Snellmanin päivänä suomalaisuudesta

Kuinka Karl Marx tavataan kirjoitti:

Meilläpäin tipahtelivat tänään postiluukusta ilmoituslaput äänioikeudesta eurovaaleissa. Uutisten mukaan maahan saapuu meksikolainen sikainfluessa. Kansalaiset ovat toipuneet maajoukkueen menestymättömyydestä jääkiekkokisoissa, ja kohta pitäisi taas kerran niellä suomalaisen euroviisun heikko menestys. On Snellmanin ja suomalaisuuden päivä. Eikö tänään voisi olla paikallaan miettiä mikä meissä suomalaisissa vielä yleensä on ihan ikiomaa, supisuomalaista. Helppoja vastauksia on. Eilenillalla YLE:n tv-kanavan kansallisella Kotikatsomo-teatteripaikalla esitettiin kansallisromanttisiin aihelmiin liittyvää draamaa, jossa ensimmäinen karkeasti lausuttu katu-uskottavuutta tavoitteleva raaka "saat..na" -kirosana kuultiin noin kolmenkymmenen sekunnin kuluttua näytelmän alusta. Se on suomalaiskansallisuutta. Sen kuullessaan tietää seuraavansa suomalaista tv-teatteridraamaa. Aggressio, fyysisyys, viina- ja voimaurheilut, kuolemaa uhmaavien riskilajien harrastaminen, kiusaamisilmiöt työpaikoilla ja kouluissa, yleensä väkivalta -- ne ovat suomalaisuutta. Kulttuurielämässä sovelluksia näistä ovat tuskaiset draamat, juopottelu- ja rökellyselokuvat, mekastusteatteri ja turkkalaiset näyttelemismetodit, joissa uskottavuutta tavoitellaan näyttämöefektin ja todellisuuden rajaa häivyttämällä. Ruumiintunnot rekrytoidaan mukaan koska älyllä suomalainen ei tavoita todellisuutta. Koska suomalaisen todellisuudentaju on huono, hän ihailee Turhapuroa todellisena sankarinaan, ja koska suomalaisen todellisuuden- ja poikkeavuudensietokyky on olematon, hän puristaa käden taskussaan nyrkkiin, kun näkee kadunkulmassa kerjäävän Turhapuron. Ei ole lottovoitto syntyä suomalaiseksi. Emme oikein pärjää toistemmekaan kanssa, kilpailemme kaikesta keskenämme. kadehdimme ja kampitamme. Kuinka voisimme kuvitella että jossain lajissa pärjäisimme muuta maailmaa vastaan? Ja mistä ihmeestä yleensä olemme saaneet kuvitelman että meillä olisi muulle maailmalle jotain annettavaa? Suomalaiset hyveet, mitä ne ovat? Vaalirahoituksella lahjottujen poliitikoidemme mielipiteitä, kansalaisten perusturvasta ja perusoikeuksista tinkimistä, sitkeästi eläviä harhoja sankarillisesta menneisyydestämme ja loistavasta ominaislaadustamme? Historiankirjoitus on muuan asia joka meillä on vielä aivan mytologioiden tasolla. Kansoilla on ominaispiirteensä ja kehityksensä, ja kansallisella historiankirjoituksella tendenssinsä, jotka heijastelevat kansallista kehitystä. Suomen kansa on kansallisen heräämisensä jälkeen käynyt läpi kehitystiensä suhteellisen nopeasti, eikä matkan varrelta ole puuttunut dramatiikkaa, joka tietenkin on hämmentänyt yleistä kehityskuvaa ja osin selittää sitä miksi joukossamme yhä on niin monin tavoin tuntevia ihmisiä, jälkeenjääneimmistä postmoderneimpiin. Kuitenkin historiakirjoittamisen suhteen voidaan mielestäni nähdä selvä linja hegeliaanis-snellmanilais-topeliaanisesta kansallisromantiikasta kansalliskiihkon kautta vähittäin tervehtyvään itsekriittisyyteen ja mahdollisesti psykohistoriaankin, josta seuraavat sukupolvet sitten tulevat saamaan varsinaisen historiallisen visionsa. Sitä varten meidän kuiotenkin pitäisi jotenkin ryhdistäytyä, riisua paksu kerros lappuja silmiltämme. Kaikki voisi alkaa peiliin katsomisesta.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä