuntalaisten ja paikallisten isäntämiesten toimesta. Lakkolaisia vastaan avattiin myös tulitus halkopinojen taakse kätkeytyneiden suojeluskuntalaisten toimesta. Verilöylyssä, jossa maatyöläisiä kohti ammuttiin noin 60 laukausta, haavoittui pahoin seitsemän lakolaista. Eikä ampujat olleet mitään yksittäisiä rikollisia, vaan Huittisten piirin nimismiehen Leo Öllerin johtamia suojeluskuntalaisia. Muutama päiviä Huittisten ampumatapausten jälkeen lähikunnassa Suodenniemellä paikallisen nimismiehen kehotuksesta aseistetut suojeluskuntalaiset hyökkäsivät jälleen lakkoilevien maatyöläisten kimppuun, jolloin kaksi lakkolaista haavoittui pahoin. Missä sitten veritekojen yhteys valkoisten johtamaan valtionhallintoon ja senaattiin. Se on siinä, että vuorokautta ennen Suodenniemen ampumisia silloinen prokuraattori Svinhufvud ja silloisen Tokoin senaatin siviilitoimituskunnan päällikkö senaattori Allan Serlachius olivat olleet Suodenniemellä neuvottelemassa satakuntalaisten suurmaanomistajien kanssa. Ja heidän vierailunsa heijastui paikallisiin lakkoneuvotteluihin siten, että kyseisten herrojen käynnin jälkeen maanomistajien sovitteleva neuvottelulinja vaihtui tinkimättömään linjaan, jolloin suojeluskuntalaiset alkoivat käyttää aseitaan tunnetuin seurauksin! Myös Huittisissa tiedettiin kyseisten lahtariherrojen kova linja, joten sielläkin suojeluskuntalaiset käyttivät aseitaan lakkolaisia vastaan senaatin suojeluksessa! Ja tapahtumien yhteyttä suojeluskuntaan ja ylempää ohjattuun hyökkäykseen lakkoilevia maatyöläisiä vastaan osoittaa sekin, että Suodenniemellä oli hyökkäyksen edellä keskitetty aseistettuja suojeluskuntalaisia ja muita asemiehiä Suodenniemen ohella neljästä Satakunnan kunnasta: Mouhijärveltä, Karvialta, Kiikoisista ja Hämeenkyröstä. Ja komenusjoukkoja johti suojeluskuntapamput, kruununvouti Arno Rydman ja nimismies Otto Wahlroos Hämeenkyröstä! Vastaavia esimerkkejä suojeluskuntalaisten aseellisista päällekarkauksista ja väkivallanteoista on kymmeniä. Helsingissä mm. miliisiksi naamioituneet suojeluskuntalaiset hyökkäsivät pampuin aseistautuneena Pörssitalon edessä mieltään osoittaneiden työläisten kimppuun. Syksyllä 1917 alettiin eri lahtarikaarteja tiivistämään suojeluskuntien ympärille. Suojeluskuntien luonne kapitalistien tappokaartina paljastui mm. 3. lokakuuta 1917 Helsingin Pörssiklubilla pidetyssä teollisuus- ja pankinjohtajille sekä kapitalisteille suunnatussa kokouksessa, jossa kerättiin varoja suojeluskuntien toiminnan rahoittamiseksi. Tilaisuutta vetänyt teollisuusjohtaja ja kenraaliksi ylennyt Hannes Ignatius kertoi myöhemmin, että se avasi epäilevienkin kapitalistien rahamassit, kun hän kertoi suojeluskuntien tehtävänä olevan työväestön kuriin saaminen keinolla millä hyvänsä. Ja aseita suojeluskunnille virtasi huomattavasti enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa kuin punakaartille. Tästä esimerkkinä suojeluskuntien oman ilmoituksensa mukaan lokakuun lopussa Equity -nimisellä laivalla Saksasta Vaasan edustalle saapunut aselasti, joka sisälsi mm. 7000 kivääriä, 30 konekivääriä, 500 pistoolia sekä parisen miljoonaa patruunaa. Myös Loviisan edustalle saapui saksalaisella sukellusveneellä suurlakkoviikolla aseita ja räjähdysaineita sekä Ruotsista tuotiin yksityisten lahjoittamina aseita. Venäjältä suojeluskunnat ostivat salaa aseita mm. Karjalan kansalaisliiton välityksellä. Valkoisten asearsenaalia täydensi myös suojeluskuntien suorittamat venäläisten varuskuntien aseistariisunnat. Suomen Ammattijärjestöjen valtuuskunta antoi lokakuun 20. päivänä yleisen kehotuksen työväestön järjestökaartien perustamiseen. Yksittäisiä kaarteja oli jo joillakin paikkakunnilla, mutta marraskuun suurlakon aikana niiden toiminta yhtenäistyi. Lakon julisti voimaan marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja Suomen Ammattijärjestön, SAJ:n perustama Vallankumouksellinen keskusneuvosto. Lakolla työväestö torjui mm. suojeluskuntien yhä lisääntyvät aseelliset hyökkäykset työväestöä kohtaan. Vaikka lahtareilla oli jo suurlakon aikana kattava aseistettu suojeluskuntaverkko, avoimeen yhteenottoon työväestön kanssa suojeluskuntien johtajat eivät lahtarijärjestöään vielä nähneet riittävän vahvaksi. Paikallisia kahakoita tosin lahtarit järjestivät. Esimerkiksi Loimaalla suojeluskuntalaiset hyökkäsivät asein aseettomien lakkolaisten kimppuun estäen lakon alkamisen. Työväenjärjestöjen apuvoimat Turusta ja muualta pakottivat valkoiset perääntymän. Mutta Loimaan suojeluskunnan saadessa lähikunnista apujoukkoja syntyneessä kahakassa suojeluskuntalaiset surmasivat yhden lakkolainen, mutta lahtarit saatiin karkotettua. Ja työväestö joutui käyttämään voimakkaita otteita porvariston diktatuuripyrkimysten takaisin lyömiseksi. Monin paikoin työväestö joutui miehittämään poliisilaitokset ja lääninhallitukset sekä takavarikoimaan porvarien kätkemiä elintarvikkeita ja aseita. Helsingissä punainen kaarti miehitti mm. rautatieaseman, joitakin virastoja, senaatin talon, lääninhallituksen, poliisilaitoksen ja puhelinkeskuksen. Ja lahtarien asekaartien koulutuksen lakkauttamiseksi Helsingin punakaarti joutui lakkauttamaan Saksanniemen poliisikoulun. Näitä toimenpiteitä auttoi se, että työväen järjestyskaarteihin liittyi kymmeniä tuhansia työläisiä ja järjestyskaartit alkoivat aseistautua ja muodostua punakaartiksi. Aseita työväestö sai mm. vallankumouksellisilta venäläisiltä sotilaskomiteoilta. Kannattaa huomata, että useimmiten aseet olivat punakaartilla vain lainassa. Ja aseellisilta yhteenotoiltakaan eikä uhreilta vältytty puolin eikä toisin. Myös Saksaa valkolahtarit kävivät pyytämässä tekemään intervention Suomeen. Ja tälle Saksa näytti vihreää valoa mm. aktivistien tiedustellessa Saksan kantaa elokuussa 1917 päämajoitusmestari Ludendorffilta. Ja myös senaatin talousosaston esimies Edvard Hjelt kävi Saksassa suurlakon aikana. Hän kertoo kirjassaan ”Itsenäinen Suomi” Svinhufvudin evästäneen hän seuraavasti ”Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen”. Porvarit suosittelivat Saksalle, että se miehittäisi heti Ahvenanmaan ja sitten siirtyisi muualle Suomeen. Tammikuun puolivälin jälkeen 1918 alkoivat valkoiset aktivoida hyökkäyksiään eri puolilla maata työväenjärjestöjen sekä yksittäisten punakaartilaisosastojen kimppuun. Esimerkiksi valkoisilla oli 22.1.1918 tavoitteena valloittaa Viipuri 600 miehen vahvuisella ns. maalaispataljoonalla, joka pääsikin Viipurin asemalle saakka. Siellä punaiset lyhyen taistelun jälkeen karkottivat valkoiset noin kymmenen kilometrin päähän. Pataljoona joutui viisi päivää myöhemmin taisteluun Pietarista tulleen punaisten asejunan miehistön kanssa. Junalla tuotiin punaisille mm. 15 000 kivääriä, miljoonia patruunoita, kymmenen kolmen tuuman tykkiä sekä 30 konekivääriä ja kaksi panssariautoa. Itä-Suomen valkoiset olivat aktiivisia myös riisumaan venäläisvaruskuntia mm. Sortavalassa, Joensuussa ja Antreassa. Saaliiksi valkoiset saivat yli tuhat kivääriä, kenttätykkejä ja konekivääreitä. Ja tammikuun puolivälissä 1918 olevansa riittävän vahvoja aloittamaan täysmittaiset sotatoimet työväenjärjestöjen ja punakaartin nujertamiseksi. Tämä selviää mm. seuraavien tapahtumien päivämäristä: luokkasotaa varten perustettiin salaa porvarillisen senaatin sotilaskomitea ja Mannerheim nimitettiin 16.1. sen puheenjohtajaksi. Komitea muutti 19.1. Vaasaan valmistelemaan sotaa ja senaatti julisti 25.1. suojeluskunnat eli valkokaartit virallisiksi asejoukoikseen. 25.1 Mannerheim teki konkreettisen päätöksen sotatoimien aloittamisesta ja ”laillinen hallitus” siirtyi 26.1. sotaa silmällä pitäen Vaasaan. Valkoisten sotatoimet alkoivat 27.–28. päivien välisenä yönä riisumalla aseista Pohjanmaan venäläisvaruskunnat ja vartiostot kymmenillä paikkakunnilla. Valkoiset saivat saaliikseen mm. 8000 kivääriä 37 tykkiä ja kymmeniä konekivääreitä. Luokkasota alkoi punaisten osalta tammikuun 27. päivänä 1918, jonka vastaisena yönä vasta punakaartit alkoivat toteuttamaan liikekannallepanomääräyksiään. SAKSALAISTEN AVUN HINTANA SUOMEN MYYMINEN Saksalaisten avun, jonka avulla lahtarit voittivat luokkasodan, hintana oli käytännössä Suomen myyminen Saksan vasallivaltioksi, joka vahvistettiin maaliskuun 7. vuonna 1918 solmituissa valkolahtarien ja Saksan välisissä sopimuksissa. Tämän myös Mannerheim vahvistaa: ”Saksan kanssa 7. maaliskuuta 1918 solmitussa rauhansopimuksessa Suomi uhrasi neutraliteettinsa jo ensimmäisessä pykälässä… Samassa hengessä oli tehty myös rauhansopimukseen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus, jonka 2. pykälässä muuten säädettiin, että kaupan ym. taloustoiminnan suhteen kummankin sopimusmaan alamaisille on myönnettävä samat oikeudet ja etuisuudet kuin oman maan asukkaille. Tällainen askel saattoi johtaa lukemattomiin seurauksiin sellaisesta suuresta yritteliäästä kansakunnasta kuin saksalaisista kyseen ollen. Tuskin salainenkaan erityissopimus, jonka mukaan Saksalla oli oikeus perustaa mielensä mukaan tukikohtia Suomeen, oli sopusoinnussa neutraliteetin säilyttämisen kanssa. Kaikki nämä sopimukset tehtiin sota-aikana; tästä näkyy, miten vähän hallitus uskoi maan omiin voimiin.” Kannattaa vielä muistaa ja verrata, että päinvastainen sopimus oli maaliskuun 1. päivänä 1918 solmittu punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän sopimus, joka nimenomaan turvasi Suomen itsenäisyyden. Sopimuksella Venäjä myös luovutti Suomelle Petsamon alueen, oli täydellinen vastakohta valkolahtarien ja Saksan solmimille sopimukselle, jolla Suomen itsenäisyydestä tehtiin loppu vain kolme kuukautta itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen. Samanlaisia sopimuksia kuin valkolahtarien tekemät Suomen myynti-sopimukset, Saksa solmi myös Ukrainan kanssa. Sopimukset saivatkin Saksan päämajoitusmestari Ludendorffin toteamaan tyytyväisenä, että ”Miten rajattoman tärkeitä meille ovatkaan Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkautta on mahdoton arvioida”. Hän myös tunnusti, että ”Eivät Suomen vaan yksistään Saksan edut ovat vieneet joukkomme Suomeen”. saksan uhoa ryyditti se, että vuoden 1918 alussa Saksalla oli ensimmäisessä maailmansodassa vielä kova meno päällä. Saksa onnistui muun muassa uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän, reilun sadan km päähän Pariisista. Saksahan sai voimaa idästä Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa Venäjä irrottautui sodasta ja luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ja kannattaa muistaa sekin, että heti kansalaissodan jälkeen: Suomen ulkomaankauppa alistettiin palvelemaan Saksan etuja mm. niin sanotulla korvaussopimuksella, saksalaiset interventiojoukot saivat pakkotilausoikeuden, Suomesta takavarikoitiin elintarvikkeita, joista oli huutava pula, kankaita, metalleja jne. ja laivattiin Saksaan. Valkolahtarit hyväksyivät myös lain, jolla punavankeja olisi voitu viedä orjatyövoimaksi Saksaan, mutta vankien heikon kunnon takia hanke kariutui. Ja lopullinen niitti Suomen liittämiseksi Saksan vasallivaltioksi oli saksalaisen ruhtinaan, Friedrich Karlin, joka hallitsijanimeksi kaavailtiin Fredrik Kaarlea. Nimittäin eduskunta päätti lokakuussa 1918 äänin 64–41 ryhtyä kuninkaanvaaliin - vuoden 1772 hallitusmuotoon nojautuen, vaikka Saksa oli jo luhistumassa sotilaallisesti. Ja vielä 27.11.1918 nimitetyn monarkistin Lauri Ingmannin johtaman hallituksen keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen monarkistiselle itsenäisyydelle tunnustus myös niiltä länsivalloilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet, vaikka esimerkiksi diplomaattisuhteet Ranskaan olivat katkenneet nimenomaan saksalaiskuninkaan vaalin. Friedrich Karl kieltäytyi Suomen kruunusta saman vuoden joulukuussa. Mutta luokkasodan alkaessa Mannerheim oli vielä varma siitä, että johtamansa valkolahtarit voittaisivat aloittamansa sodan ilman ulkoista apua. Esimerkiksi helmikuun puolivälissä Mannerheim sanoi korskeasti Kölnische Zeitungin Suomessa olleelle kirjeenvaihtajalle, että valkoiset odottivat Saksasta vain asetoimituksia ja lisäsi: ”Me olemme ylpeätä kansaa ja kansallistunteemme on siinä määrin kehittynyt, että mieluummin vapautamme itse itsemme; katsomme olevamme riittävän voimakkaita siihen.” Mutta valkoisten katastrofaalinen rintamatilanne pakotti Mannerheimin maaliskuun 5. päivänä Saksan päämajoitusmestari Ludendorffille osittamassaan sähkeessä pyytämään apujoukon lähettämistä. Sähkeessä Mannerheim pyysi Ludendorffia kiittämään Saksan keisaria mahdollisesta avusta ”jota ilman me emme nyt voisi lujina ja voitokkaina suorittaa Suomen vapaustaistelua.”, kuten Mannerheim anelevasti totesi. Tähän sähkeeseen saapui Saksan keisarin käskyllä kenraalisotamarsalkka von Hindenburgin myönteinen vastaus viiden päivän päästä. Kun valkoiset saivat näin varmuuden saksalaisten tulosta, Mannerheim uskaltautui maaliskuun 15. päivänä hyökkäykseen Tamperetta vastaan. Valkoiset heittivät Tampereen vastaiseen taisteluun kaikki reservinsä, heikentäen näin rintamajoukkojensa vahvuutta sivustoillaan. Tätä valkoiset eivät olisi uskaltaneet tehdä ilman tietoa saksalaisten tulosta. Taistelu Tampereesta oli kansalaissodassa valkolahtarien merkittävin sotaliike. Tampereen valtauksen tuloksena aloite rintamilla siirtyi valkolahtareille. Mutta sitä ja luokkasodan voittoa lahtarit eivät olisi saavuttaneet ilman saksalaisten interventiota. Tätä kuvaa hyvin se, että vielä Tampereen hyökkäyksen aikanakin maaliskuun 20. päivänä Mannerheim kiirehti saksalaisten avun saamista ottamalla sähkeellä yhteyttä saksalaisten apuretkikunnassa olevaan suomalaisten yhdysupseerin everstiluutnantti Thesleffiin. Mannerheim sähkötti huolestuneena: ” Olkaa hyvä ilmoittakaa Thesleffille, että katson hänen välttämättömäksi velvollisuudekseen kiirehtiä saksalaisten retkikunnan saapumista. Viivytys kohtalokas.” Ja saksalaiset tulivat vauhdilla, kun Ludendorffin vielä Saksan ulkoministeriöön 22. maaliskuuta 1918 lähettämä sähke osoittaa, jossa hän totesi, että ”Mannerheim ei missään tapauksessa kykene yksin vapauttamaan Suomea.” Valkolahtarien kriittinen asema luokkasodassa pakotti saksalaiset ottamaan uudestaan myös esille sotaretkikuntansa vahvuuden. Alun perin suunnitellun viisituhantisen retkikunnan miesvahvuutta lisättiinkin reilusti: Wikipedian mukaan "...valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen Brandenstein (3 000 miestä)."

