Ilman uskoa ihmisen elämäntarkoitus olisi tyydyttää vain omat aistinsa.
Usko auttaa ihmisiä rakastamaan toisiaan.
Tieto siitä, että Jumalaa ei ole taas ei voi rakentaa yhtään mitään.
Usko Jumalaan antaa ihmiselle suunnan toimia.
Uskonto taas on uskovien yhteiskunta, joka pitää uskon hengissä.
Ateismi ei voi olla uskonto, näin usein väitetään. Sehän ei täytä uskonnon vaatimuksia? Mutta usko se selvästi on. Usko siitä, että uskovat ovat väärässä.
Hyödyttääkö meitä sitten tieto, että synnyimme sattumalta? Että meidän olemassaolollemme ei ole tarkoitusta?
Antaako ateismi loppujen lopuksi uskovilleen yhtään mitään?
Jokaisella meistähän on lahja annettavanaan, sillä jokainen on täydellisen ainutlaatuinen, Luojan luoma. Kun näin on, emmekö voi olla yhtä mieltä siitä, että meidän velvollisuutemme on löytää oma ainutlaatuisuutemme (sielumme) ja sitten jakaa se toisten kanssa?
Tämähän on koko elämänmittainen prosessi, jota voisi vaikkapa kutsua "yksilönsisäiseksi arkeologiseksi kaivaukseksi", jonka kaikkein pohjimmaismpana ovat aarteet. Mutta ne ovat aarteita, joita ei tulisi pitää varastossa tai kätkettyinä niin, että annamme aarteidemme kuolla itsemme myötä. Se merkitsisi kaikkein pahinta rikosta. Sillä lähimmäiseltä voi kyllä varastaa tämän rikkaudet (esim.kommunismi), mutta jos varastaa oman täydellisen itsensä maailmalta (ateismi:tyhjä, merkityksetön ja päämäärätön elämä, ihminen on pelkkä atomikasa), menetys on ikuinen.
Jokaisen väitteenhän voi periaatteessa pelkistää tarinaksi. Väitteellä on tällöin myös rakenne niin kuin talollakin --niin kuin kolmen porsaan talolla. Kaatuuko talo, pystyyykö susi puhkumaan ja puhisemaan sen kumoon, riippuu siitä, millä tavalla se on rakennettu.
Mielestäni kaikkein lujimmiksi rakennetuilla väitteillä on aina tarinan rakenne. Siksi haluasin kuulla jonkun ateistin tarinan;totuuden hänestä. Missään tapauksessa en toki halua kuulla sellaista surullista tarinaa, jossa ateisti kertoo omaan itseensä kohdistuvasta vihasta ja pettymyksestä, joiden kanssa hän kamppailee päivittäin, masennuksen syvästä kuilusta, johon hän vajoaa ja josta hänellä ei ole enää voimia vetää itseään ylös omin voimin.
Haluasin mieluummin kuulla jonkun rakentavamman tarinan (mielellään elämäntarinan) siitä, miten ihmisestä on tullut ateisti.
Usko auttaa ihmisiä rakastamaan toisiaan.
Tieto siitä, että Jumalaa ei ole taas ei voi rakentaa yhtään mitään.
Usko Jumalaan antaa ihmiselle suunnan toimia.
Uskonto taas on uskovien yhteiskunta, joka pitää uskon hengissä.
Ateismi ei voi olla uskonto, näin usein väitetään. Sehän ei täytä uskonnon vaatimuksia? Mutta usko se selvästi on. Usko siitä, että uskovat ovat väärässä.
Hyödyttääkö meitä sitten tieto, että synnyimme sattumalta? Että meidän olemassaolollemme ei ole tarkoitusta?
Antaako ateismi loppujen lopuksi uskovilleen yhtään mitään?
Jokaisella meistähän on lahja annettavanaan, sillä jokainen on täydellisen ainutlaatuinen, Luojan luoma. Kun näin on, emmekö voi olla yhtä mieltä siitä, että meidän velvollisuutemme on löytää oma ainutlaatuisuutemme (sielumme) ja sitten jakaa se toisten kanssa?
Tämähän on koko elämänmittainen prosessi, jota voisi vaikkapa kutsua "yksilönsisäiseksi arkeologiseksi kaivaukseksi", jonka kaikkein pohjimmaismpana ovat aarteet. Mutta ne ovat aarteita, joita ei tulisi pitää varastossa tai kätkettyinä niin, että annamme aarteidemme kuolla itsemme myötä. Se merkitsisi kaikkein pahinta rikosta. Sillä lähimmäiseltä voi kyllä varastaa tämän rikkaudet (esim.kommunismi), mutta jos varastaa oman täydellisen itsensä maailmalta (ateismi:tyhjä, merkityksetön ja päämäärätön elämä, ihminen on pelkkä atomikasa), menetys on ikuinen.
Jokaisen väitteenhän voi periaatteessa pelkistää tarinaksi. Väitteellä on tällöin myös rakenne niin kuin talollakin --niin kuin kolmen porsaan talolla. Kaatuuko talo, pystyyykö susi puhkumaan ja puhisemaan sen kumoon, riippuu siitä, millä tavalla se on rakennettu.
