Tänään on tasan 2v rakkaan isäni kuolemasta.Hän kuoli syöpään sairastettuaan sitä 3kk.Siitä olen onnellinen ettei isän tarvinnut kärsiä sairauden kourissa pitkään.
Muistan aina kun kävin hänen luonaan viikkoa aiemmin,hän oli jo heikossa kunnossa mutta silti yritti lohduttaa minua nähdessään kuinka surullinen olin.Yritin parhaani mukaan olla etten kyynelehtisi isän nähden,ettei hänellekin tulisi paha olla.En onnistunut siinä ja lähtöä tehdessäni isä sanoi minulle "Älähän kuule tyttöni itke".
Sellainen hän oli aina,halusi lohduttaa ja häntä vaivasi hirveästi jos joku itki.Nämä sanat olen painanut mieleeni,sillä ne olivat viimeiset jotka isä minulle sanoi.
Välillä kun joku asia masentaa tai olen surullinen,ajattelen isääni ja hänen sanojaan.Tulee parempi olo jotenkin.
Pahin suru on tavallaan haihtunut mutta ikävä ei koskaan.Hän olisi ikänsä puolesta voinut elää vielä pitkään mutta kohtalo päätti toisin.Kaksi vanhinta lastani muistavat ukin,mutta kolmas ei koska oli ihan pieni silloin.Isä ehti kuitenkin kerran nähdä hänet ja siitä olen onnellinen.
Päivä kerrallaan tässä mennään,muistot on jäljellä ja niitä ei onneksi kukaan voi viedä.Ne auttaa jaksamaan ja sitten aikanaan me kaikki näemme rakkaat ihmisemme rajan tuolla puolen.
Toivotan voimia kaikille surun keskellä taapertaville kanssaihmisille,ja heille joilla vielä on isä elossa tahtoisin sanoa että kertokaa kuinka paljon välitätte.Halatkaa tai soittakaa hänelle.Minäkin tahtoisin mutta en voi.
Vuosipäivä
Isän tyttö ikuisesti
3796
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oman rakkaan isäni kuolemasta on 2v 4kk ja toinen lähiomaiseni kuoli tämän vuoden tammikuussa.Minusta tuntuu, että nyt vasta kaiken sen järkytyksen ja suremisen jälkeen alkaa kunnolla toipuminen.Nyt on opittu jo elämään ilman isää, ikävä on tietenkin suuri ja muistot rakkaat.Mutta nyt alkaa vaihe,kun pikkuhiljaa alkaa mennä eteenpäin, ajattelemaan tulevaisuuttakin.Kyllä minuakin surettaa, että kolmas lapseni, silloinen vauvani ei saanut elää kahdenkaan isovanhempansa kanssa kuin aivan varhaisen elämänsä aamun, onneksi edes sen. En enää käy joka päivä täälläkään, joka viikko kylläkin. Onneksi rakkaus jäi.Ja kun aikani joskus tulee, on isäni Jumalan jälkeen ensimmäisenä vastassa, se on varmaa.
zICQz9 wgcszaqhdktn, [url=http://pucvxoszfamo.com/]pucvxoszfamo[/url], [link=http://tehlmupsrvib.com/]tehlmupsrvib[/link], http://allyiuzmvycp.com/
ei ole kuollut isää, mutta hyvin tärkeä ystäväni 10kk sitten... Suru on vielä tuore ja olo pahenee pahenemistaan vuosipäivän lähestyttyä... Puolivuosi päiväkin oli rankka, mitä onkaan vuosipäivä... En tiedä mitä on selvitä, olla ilman rakasta ystävää. Hän oli kovin nuori, lähtö oli niin äkillinen ja odottamaton. Koulussa tulee niin haikea mieli kun tiedän, että hän olisi opiskellut kanssani jos vain elinpäiviä olisi riittänyt... Mietin sitä, mitä kaikkea koimme yhdessä, mitä kokisimme jos asiat olisivat toisin. Nämä jotkut ajatukset ovat turhia, kohtaloa ei voi muuttaa, mutta silti niitä miettii. Mitä jos hän ei tiennyt miten paljon häntä oikeasti rakastan? Syyllisyys painaa...
Voimia kaikille suruntielle. Kyllä me vielä noustaan, mutta se vie aikansa... Aikansa tajuta, että elämä jatkuu. Aikansa, jotta elämänilon saa takaisin. Aikansa, jotta elämä muuttuu vähän normaalimmaksi, eikä kuolema valtaa koko elämää. Onko elämä muutakin kuin kuoleman ja kärsimyksen ajattelemista...?
Sinulle aloittaja. Ihanaa kuulla, että elämä on voittanut. Isäsi olisi onnellinen ja hän haluaisi, että olisit onnellinen, eikä haluaisi, että lakkaisit elämästä. Elämä on liian ainutlaatuinen tuhlattavaksi. Sinulla on täällä vielä jotain tehtävää, siksi olet täällä. Näet isäsi kun olet suorittanut tehtäväsi loppuun. Isälläsi on nyt hyvä olla ja odottaa rakasta tytärtään luokseen. Hän rakastaa sinua hyvin, hyvin paljon.