Setä kertoo kirjoitti:

VALKOLAHTARIT ALOITTIVAT LUOKKASODAN Valkoiset aloittivat systemaattisen työväestön nujertamiseksi tarkoitettujen lahtarikaartien perustamiset jopa puoli vuotta sekä aseelliset hyökkäykset aseettomia työläisiä vastaan jo nelisen kuukautta ennen työväenjärjestöjen osaltaan tapahtunutta aseistautumista ja punakaartin järjestäytymistä, joka tapahtui 1917 marraskuun suurlakossa. Punaisten aseettomasta linjasta on hyvänä todistuksena se, ettei vuoden 1917 marraskuun suurlakkoon mennessä porvarillisessa lehdistössä ollut ainoatakaan tapausta, jossa järjestäytynyt työväki olisi virallisissa toimissaan turvautunut ampuma-aseiden käyttöön. Valkoiset aloittivat myös luokkasotaan johtaneet varsinaiset sotatoimet. Valkoiset siis aloittivat lahtarikaartien perustamisen keväällä vuonna 1917 useissa eri muodoissaan. Yhteistä kaikille oli se, että niillä pyrittiin nujertamaan työväestön joukkoliikkeet ja järjestöt. Tuolloin perustettiin suojeluskuntia, kunnat perustivat järjestysmiehistöjä sekä suurmaanomistajat ja kapitalistit perustivat aseellisia joukkoja työväen joukkoliikkeitä ja lakkoja tukahduttamaan. Lahtarikaartien perustamisia koordinoi keväästä 1917 myös salainen aktivistikomitea, joka piti majaa heinäkuusta 1917 Helsinkiin perustetussa suojeluskuntien keskustoimistossa käyttäen peitenimeä Uusi metsätoimisto. Jotta toiminta saataisiin käyntiin, palokunnille laadittiin harjoitusopas, jonka mallina käytettiin saksalaisia ja ruotsalaisia sotilaskäsikirjoja. Oppaan nimeksi tuli "Voima 1906" ja se sisälsi ohjeet taistelujärjestön organisoimisesta. Käytännön asioista vastasi komitean työjaosto, joka laati toimintaa varten ohjeet. Niiden mukaan maa oli jaettava piireihin, joihin oli nimettävä piiriasiamiehet, jotka hankkivat kuntiin pitäjänpäälliköt muodostamaan paikallistoimikuntia. Yhteistä kaikille lahtarikaarteille oli siis se, että niillä pyrittiin nujertamaan työväestön joukkoliikkeet ja järjestöt väkivalloin ja asevoimin. Esimerkiksi satakuntalaiskunnissa, kuten Huittisissa heinäkuun 13. päivänä 1917 ja muutama päivä myöhemmin Suodenniemellä, tapahtuneet työläisiin kohdistuneet veriteot olivat selkeästi suojeluskuntalaisten aiheuttamia ja niillä oli suojeluskunnan ja valkoisten valtionhallinnon, senaatin käskytys! Ja tapahtumat kulkivat näin: Työväenjärjestöjen lakkolaisten tullessa Huittisten meijerille osoittamaan isännistölle mieltä, lakkolaiset saivat niskaansa kivisateen meijerin eteen levittäytyneiden suojeluskuntalaisten ja paikallisten isäntämiesten toimesta. Lakkolaisia vastaan avattiin myös tulitus halkopinojen taakse kätkeytyneiden suojeluskuntalaisten toimesta. Verilöylyssä, jossa maatyöläisiä kohti ammuttiin noin 60 laukausta, haavoittui pahoin seitsemän lakolaista. Eikä ampujat olleet mitään yksittäisiä rikollisia, vaan Huittisten piirin nimismiehen Leo Öllerin johtamia suojeluskuntalaisia. Muutama päiviä Huittisten ampumatapausten jälkeen lähikunnassa Suodenniemellä paikallisen nimismiehen kehotuksesta aseistetut suojeluskuntalaiset hyökkäsivät jälleen lakkoilevien maatyöläisten kimppuun, jolloin kaksi lakkolaista haavoittui pahoin. Missä sitten veritekojen yhteys valkoisten johtamaan valtionhallintoon ja senaattiin. Se on siinä, että vuorokautta ennen Suodenniemen ampumisia silloinen prokuraattori Svinhufvud ja silloisen Tokoin senaatin siviilitoimituskunnan päällikkö senaattori Allan Serlachius olivat olleet Suodenniemellä neuvottelemassa satakuntalaisten suurmaanomistajien kanssa. Ja heidän vierailunsa heijastui paikallisiin lakkoneuvotteluihin siten, että kyseisten herrojen käynnin jälkeen maanomistajien sovitteleva neuvottelulinja vaihtui tinkimättömään linjaan, jolloin suojeluskuntalaiset alkoivat käyttää aseitaan tunnetuin seurauksin! Myös Huittisissa tiedettiin kyseisten lahtariherrojen kova linja, joten sielläkin suojeluskuntalaiset käyttivät aseitaan lakkolaisia vastaan senaatin suojeluksessa! Ja tapahtumien yhteyttä suojeluskuntaan ja ylempää ohjattuun hyökkäykseen lakkoilevia maatyöläisiä vastaan osoittaa sekin, että Suodenniemellä oli hyökkäyksen edellä keskitetty aseistettuja suojeluskuntalaisia ja muita asemiehiä Suodenniemen ohella neljästä Satakunnan kunnasta: Mouhijärveltä, Karvialta, Kiikoisista ja Hämeenkyröstä. Ja komenusjoukkoja johti suojeluskuntapamput, kruununvouti Arno Rydman ja nimismies Otto Wahlroos Hämeenkyröstä! Vastaavia esimerkkejä suojeluskuntalaisten aseellisista päällekarkauksista ja väkivallanteoista on kymmeniä. Helsingissä mm. miliisiksi naamioituneet suojeluskuntalaiset hyökkäsivät pampuin aseistautuneena Pörssitalon edessä mieltään osoittaneiden työläisten kimppuun. Syksyllä 1917 alettiin eri lahtarikaarteja tiivistämään suojeluskuntien ympärille. Suojeluskuntien luonne kapitalistien tappokaartina paljastui mm. 3. lokakuuta 1917 Helsingin Pörssiklubilla pidetyssä teollisuus- ja pankinjohtajille sekä kapitalisteille suunnatussa kokouksessa, jossa kerättiin varoja suojeluskuntien toiminnan rahoittamiseksi. Tilaisuutta vetänyt teollisuusjohtaja ja kenraaliksi ylennyt Hannes Ignatius kertoi myöhemmin, että se avasi epäilevienkin kapitalistien rahamassit, kun hän kertoi suojeluskuntien tehtävänä olevan työväestön kuriin saaminen keinolla millä hyvänsä. Ja aseita suojeluskunnille virtasi huomattavasti enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa kuin punakaartille. Tästä esimerkkinä suojeluskuntien oman ilmoituksensa mukaan lokakuun lopussa Equity -nimisellä laivalla Saksasta Vaasan edustalle saapunut aselasti, joka sisälsi mm. 7000 kivääriä, 30 konekivääriä, 500 pistoolia sekä parisen miljoonaa patruunaa. Myös Loviisan edustalle saapui saksalaisella sukellusveneellä suurlakkoviikolla aseita ja räjähdysaineita sekä Ruotsista tuotiin yksityisten lahjoittamina aseita. Venäjältä suojeluskunnat ostivat salaa aseita mm. Karjalan kansalaisliiton välityksellä. Valkoisten asearsenaalia täydensi myös suojeluskuntien suorittamat venäläisten varuskuntien aseistariisunnat. Suomen Ammattijärjestöjen valtuuskunta antoi lokakuun 20. päivänä yleisen kehotuksen työväestön järjestökaartien perustamiseen. Yksittäisiä kaarteja oli jo joillakin paikkakunnilla, mutta marraskuun suurlakon aikana niiden toiminta yhtenäistyi. Lakon julisti voimaan marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja Suomen Ammattijärjestön, SAJ:n perustama Vallankumouksellinen keskusneuvosto. Lakolla työväestö torjui mm. suojeluskuntien yhä lisääntyvät aseelliset hyökkäykset työväestöä kohtaan. Vaikka lahtareilla oli jo suurlakon aikana kattava aseistettu suojeluskuntaverkko, avoimeen yhteenottoon työväestön kanssa suojeluskuntien johtajat eivät lahtarijärjestöään vielä nähneet riittävän vahvaksi. Paikallisia kahakoita tosin lahtarit järjestivät. Esimerkiksi Loimaalla suojeluskuntalaiset hyökkäsivät asein aseettomien lakkolaisten kimppuun estäen lakon alkamisen. Työväenjärjestöjen apuvoimat Turusta ja muualta pakottivat valkoiset perääntymän. Mutta Loimaan suojeluskunnan saadessa lähikunnista apujoukkoja syntyneessä kahakassa suojeluskuntalaiset surmasivat yhden lakkolainen, mutta lahtarit saatiin karkotettua. Ja työväestö joutui käyttämään voimakkaita otteita porvariston diktatuuripyrkimysten takaisin lyömiseksi. Monin paikoin työväestö joutui miehittämään poliisilaitokset ja lääninhallitukset sekä takavarikoimaan porvarien kätkemiä elintarvikkeita ja aseita. Helsingissä punainen kaarti miehitti mm. rautatieaseman, joitakin virastoja, senaatin talon, lääninhallituksen, poliisilaitoksen ja puhelinkeskuksen. Ja lahtarien asekaartien koulutuksen lakkauttamiseksi Helsingin punakaarti joutui lakkauttamaan Saksanniemen poliisikoulun. Näitä toimenpiteitä auttoi se, että työväen järjestyskaarteihin liittyi kymmeniä tuhansia työläisiä ja järjestyskaartit alkoivat aseistautua ja muodostua punakaartiksi. Aseita työväestö sai mm. vallankumouksellisilta venäläisiltä sotilaskomiteoilta. Kannattaa huomata, että useimmiten aseet olivat punakaartilla vain lainassa. Ja aseellisilta yhteenotoiltakaan eikä uhreilta vältytty puolin eikä toisin. Myös Saksaa valkolahtarit kävivät pyytämässä tekemään intervention Suomeen. Ja tälle Saksa näytti vihreää valoa mm. aktivistien tiedustellessa Saksan kantaa elokuussa 1917 päämajoitusmestari Ludendorffilta. Ja myös senaatin talousosaston esimies Edvard Hjelt kävi Saksassa suurlakon aikana. Hän kertoo kirjassaan ”Itsenäinen Suomi” Svinhufvudin evästäneen hän seuraavasti ”Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen”. Porvarit suosittelivat Saksalle, että se miehittäisi heti Ahvenanmaan ja sitten siirtyisi muualle Suomeen. Tammikuun puolivälin jälkeen 1918 alkoivat valkoiset aktivoida hyökkäyksiään eri puolilla maata työväenjärjestöjen sekä yksittäisten punakaartilaisosastojen kimppuun. Esimerkiksi valkoisilla oli 22.1.1918 tavoitteena valloittaa Viipuri 600 miehen vahvuisella ns. maalaispataljoonalla, joka pääsikin Viipurin asemalle saakka. Siellä punaiset lyhyen taistelun jälkeen karkottivat valkoiset noin kymmenen kilometrin päähän. Pataljoona joutui viisi päivää myöhemmin taisteluun Pietarista tulleen punaisten asejunan miehistön kanssa. Junalla tuotiin punaisille mm. 15 000 kivääriä, miljoonia patruunoita, kymmenen kolmen tuuman tykkiä sekä 30 konekivääriä ja kaksi panssariautoa. Itä-Suomen valkoiset olivat aktiivisia myös riisumaan venäläisvaruskuntia mm. Sortavalassa, Joensuussa ja Antreassa. Saaliiksi valkoiset saivat yli tuhat kivääriä, kenttätykkejä ja konekivääreitä. Ja tammikuun puolivälissä 1918 olevansa riittävän vahvoja aloittamaan täysmittaiset sotatoimet työväenjärjestöjen ja punakaartin nujertamiseksi. Tämä selviää mm. seuraavien tapahtumien päivämäristä: luokkasotaa varten perustettiin salaa porvarillisen senaatin sotilaskomitea ja Mannerheim nimitettiin 16.1. sen puheenjohtajaksi. Komitea muutti 19.1. Vaasaan valmistelemaan sotaa ja senaatti julisti 25.1. suojeluskunnat eli valkokaartit virallisiksi asejoukoikseen. 25.1 Mannerheim teki konkreettisen päätöksen sotatoimien aloittamisesta ja ”laillinen hallitus” siirtyi 26.1. sotaa silmällä pitäen Vaasaan. Valkoisten sotatoimet alkoivat 27.–28. päivien välisenä yönä riisumalla aseista Pohjanmaan venäläisvaruskunnat ja vartiostot kymmenillä paikkakunnilla. Valkoiset saivat saaliikseen mm. 8000 kivääriä 37 tykkiä ja kymmeniä konekivääreitä. Luokkasota alkoi punaisten osalta tammikuun 27. päivänä 1918, jonka vastaisena yönä vasta punakaartit alkoivat toteuttamaan liikekannallepanomääräyksiään. SAKSALAISTEN AVUN HINTANA SUOMEN MYYMINEN Saksalaisten avun, jonka avulla lahtarit voittivat luokkasodan, hintana oli käytännössä Suomen myyminen Saksan vasallivaltioksi, joka vahvistettiin maaliskuun 7. vuonna 1918 solmituissa valkolahtarien ja Saksan välisissä sopimuksissa. Tämän myös Mannerheim vahvistaa: ”Saksan kanssa 7. maaliskuuta 1918 solmitussa rauhansopimuksessa Suomi uhrasi neutraliteettinsa jo ensimmäisessä pykälässä… Samassa hengessä oli tehty myös rauhansopimukseen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus, jonka 2. pykälässä muuten säädettiin, että kaupan ym. taloustoiminnan suhteen kummankin sopimusmaan alamaisille on myönnettävä samat oikeudet ja etuisuudet kuin oman maan asukkaille. Tällainen askel saattoi johtaa lukemattomiin seurauksiin sellaisesta suuresta yritteliäästä kansakunnasta kuin saksalaisista kyseen ollen. Tuskin salainenkaan erityissopimus, jonka mukaan Saksalla oli oikeus perustaa mielensä mukaan tukikohtia Suomeen, oli sopusoinnussa neutraliteetin säilyttämisen kanssa. Kaikki nämä sopimukset tehtiin sota-aikana; tästä näkyy, miten vähän hallitus uskoi maan omiin voimiin.” Kannattaa vielä muistaa ja verrata, että päinvastainen sopimus oli maaliskuun 1. päivänä 1918 solmittu punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän sopimus, joka nimenomaan turvasi Suomen itsenäisyyden. Sopimuksella Venäjä myös luovutti Suomelle Petsamon alueen, oli täydellinen vastakohta valkolahtarien ja Saksan solmimille sopimukselle, jolla Suomen itsenäisyydestä tehtiin loppu vain kolme kuukautta itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen. Samanlaisia sopimuksia kuin valkolahtarien tekemät Suomen myynti-sopimukset, Saksa solmi myös Ukrainan kanssa. Sopimukset saivatkin Saksan päämajoitusmestari Ludendorffin toteamaan tyytyväisenä, että ”Miten rajattoman tärkeitä meille ovatkaan Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkautta on mahdoton arvioida”. Hän myös tunnusti, että ”Eivät Suomen vaan yksistään Saksan edut ovat vieneet joukkomme Suomeen”. saksan uhoa ryyditti se, että vuoden 1918 alussa Saksalla oli ensimmäisessä maailmansodassa vielä kova meno päällä. Saksa onnistui muun muassa uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän, reilun sadan km päähän Pariisista. Saksahan sai voimaa idästä Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa Venäjä irrottautui sodasta ja luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ja kannattaa muistaa sekin, että heti kansalaissodan jälkeen: Suomen ulkomaankauppa alistettiin palvelemaan Saksan etuja mm. niin sanotulla korvaussopimuksella, saksalaiset interventiojoukot saivat pakkotilausoikeuden, Suomesta takavarikoitiin elintarvikkeita, joista oli huutava pula, kankaita, metalleja jne. ja laivattiin Saksaan. Valkolahtarit hyväksyivät myös lain, jolla punavankeja olisi voitu viedä orjatyövoimaksi Saksaan, mutta vankien heikon kunnon takia hanke kariutui. Ja lopullinen niitti Suomen liittämiseksi Saksan vasallivaltioksi oli saksalaisen ruhtinaan, Friedrich Karlin, joka hallitsijanimeksi kaavailtiin Fredrik Kaarlea. Nimittäin eduskunta päätti lokakuussa 1918 äänin 64–41 ryhtyä kuninkaanvaaliin - vuoden 1772 hallitusmuotoon nojautuen, vaikka Saksa oli jo luhistumassa sotilaallisesti. Ja vielä 27.11.1918 nimitetyn monarkistin Lauri Ingmannin johtaman hallituksen keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen monarkistiselle itsenäisyydelle tunnustus myös niiltä länsivalloilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet, vaikka esimerkiksi diplomaattisuhteet Ranskaan olivat katkenneet nimenomaan saksalaiskuninkaan vaalin. Friedrich Karl kieltäytyi Suomen kruunusta saman vuoden joulukuussa. Mutta luokkasodan alkaessa Mannerheim oli vielä varma siitä, että johtamansa valkolahtarit voittaisivat aloittamansa sodan ilman ulkoista apua. Esimerkiksi helmikuun puolivälissä Mannerheim sanoi korskeasti Kölnische Zeitungin Suomessa olleelle kirjeenvaihtajalle, että valkoiset odottivat Saksasta vain asetoimituksia ja lisäsi: ”Me olemme ylpeätä kansaa ja kansallistunteemme on siinä määrin kehittynyt, että mieluummin vapautamme itse itsemme; katsomme olevamme riittävän voimakkaita siihen.” Mutta valkoisten katastrofaalinen rintamatilanne pakotti Mannerheimin maaliskuun 5. päivänä Saksan päämajoitusmestari Ludendorffille osittamassaan sähkeessä pyytämään apujoukon lähettämistä. Sähkeessä Mannerheim pyysi Ludendorffia kiittämään Saksan keisaria mahdollisesta avusta ”jota ilman me emme nyt voisi lujina ja voitokkaina suorittaa Suomen vapaustaistelua.”, kuten Mannerheim anelevasti totesi. Tähän sähkeeseen saapui Saksan keisarin käskyllä kenraalisotamarsalkka von Hindenburgin myönteinen vastaus viiden päivän päästä. Kun valkoiset saivat näin varmuuden saksalaisten tulosta, Mannerheim uskaltautui maaliskuun 15. päivänä hyökkäykseen Tamperetta vastaan. Valkoiset heittivät Tampereen vastaiseen taisteluun kaikki reservinsä, heikentäen näin rintamajoukkojensa vahvuutta sivustoillaan. Tätä valkoiset eivät olisi uskaltaneet tehdä ilman tietoa saksalaisten tulosta. Taistelu Tampereesta oli kansalaissodassa valkolahtarien merkittävin sotaliike. Tampereen valtauksen tuloksena aloite rintamilla siirtyi valkolahtareille. Mutta sitä ja luokkasodan voittoa lahtarit eivät olisi saavuttaneet ilman saksalaisten interventiota. Tätä kuvaa hyvin se, että vielä Tampereen hyökkäyksen aikanakin maaliskuun 20. päivänä Mannerheim kiirehti saksalaisten avun saamista ottamalla sähkeellä yhteyttä saksalaisten apuretkikunnassa olevaan suomalaisten yhdysupseerin everstiluutnantti Thesleffiin. Mannerheim sähkötti huolestuneena: ” Olkaa hyvä ilmoittakaa Thesleffille, että katson hänen välttämättömäksi velvollisuudekseen kiirehtiä saksalaisten retkikunnan saapumista. Viivytys kohtalokas.” Ja saksalaiset tulivat vauhdilla, kun Ludendorffin vielä Saksan ulkoministeriöön 22. maaliskuuta 1918 lähettämä sähke osoittaa, jossa hän totesi, että ”Mannerheim ei missään tapauksessa kykene yksin vapauttamaan Suomea.” Valkolahtarien kriittinen asema luokkasodassa pakotti saksalaiset ottamaan uudestaan myös esille sotaretkikuntansa vahvuuden. Alun perin suunnitellun viisituhantisen retkikunnan miesvahvuutta lisättiinkin reilusti: Wikipedian mukaan "...valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen Brandenstein (3 000 miestä)."

Punaiset aloittivat yhtesikunnan tuhoamisen, lakkoilun, väkivallanteot, murhat ja ryöstöt jo maaliskuussa 1917. Tilanne paheni koko ajan. Suurlakon aikna alkoivat järjestyneet murhateot, kuten hyökkäys Saksanniemen poliisikouluun yhdessä venäläisten matruusein kanssa. Ennen sotatoimien alkua punaiset surmasivat yli 100 rauhallista, aseetonta kansalaista.Esimerkiksi Sipooseen tehtiin useita aseellisia ryöstöretkiä. Lenin oli saksalaisten agentti ja toimi täysin heidän käskyvallassaan. Salaa heiltä hänn käski antaa aseita punaisille ja lähetti junallisen aseita punakaarteille.Näitä oli järjestetty keväästä 1917 alkaen. Niiden vahvuus oli huomattavasti suojeluskuntia suurempi. Todettakoon, että aselevon hintana oli Leninin velvoite noudattaa yksityiskohtaisesti Saksan määräyksiä. Bolsevikeilla ei ollut omaa ulko- tai talouspolitiikkaa, vaan he toimivat Saksan ohjeiden mukaan marraskuuhun 1918. On turha syyttää Suomea saksalaissuuntauksesta. Sitä jatkoi NL 1922 tehdyllä Rapallon sopimuksella.

Kyseessä oli nimenomaan Venäjän miehitysjoukot itsenäisen Suomen alueella! Joukkoja ei vedetty Suomesta, koska Lenin ei halunnut niitä vetää, vaan jätti ne punakaartin avuksi kapinahankkeen alettua. Kapinan aikana Suomen miehitystehtävissä toimi 42. AK, jonka esikunta sijaitsi Viipurissa. 42. AK:n pääosan muodosti 106. D. (eversti Svetsnikov), jonka esikunta sijaitsi Tampereella. Divisioona koostui neljästä rykmentistä: Tsarskoje Selon rykmentti (no. 421) Raumalla, Kolpinon rykmentti (no. 422) Tampereella, Lugan rykmentti (no. 423) Seinäjoella ja lähiympäristössä sekä Tsud-rykmentti (no. 424) Riihimäellä ja Hämeenlinnassa. Lisäksi armeijakunnalle oli alistettu Viaporin ja Viipurin linnoitusten varuskunnat sekä eräitä erillisosastoja kuten 92. nostoväkiprikaati Helsingissä ja Viipurissa, 40. insinöörirykmentti Hämeenlinnassa, 1. suomenmaalainen rajavartiorykmentti, I. Pietarin ratsuvartiopuolirykmentti ja 2. erillinen Itämeren ratsuprikaati. Viimeksimainitut oli keskitetty Pohjois­Pohjanmaalle ja Ruotsinvastaiselle rajalle. [Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 214]

Setä kertoo kirjoitti:

VALKOLAHTARIT ALOITTIVAT LUOKKASODAN Valkoiset aloittivat systemaattisen työväestön nujertamiseksi tarkoitettujen lahtarikaartien perustamiset jopa puoli vuotta sekä aseelliset hyökkäykset aseettomia työläisiä vastaan jo nelisen kuukautta ennen työväenjärjestöjen osaltaan tapahtunutta aseistautumista ja punakaartin järjestäytymistä, joka tapahtui 1917 marraskuun suurlakossa. Punaisten aseettomasta linjasta on hyvänä todistuksena se, ettei vuoden 1917 marraskuun suurlakkoon mennessä porvarillisessa lehdistössä ollut ainoatakaan tapausta, jossa järjestäytynyt työväki olisi virallisissa toimissaan turvautunut ampuma-aseiden käyttöön. Valkoiset aloittivat myös luokkasotaan johtaneet varsinaiset sotatoimet. Valkoiset siis aloittivat lahtarikaartien perustamisen keväällä vuonna 1917 useissa eri muodoissaan. Yhteistä kaikille oli se, että niillä pyrittiin nujertamaan työväestön joukkoliikkeet ja järjestöt. Tuolloin perustettiin suojeluskuntia, kunnat perustivat järjestysmiehistöjä sekä suurmaanomistajat ja kapitalistit perustivat aseellisia joukkoja työväen joukkoliikkeitä ja lakkoja tukahduttamaan. Lahtarikaartien perustamisia koordinoi keväästä 1917 myös salainen aktivistikomitea, joka piti majaa heinäkuusta 1917 Helsinkiin perustetussa suojeluskuntien keskustoimistossa käyttäen peitenimeä Uusi metsätoimisto. Jotta toiminta saataisiin käyntiin, palokunnille laadittiin harjoitusopas, jonka mallina käytettiin saksalaisia ja ruotsalaisia sotilaskäsikirjoja. Oppaan nimeksi tuli "Voima 1906" ja se sisälsi ohjeet taistelujärjestön organisoimisesta. Käytännön asioista vastasi komitean työjaosto, joka laati toimintaa varten ohjeet. Niiden mukaan maa oli jaettava piireihin, joihin oli nimettävä piiriasiamiehet, jotka hankkivat kuntiin pitäjänpäälliköt muodostamaan paikallistoimikuntia. Yhteistä kaikille lahtarikaarteille oli siis se, että niillä pyrittiin nujertamaan työväestön joukkoliikkeet ja järjestöt väkivalloin ja asevoimin. Esimerkiksi satakuntalaiskunnissa, kuten Huittisissa heinäkuun 13. päivänä 1917 ja muutama päivä myöhemmin Suodenniemellä, tapahtuneet työläisiin kohdistuneet veriteot olivat selkeästi suojeluskuntalaisten aiheuttamia ja niillä oli suojeluskunnan ja valkoisten valtionhallinnon, senaatin käskytys! Ja tapahtumat kulkivat näin: Työväenjärjestöjen lakkolaisten tullessa Huittisten meijerille osoittamaan isännistölle mieltä, lakkolaiset saivat niskaansa kivisateen meijerin eteen levittäytyneiden suojeluskuntalaisten ja paikallisten isäntämiesten toimesta. Lakkolaisia vastaan avattiin myös tulitus halkopinojen taakse kätkeytyneiden suojeluskuntalaisten toimesta. Verilöylyssä, jossa maatyöläisiä kohti ammuttiin noin 60 laukausta, haavoittui pahoin seitsemän lakolaista. Eikä ampujat olleet mitään yksittäisiä rikollisia, vaan Huittisten piirin nimismiehen Leo Öllerin johtamia suojeluskuntalaisia. Muutama päiviä Huittisten ampumatapausten jälkeen lähikunnassa Suodenniemellä paikallisen nimismiehen kehotuksesta aseistetut suojeluskuntalaiset hyökkäsivät jälleen lakkoilevien maatyöläisten kimppuun, jolloin kaksi lakkolaista haavoittui pahoin. Missä sitten veritekojen yhteys valkoisten johtamaan valtionhallintoon ja senaattiin. Se on siinä, että vuorokautta ennen Suodenniemen ampumisia silloinen prokuraattori Svinhufvud ja silloisen Tokoin senaatin siviilitoimituskunnan päällikkö senaattori Allan Serlachius olivat olleet Suodenniemellä neuvottelemassa satakuntalaisten suurmaanomistajien kanssa. Ja heidän vierailunsa heijastui paikallisiin lakkoneuvotteluihin siten, että kyseisten herrojen käynnin jälkeen maanomistajien sovitteleva neuvottelulinja vaihtui tinkimättömään linjaan, jolloin suojeluskuntalaiset alkoivat käyttää aseitaan tunnetuin seurauksin! Myös Huittisissa tiedettiin kyseisten lahtariherrojen kova linja, joten sielläkin suojeluskuntalaiset käyttivät aseitaan lakkolaisia vastaan senaatin suojeluksessa! Ja tapahtumien yhteyttä suojeluskuntaan ja ylempää ohjattuun hyökkäykseen lakkoilevia maatyöläisiä vastaan osoittaa sekin, että Suodenniemellä oli hyökkäyksen edellä keskitetty aseistettuja suojeluskuntalaisia ja muita asemiehiä Suodenniemen ohella neljästä Satakunnan kunnasta: Mouhijärveltä, Karvialta, Kiikoisista ja Hämeenkyröstä. Ja komenusjoukkoja johti suojeluskuntapamput, kruununvouti Arno Rydman ja nimismies Otto Wahlroos Hämeenkyröstä! Vastaavia esimerkkejä suojeluskuntalaisten aseellisista päällekarkauksista ja väkivallanteoista on kymmeniä. Helsingissä mm. miliisiksi naamioituneet suojeluskuntalaiset hyökkäsivät pampuin aseistautuneena Pörssitalon edessä mieltään osoittaneiden työläisten kimppuun. Syksyllä 1917 alettiin eri lahtarikaarteja tiivistämään suojeluskuntien ympärille. Suojeluskuntien luonne kapitalistien tappokaartina paljastui mm. 3. lokakuuta 1917 Helsingin Pörssiklubilla pidetyssä teollisuus- ja pankinjohtajille sekä kapitalisteille suunnatussa kokouksessa, jossa kerättiin varoja suojeluskuntien toiminnan rahoittamiseksi. Tilaisuutta vetänyt teollisuusjohtaja ja kenraaliksi ylennyt Hannes Ignatius kertoi myöhemmin, että se avasi epäilevienkin kapitalistien rahamassit, kun hän kertoi suojeluskuntien tehtävänä olevan työväestön kuriin saaminen keinolla millä hyvänsä. Ja aseita suojeluskunnille virtasi huomattavasti enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa kuin punakaartille. Tästä esimerkkinä suojeluskuntien oman ilmoituksensa mukaan lokakuun lopussa Equity -nimisellä laivalla Saksasta Vaasan edustalle saapunut aselasti, joka sisälsi mm. 7000 kivääriä, 30 konekivääriä, 500 pistoolia sekä parisen miljoonaa patruunaa. Myös Loviisan edustalle saapui saksalaisella sukellusveneellä suurlakkoviikolla aseita ja räjähdysaineita sekä Ruotsista tuotiin yksityisten lahjoittamina aseita. Venäjältä suojeluskunnat ostivat salaa aseita mm. Karjalan kansalaisliiton välityksellä. Valkoisten asearsenaalia täydensi myös suojeluskuntien suorittamat venäläisten varuskuntien aseistariisunnat. Suomen Ammattijärjestöjen valtuuskunta antoi lokakuun 20. päivänä yleisen kehotuksen työväestön järjestökaartien perustamiseen. Yksittäisiä kaarteja oli jo joillakin paikkakunnilla, mutta marraskuun suurlakon aikana niiden toiminta yhtenäistyi. Lakon julisti voimaan marraskuun 13.-14. päivien välisenä yönä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ja Suomen Ammattijärjestön, SAJ:n perustama Vallankumouksellinen keskusneuvosto. Lakolla työväestö torjui mm. suojeluskuntien yhä lisääntyvät aseelliset hyökkäykset työväestöä kohtaan. Vaikka lahtareilla oli jo suurlakon aikana kattava aseistettu suojeluskuntaverkko, avoimeen yhteenottoon työväestön kanssa suojeluskuntien johtajat eivät lahtarijärjestöään vielä nähneet riittävän vahvaksi. Paikallisia kahakoita tosin lahtarit järjestivät. Esimerkiksi Loimaalla suojeluskuntalaiset hyökkäsivät asein aseettomien lakkolaisten kimppuun estäen lakon alkamisen. Työväenjärjestöjen apuvoimat Turusta ja muualta pakottivat valkoiset perääntymän. Mutta Loimaan suojeluskunnan saadessa lähikunnista apujoukkoja syntyneessä kahakassa suojeluskuntalaiset surmasivat yhden lakkolainen, mutta lahtarit saatiin karkotettua. Ja työväestö joutui käyttämään voimakkaita otteita porvariston diktatuuripyrkimysten takaisin lyömiseksi. Monin paikoin työväestö joutui miehittämään poliisilaitokset ja lääninhallitukset sekä takavarikoimaan porvarien kätkemiä elintarvikkeita ja aseita. Helsingissä punainen kaarti miehitti mm. rautatieaseman, joitakin virastoja, senaatin talon, lääninhallituksen, poliisilaitoksen ja puhelinkeskuksen. Ja lahtarien asekaartien koulutuksen lakkauttamiseksi Helsingin punakaarti joutui lakkauttamaan Saksanniemen poliisikoulun. Näitä toimenpiteitä auttoi se, että työväen järjestyskaarteihin liittyi kymmeniä tuhansia työläisiä ja järjestyskaartit alkoivat aseistautua ja muodostua punakaartiksi. Aseita työväestö sai mm. vallankumouksellisilta venäläisiltä sotilaskomiteoilta. Kannattaa huomata, että useimmiten aseet olivat punakaartilla vain lainassa. Ja aseellisilta yhteenotoiltakaan eikä uhreilta vältytty puolin eikä toisin. Myös Saksaa valkolahtarit kävivät pyytämässä tekemään intervention Suomeen. Ja tälle Saksa näytti vihreää valoa mm. aktivistien tiedustellessa Saksan kantaa elokuussa 1917 päämajoitusmestari Ludendorffilta. Ja myös senaatin talousosaston esimies Edvard Hjelt kävi Saksassa suurlakon aikana. Hän kertoo kirjassaan ”Itsenäinen Suomi” Svinhufvudin evästäneen hän seuraavasti ”Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen”. Porvarit suosittelivat Saksalle, että se miehittäisi heti Ahvenanmaan ja sitten siirtyisi muualle Suomeen. Tammikuun puolivälin jälkeen 1918 alkoivat valkoiset aktivoida hyökkäyksiään eri puolilla maata työväenjärjestöjen sekä yksittäisten punakaartilaisosastojen kimppuun. Esimerkiksi valkoisilla oli 22.1.1918 tavoitteena valloittaa Viipuri 600 miehen vahvuisella ns. maalaispataljoonalla, joka pääsikin Viipurin asemalle saakka. Siellä punaiset lyhyen taistelun jälkeen karkottivat valkoiset noin kymmenen kilometrin päähän. Pataljoona joutui viisi päivää myöhemmin taisteluun Pietarista tulleen punaisten asejunan miehistön kanssa. Junalla tuotiin punaisille mm. 15 000 kivääriä, miljoonia patruunoita, kymmenen kolmen tuuman tykkiä sekä 30 konekivääriä ja kaksi panssariautoa. Itä-Suomen valkoiset olivat aktiivisia myös riisumaan venäläisvaruskuntia mm. Sortavalassa, Joensuussa ja Antreassa. Saaliiksi valkoiset saivat yli tuhat kivääriä, kenttätykkejä ja konekivääreitä. Ja tammikuun puolivälissä 1918 olevansa riittävän vahvoja aloittamaan täysmittaiset sotatoimet työväenjärjestöjen ja punakaartin nujertamiseksi. Tämä selviää mm. seuraavien tapahtumien päivämäristä: luokkasotaa varten perustettiin salaa porvarillisen senaatin sotilaskomitea ja Mannerheim nimitettiin 16.1. sen puheenjohtajaksi. Komitea muutti 19.1. Vaasaan valmistelemaan sotaa ja senaatti julisti 25.1. suojeluskunnat eli valkokaartit virallisiksi asejoukoikseen. 25.1 Mannerheim teki konkreettisen päätöksen sotatoimien aloittamisesta ja ”laillinen hallitus” siirtyi 26.1. sotaa silmällä pitäen Vaasaan. Valkoisten sotatoimet alkoivat 27.–28. päivien välisenä yönä riisumalla aseista Pohjanmaan venäläisvaruskunnat ja vartiostot kymmenillä paikkakunnilla. Valkoiset saivat saaliikseen mm. 8000 kivääriä 37 tykkiä ja kymmeniä konekivääreitä. Luokkasota alkoi punaisten osalta tammikuun 27. päivänä 1918, jonka vastaisena yönä vasta punakaartit alkoivat toteuttamaan liikekannallepanomääräyksiään. SAKSALAISTEN AVUN HINTANA SUOMEN MYYMINEN Saksalaisten avun, jonka avulla lahtarit voittivat luokkasodan, hintana oli käytännössä Suomen myyminen Saksan vasallivaltioksi, joka vahvistettiin maaliskuun 7. vuonna 1918 solmituissa valkolahtarien ja Saksan välisissä sopimuksissa. Tämän myös Mannerheim vahvistaa: ”Saksan kanssa 7. maaliskuuta 1918 solmitussa rauhansopimuksessa Suomi uhrasi neutraliteettinsa jo ensimmäisessä pykälässä… Samassa hengessä oli tehty myös rauhansopimukseen liittyvä kauppa- ja merenkulkusopimus, jonka 2. pykälässä muuten säädettiin, että kaupan ym. taloustoiminnan suhteen kummankin sopimusmaan alamaisille on myönnettävä samat oikeudet ja etuisuudet kuin oman maan asukkaille. Tällainen askel saattoi johtaa lukemattomiin seurauksiin sellaisesta suuresta yritteliäästä kansakunnasta kuin saksalaisista kyseen ollen. Tuskin salainenkaan erityissopimus, jonka mukaan Saksalla oli oikeus perustaa mielensä mukaan tukikohtia Suomeen, oli sopusoinnussa neutraliteetin säilyttämisen kanssa. Kaikki nämä sopimukset tehtiin sota-aikana; tästä näkyy, miten vähän hallitus uskoi maan omiin voimiin.” Kannattaa vielä muistaa ja verrata, että päinvastainen sopimus oli maaliskuun 1. päivänä 1918 solmittu punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän sopimus, joka nimenomaan turvasi Suomen itsenäisyyden. Sopimuksella Venäjä myös luovutti Suomelle Petsamon alueen, oli täydellinen vastakohta valkolahtarien ja Saksan solmimille sopimukselle, jolla Suomen itsenäisyydestä tehtiin loppu vain kolme kuukautta itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen. Samanlaisia sopimuksia kuin valkolahtarien tekemät Suomen myynti-sopimukset, Saksa solmi myös Ukrainan kanssa. Sopimukset saivatkin Saksan päämajoitusmestari Ludendorffin toteamaan tyytyväisenä, että ”Miten rajattoman tärkeitä meille ovatkaan Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkautta on mahdoton arvioida”. Hän myös tunnusti, että ”Eivät Suomen vaan yksistään Saksan edut ovat vieneet joukkomme Suomeen”. saksan uhoa ryyditti se, että vuoden 1918 alussa Saksalla oli ensimmäisessä maailmansodassa vielä kova meno päällä. Saksa onnistui muun muassa uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän, reilun sadan km päähän Pariisista. Saksahan sai voimaa idästä Brest-Litovskin rauhansopimuksella, jossa Venäjä irrottautui sodasta ja luovutti Saksalle Baltian maat, Puolan ja Ukrainan. Ja kannattaa muistaa sekin, että heti kansalaissodan jälkeen: Suomen ulkomaankauppa alistettiin palvelemaan Saksan etuja mm. niin sanotulla korvaussopimuksella, saksalaiset interventiojoukot saivat pakkotilausoikeuden, Suomesta takavarikoitiin elintarvikkeita, joista oli huutava pula, kankaita, metalleja jne. ja laivattiin Saksaan. Valkolahtarit hyväksyivät myös lain, jolla punavankeja olisi voitu viedä orjatyövoimaksi Saksaan, mutta vankien heikon kunnon takia hanke kariutui. Ja lopullinen niitti Suomen liittämiseksi Saksan vasallivaltioksi oli saksalaisen ruhtinaan, Friedrich Karlin, joka hallitsijanimeksi kaavailtiin Fredrik Kaarlea. Nimittäin eduskunta päätti lokakuussa 1918 äänin 64–41 ryhtyä kuninkaanvaaliin - vuoden 1772 hallitusmuotoon nojautuen, vaikka Saksa oli jo luhistumassa sotilaallisesti. Ja vielä 27.11.1918 nimitetyn monarkistin Lauri Ingmannin johtaman hallituksen keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen monarkistiselle itsenäisyydelle tunnustus myös niiltä länsivalloilta, jotka sitä eivät vielä olleet antaneet, vaikka esimerkiksi diplomaattisuhteet Ranskaan olivat katkenneet nimenomaan saksalaiskuninkaan vaalin. Friedrich Karl kieltäytyi Suomen kruunusta saman vuoden joulukuussa. Mutta luokkasodan alkaessa Mannerheim oli vielä varma siitä, että johtamansa valkolahtarit voittaisivat aloittamansa sodan ilman ulkoista apua. Esimerkiksi helmikuun puolivälissä Mannerheim sanoi korskeasti Kölnische Zeitungin Suomessa olleelle kirjeenvaihtajalle, että valkoiset odottivat Saksasta vain asetoimituksia ja lisäsi: ”Me olemme ylpeätä kansaa ja kansallistunteemme on siinä määrin kehittynyt, että mieluummin vapautamme itse itsemme; katsomme olevamme riittävän voimakkaita siihen.” Mutta valkoisten katastrofaalinen rintamatilanne pakotti Mannerheimin maaliskuun 5. päivänä Saksan päämajoitusmestari Ludendorffille osittamassaan sähkeessä pyytämään apujoukon lähettämistä. Sähkeessä Mannerheim pyysi Ludendorffia kiittämään Saksan keisaria mahdollisesta avusta ”jota ilman me emme nyt voisi lujina ja voitokkaina suorittaa Suomen vapaustaistelua.”, kuten Mannerheim anelevasti totesi. Tähän sähkeeseen saapui Saksan keisarin käskyllä kenraalisotamarsalkka von Hindenburgin myönteinen vastaus viiden päivän päästä. Kun valkoiset saivat näin varmuuden saksalaisten tulosta, Mannerheim uskaltautui maaliskuun 15. päivänä hyökkäykseen Tamperetta vastaan. Valkoiset heittivät Tampereen vastaiseen taisteluun kaikki reservinsä, heikentäen näin rintamajoukkojensa vahvuutta sivustoillaan. Tätä valkoiset eivät olisi uskaltaneet tehdä ilman tietoa saksalaisten tulosta. Taistelu Tampereesta oli kansalaissodassa valkolahtarien merkittävin sotaliike. Tampereen valtauksen tuloksena aloite rintamilla siirtyi valkolahtareille. Mutta sitä ja luokkasodan voittoa lahtarit eivät olisi saavuttaneet ilman saksalaisten interventiota. Tätä kuvaa hyvin se, että vielä Tampereen hyökkäyksen aikanakin maaliskuun 20. päivänä Mannerheim kiirehti saksalaisten avun saamista ottamalla sähkeellä yhteyttä saksalaisten apuretkikunnassa olevaan suomalaisten yhdysupseerin everstiluutnantti Thesleffiin. Mannerheim sähkötti huolestuneena: ” Olkaa hyvä ilmoittakaa Thesleffille, että katson hänen välttämättömäksi velvollisuudekseen kiirehtiä saksalaisten retkikunnan saapumista. Viivytys kohtalokas.” Ja saksalaiset tulivat vauhdilla, kun Ludendorffin vielä Saksan ulkoministeriöön 22. maaliskuuta 1918 lähettämä sähke osoittaa, jossa hän totesi, että ”Mannerheim ei missään tapauksessa kykene yksin vapauttamaan Suomea.” Valkolahtarien kriittinen asema luokkasodassa pakotti saksalaiset ottamaan uudestaan myös esille sotaretkikuntansa vahvuuden. Alun perin suunnitellun viisituhantisen retkikunnan miesvahvuutta lisättiinkin reilusti: Wikipedian mukaan "...valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen Brandenstein (3 000 miestä)."

Asiasta ollaan keskusteltu usein aikasiemminkin ja sinä et ole pystynyt osoittamaan valkoisten aloittaneen aseellista taistelua. http://www.histdoc.net/historia/1917-18/svetsh.html Lue ja hämmästy miten punaiset aloittivat organisoidun aseelliset taistelun jo ennen Suomen itsenäistymistä.

Setä vain valehtelee kirjoitti:

Punaiset aloittivat yhtesikunnan tuhoamisen, lakkoilun, väkivallanteot, murhat ja ryöstöt jo maaliskuussa 1917. Tilanne paheni koko ajan. Suurlakon aikna alkoivat järjestyneet murhateot, kuten hyökkäys Saksanniemen poliisikouluun yhdessä venäläisten matruusein kanssa. Ennen sotatoimien alkua punaiset surmasivat yli 100 rauhallista, aseetonta kansalaista.Esimerkiksi Sipooseen tehtiin useita aseellisia ryöstöretkiä. Lenin oli saksalaisten agentti ja toimi täysin heidän käskyvallassaan. Salaa heiltä hänn käski antaa aseita punaisille ja lähetti junallisen aseita punakaarteille.Näitä oli järjestetty keväästä 1917 alkaen. Niiden vahvuus oli huomattavasti suojeluskuntia suurempi. Todettakoon, että aselevon hintana oli Leninin velvoite noudattaa yksityiskohtaisesti Saksan määräyksiä. Bolsevikeilla ei ollut omaa ulko- tai talouspolitiikkaa, vaan he toimivat Saksan ohjeiden mukaan marraskuuhun 1918. On turha syyttää Suomea saksalaissuuntauksesta. Sitä jatkoi NL 1922 tehdyllä Rapallon sopimuksella.

Oletpa kovapäinen, jolle luetun ymmärtäminen tekee jatkuvasti vaikeuksia. Yleensä minäkin viestini kirjoitan itse porvarinkin ymmärrettäväksi, sisällöllisistä lähtökohdista kuitenkaan tinkimättä, mutta nyt en ehdi, joten laitan tulemaan Erkki Suden selvityksen luokkasodan todellisita syyllisistä! "Vuoden 1918 todelliset syylliset. Tammikuun 27. päivänä tuli kuluneeksi 90 vuotta Suomen työväenvallankumouksen alkamisesta. Pian sen jälkeen alkoi myös täysimittainen sisällissota, luokkasota. Valtamediassa tullaan taas esittämään valheellisia tulkintoja näistä tapahtumista, joten jo moneen kertaa esitettyjä tosiasioitakin on syytä yhä uudelleen toistaa. Toimittaja Kari Huoviala otti varaslähdön Aamulehden kolumnissaan jo 19. tammikuuta otsikolla ”Vuoden 1918 todelliset syylliset”, joten kommentoitakoon ensialkuun sitä. Huovialan otsikko kelpaa tähän sellaisenaan. Huoviala lähtee liikkeelle Leniniä koskevasta väitteestä: Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta ”hänen ajatuksenaan oli, että Suomessa tehtäisiin vallankumous, jonka jälkeen maa palaisi ’työväen tasavaltana’ Venäjän valtioyhteyteen”. Tällaisesta ”ajatuksesta” ei ole ainoatakaan todistetta. Sitä vastoin on lukemattomia todisteta siitä, että Lenin kannatti johdonmukaisesti itsenäisyyden antamista Suomelle. Eikä vain itsenäisyyden antamista vaan myös itsenäisyyden säilyttämistä. Maaliskuun 1. päivänä 1918 solmittu punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän sopimus nimenomaan turvasi Suomen itsenäisyyden. Sopimuksella Venäjä myös luovutti Suomelle Petsamon alueen. Tämä sopimus oli täydellinen vastakohta valko-Suomen ja Saksan 7.3.1918 solmimalle sopimukselle, jolla Suomen itsenäisyydestä tehtiin loppu vain kolme kuukautta itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen. Leninistä Huoviala hyppää suoraan tammikuun 27. päivän vallankumoukseen: ”Laillinen hallitus pantiin viralta ja kansan vaaleissa valitsema eduskunta syrjäytettiin… Nuo vallan kaapanneet diktatuurimiehet olivat pääsyyllisiä vuoden 1918 julmaan ja veriseen tapahtumasarjaan.” Mitä tapahtui ennen sitä, siitä Huoviala vaikenee. Ainoa maininta on, että ”eriarvoisuushan oli todellisuutta”. Melkoisen miedosti sanottu, kun kyse oli työväestön raa’asta sortamisesta, elintarvikepulasta ja osin suoranaisesta nälänhädästä. Huoviala ei mainitse mitään siitä kiistattomasta tosiasiasta, että porvaristo järjesti kesällä 1917 Kerenskin hallituksen avulla ”kansan vaaleissa valitseman” eduskunnan hajottamisen ja valtalain kaatamisen sekä valmisteli viimeistään syksystä 1917 lähtien työväenliikkeen väkivaltaista murskaamista varustamalla suojeluskuntia, hankkimalla Saksasta aseita, pyytämällä Saksan armeijaa tekemään intervention Suomeen ja pystyttämällä ”lujan järjestysvallan” nimissä diktatuurin. Huoviala ei mainitse mitään myöskään siitä, että ennen työväenliikkeen vallanottoa perustettiin salaa porvarillisen senaatin sotilaskomitea ja Mannerheim nimitettiin 16.1. sen puheenjohtajaksi, että suojeluskuntien järjestelmälliset hyökkäykset työväkeä vastaan alkoivat jo tammikuun puolivälissä, että sotilaskomitea muutti 19.1. Vaasaan valmistelemaan sotaa, että senaatti julisti 25.1. suojeluskunnat eli valkokaartit virallisiksi asejoukoikseen, että Mannerheim teki 25.1. konkreettisen päätöksen sotatoimien aloittamisesta ja että sen mukainen toiminta alkoi 27.–28. päivien välisenä yönä sekä että ”laillinen hallitus” siirtyi 26.1. sotaa silmällä pitäen Vaasaan. Ja tietenkään Huoviala ei mainitse sitäkään, että huolellisesti valmisteltu aseellinen hyökkäys työväkeä vastaan naamioitiin vapaussodaksi riisumalla Etelä-Pohjanmaalla aseista venäläisiä joukko-osastoja yhteistyössä näiden joukkojen vastavallankumouksellisten upseerien kanssa. Itse asiassa aseistariisumiset aloitettiin jo silloin, kun senaatti oli vielä Helsingissä ja kävi venäläisten sotilasjärjestöjen edustajien kanssa neuvotteluja venäläisten joukkojen kotiuttamiseksi. ”Venäjän urhoollisille sotilaille” 30.1. osoitetussa valkoisten julistuksessa vakuutettiin, ettei alkanutta sotaa käyty venäläisiä, vaan suomalaisia ”huligaaneja” vastaan. Totuus ei pala tulessakaan. Työväenliikkeen johto ei pyrkinyt vaan ajautui itsepuolustussyistä ja riittämättömästi valmistautuneena vallankumoukseen, kun porvariston aseellinen päällekarkaus oli jo selviö ja osittain jo tapahtunut tosiasia. Juuri tämä katkera opetus oli keskeisenä perustana, kun elokuussa 1918 päätettiin perustaa uudentyyppinen vallankumouksellinen puolue, SKP. Lenin tiesi mikä vaara Suomen työväenliikettä uhkasi, kun hän määräsi toimittamaan punaisille 10 000 kivääriä ja muutamia tykkejä. Lenin olisi ollut luokkapetturi, ellei hän olisi yrittänyt auttaa Suomen työläisiä ja torppareita. Huovialan tulkinta, jonka mukaan taka-ajatuksena oli Suomen palauttaminen Venäjän valtioyhteyteen, on halpahintaista propagandaa. Edellä esitetty ja Huovialan vaikenema todellinen tapahtumien kulku ja aikajärjestys osoittavat vuoden 1918 todelliset syylliset. ERKKI SUSI Tiedonantaja nro 4/2008"

Setä kertoo kirjoitti:

Oletpa kovapäinen, jolle luetun ymmärtäminen tekee jatkuvasti vaikeuksia. Yleensä minäkin viestini kirjoitan itse porvarinkin ymmärrettäväksi, sisällöllisistä lähtökohdista kuitenkaan tinkimättä, mutta nyt en ehdi, joten laitan tulemaan Erkki Suden selvityksen luokkasodan todellisita syyllisistä! "Vuoden 1918 todelliset syylliset. Tammikuun 27. päivänä tuli kuluneeksi 90 vuotta Suomen työväenvallankumouksen alkamisesta. Pian sen jälkeen alkoi myös täysimittainen sisällissota, luokkasota. Valtamediassa tullaan taas esittämään valheellisia tulkintoja näistä tapahtumista, joten jo moneen kertaa esitettyjä tosiasioitakin on syytä yhä uudelleen toistaa. Toimittaja Kari Huoviala otti varaslähdön Aamulehden kolumnissaan jo 19. tammikuuta otsikolla ”Vuoden 1918 todelliset syylliset”, joten kommentoitakoon ensialkuun sitä. Huovialan otsikko kelpaa tähän sellaisenaan. Huoviala lähtee liikkeelle Leniniä koskevasta väitteestä: Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta ”hänen ajatuksenaan oli, että Suomessa tehtäisiin vallankumous, jonka jälkeen maa palaisi ’työväen tasavaltana’ Venäjän valtioyhteyteen”. Tällaisesta ”ajatuksesta” ei ole ainoatakaan todistetta. Sitä vastoin on lukemattomia todisteta siitä, että Lenin kannatti johdonmukaisesti itsenäisyyden antamista Suomelle. Eikä vain itsenäisyyden antamista vaan myös itsenäisyyden säilyttämistä. Maaliskuun 1. päivänä 1918 solmittu punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän sopimus nimenomaan turvasi Suomen itsenäisyyden. Sopimuksella Venäjä myös luovutti Suomelle Petsamon alueen. Tämä sopimus oli täydellinen vastakohta valko-Suomen ja Saksan 7.3.1918 solmimalle sopimukselle, jolla Suomen itsenäisyydestä tehtiin loppu vain kolme kuukautta itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen. Leninistä Huoviala hyppää suoraan tammikuun 27. päivän vallankumoukseen: ”Laillinen hallitus pantiin viralta ja kansan vaaleissa valitsema eduskunta syrjäytettiin… Nuo vallan kaapanneet diktatuurimiehet olivat pääsyyllisiä vuoden 1918 julmaan ja veriseen tapahtumasarjaan.” Mitä tapahtui ennen sitä, siitä Huoviala vaikenee. Ainoa maininta on, että ”eriarvoisuushan oli todellisuutta”. Melkoisen miedosti sanottu, kun kyse oli työväestön raa’asta sortamisesta, elintarvikepulasta ja osin suoranaisesta nälänhädästä. Huoviala ei mainitse mitään siitä kiistattomasta tosiasiasta, että porvaristo järjesti kesällä 1917 Kerenskin hallituksen avulla ”kansan vaaleissa valitseman” eduskunnan hajottamisen ja valtalain kaatamisen sekä valmisteli viimeistään syksystä 1917 lähtien työväenliikkeen väkivaltaista murskaamista varustamalla suojeluskuntia, hankkimalla Saksasta aseita, pyytämällä Saksan armeijaa tekemään intervention Suomeen ja pystyttämällä ”lujan järjestysvallan” nimissä diktatuurin. Huoviala ei mainitse mitään myöskään siitä, että ennen työväenliikkeen vallanottoa perustettiin salaa porvarillisen senaatin sotilaskomitea ja Mannerheim nimitettiin 16.1. sen puheenjohtajaksi, että suojeluskuntien järjestelmälliset hyökkäykset työväkeä vastaan alkoivat jo tammikuun puolivälissä, että sotilaskomitea muutti 19.1. Vaasaan valmistelemaan sotaa, että senaatti julisti 25.1. suojeluskunnat eli valkokaartit virallisiksi asejoukoikseen, että Mannerheim teki 25.1. konkreettisen päätöksen sotatoimien aloittamisesta ja että sen mukainen toiminta alkoi 27.–28. päivien välisenä yönä sekä että ”laillinen hallitus” siirtyi 26.1. sotaa silmällä pitäen Vaasaan. Ja tietenkään Huoviala ei mainitse sitäkään, että huolellisesti valmisteltu aseellinen hyökkäys työväkeä vastaan naamioitiin vapaussodaksi riisumalla Etelä-Pohjanmaalla aseista venäläisiä joukko-osastoja yhteistyössä näiden joukkojen vastavallankumouksellisten upseerien kanssa. Itse asiassa aseistariisumiset aloitettiin jo silloin, kun senaatti oli vielä Helsingissä ja kävi venäläisten sotilasjärjestöjen edustajien kanssa neuvotteluja venäläisten joukkojen kotiuttamiseksi. ”Venäjän urhoollisille sotilaille” 30.1. osoitetussa valkoisten julistuksessa vakuutettiin, ettei alkanutta sotaa käyty venäläisiä, vaan suomalaisia ”huligaaneja” vastaan. Totuus ei pala tulessakaan. Työväenliikkeen johto ei pyrkinyt vaan ajautui itsepuolustussyistä ja riittämättömästi valmistautuneena vallankumoukseen, kun porvariston aseellinen päällekarkaus oli jo selviö ja osittain jo tapahtunut tosiasia. Juuri tämä katkera opetus oli keskeisenä perustana, kun elokuussa 1918 päätettiin perustaa uudentyyppinen vallankumouksellinen puolue, SKP. Lenin tiesi mikä vaara Suomen työväenliikettä uhkasi, kun hän määräsi toimittamaan punaisille 10 000 kivääriä ja muutamia tykkejä. Lenin olisi ollut luokkapetturi, ellei hän olisi yrittänyt auttaa Suomen työläisiä ja torppareita. Huovialan tulkinta, jonka mukaan taka-ajatuksena oli Suomen palauttaminen Venäjän valtioyhteyteen, on halpahintaista propagandaa. Edellä esitetty ja Huovialan vaikenema todellinen tapahtumien kulku ja aikajärjestys osoittavat vuoden 1918 todelliset syylliset. ERKKI SUSI Tiedonantaja nro 4/2008"

kelpaa dokumentiksi historian tapahtumiin? Kas kun et kirjoittanut rakkauskertomusta punaisten toimista suoraan Nyyrikistä. Etkö itse ole oma-aloitteisesti koskaan tajunnut esim. elintarvikepulan syitä vuonna 1918?

sulle kirjoitti:

kelpaa dokumentiksi historian tapahtumiin? Kas kun et kirjoittanut rakkauskertomusta punaisten toimista suoraan Nyyrikistä. Etkö itse ole oma-aloitteisesti koskaan tajunnut esim. elintarvikepulan syitä vuonna 1918?

taitaa olla propakantaa notta saksalaiset olis tuoneet -18 keväällä jopavain miljoona kiloa vehnäjauhoja "humanitaarisena" apuna. tiedonantajakin on on painettu mustalla musteella valkoiselle paperille lienee silloin totta.

Eri asia on tietysti mitä saavutetaan tai hävitään...Vanhaa paskaa UNOHTAKAA JO!!!!!

Vuonna 1918 suomalaiset kävivät vapaussotaa venäläisiä vastaan. Suomalaiset olivat kaikki valkoisia ja punaiset kaikki venäläisiä.

Ei kapina kirjoitti:

Vuonna 1918 suomalaiset kävivät vapaussotaa venäläisiä vastaan. Suomalaiset olivat kaikki valkoisia ja punaiset kaikki venäläisiä.

Sotaan osallistui suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia sekä ruotsalaisia. Syntyi valtatyhjiöstä. Aivan selvä sisällissota. Kummallisia venäläisiä kun eivät suurin osa osanneet puhua lainkaan äidinkieltään. Siis Venäjää.