Mielestäni kaikkein lujimmiksi rakennetuilla väitteillä on aina tarinan rakenne. Siksi haluasin kuulla jonkun ateistin tarinan;totuuden hänestä. Missään tapauksessa en toki halua kuulla sellaista surullista tarinaa, jossa ateisti kertoo omaan itseensä kohdistuvasta vihasta ja pettymyksestä, joiden kanssa hän kamppailee päivittäin, masennuksen syvästä kuilusta, johon hän vajoaa ja josta hänellä ei ole enää voimia vetää itseään ylös omin voimin.
Haluasin mieluummin kuulla jonkun rakentavamman tarinan (mielellään elämäntarinan) siitä, miten ihmisestä on tullut ateisti.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Luot itsellesi harhaluuloja ihmisistä jota et tunne, mutta unohdat että lähisukulaisesi tai kunnioittamasi ihmiset(jos semmoisia edes on) voivat vallan hyvin olla Ateisteja.
Sinä luot itsellesi vihollisia joita voit harhaluuloissasi halveksia.
"Ilman uskoa ihmisen elämäntarkoitus olisi tyydyttää vain omat aistinsa."
Ei ainakaan minulla ole. Jätän elämäntarkoitukseni kertomatta, koska vääntäisit sen kuitenkin johonkin muuhun tarkoitukseen, koska sinun elämäntarkoituksesi on kuolla ja sinä et kestä, että muilla ei ole sama tarkoitus.
"Haluasin mieluummin kuulla jonkun rakentavamman tarinan (mielellään elämäntarinan) siitä, miten ihmisestä on tullut ateisti."
Synnyin.
rakkaudesta, että se on yhtä suuri kuin paimenen, joka jättää yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta ja lähtee hakemaan sitä yhtä, joka on kadonnut. Hänen rakkautensa meihin ei lopu, kun olemme siirtyneet kuoleman portista toiselle puolelle. Hän etsii kadonnutta sielua jopa helvetistä. Ja Hän etsii kunnes löytää hänet.
Ikuisen kehityksen tie kohti taivasta on siis avoinna jokaiselle ihmissielulle, ja olisi aina parempi, että jo täälläkin hänen jalkansa voisivat seisoa vankasti sillä tiellä, joka johtaa hänet Jumalan valtakuntaan. Siksi ystävälliset ajatukset, rakkaus ja rukoukset ovatkin elämässämme kaikkein tärkeintä, koska vain ne auttavat meitä aivan varmasti ylöspäin tällä matkalla.
Kun me kuolemme, niin me vaistomaisesti joudumme siis siihen henkiseen olotilaan, johon me maanpäällä olemme valmistuneet. Me voimme päästä onnen "seitsemänteen taivaaseen" tai katumuksen alhaisimpaan helvettiin. Toinen on meidän palkkamme, toinen meidän rangaistuksemme.
Jeesuksesi on jumalasi, miksi hän olisi puhunut itsestänsä kolmannessa persoonassa ja miksi hän väitti itsensä ittensä pettänyt ristillä???
"Kun me kuolemme, niin me vaistomaisesti joudumme siis siihen henkiseen olotilaan, johon me maanpäällä olemme valmistuneet. Me voimme päästä onnen "seitsemänteen taivaaseen" tai katumuksen alhaisimpaan helvettiin. Toinen on meidän palkkamme, toinen meidän rangaistuksemme."
-Paitsi jos et olekkaan syntynyt ainoaan oikeaan uskontoon, ja mistä sinä tiedät että sinä olet valinnut juuri sen oikean.
Ja helvetit itsellenne luotte.
Miten minusta tuli ateisti ? No, sieltähän minä tupsahdin äitini kohdusta. Sitten noin 3-vuotiaasta alkaen minulle alettiin kertomaan juttuja enkeleistä, taivaan isistä, taivaasta ja sensellaisista. Illalla piti aina tehdä iltarukous jotta kiltti partainen setä suojelisi minua sieltä pilven päältä. Tottakai pienen tenavan mieleen nämä meistettiin täytenä faktana, tulihan tämä informaatio minulle ylimmältä auktoriteetilta.
Samaa paukutusta sitten tuli hoitaja-tädiltä ankaralla kädellä.
Samaa paukutusta jatkettiiin leikkitarhassa.
Samaa paukutusta jatkettiin ala-asteella, opettajani piti joka tuntia uskonnontuntina, mm. äidinkielen tunnilla substanttiiveja ja verbejä haettiin uskonnollisista teksteistä.
Samaa paukutusta jatkettiin rippikoulussa.
No, teini-iässä sitten kuitenkin aloin etsimään itseäni ja maailman tarkoitusta ja ihmettelemään että missä kaikessa tässä on oikeen kysymys.
Lueskelin satoja kirjoja hengellisyydestä, filosofiasta ja sen sellaisesta. Tutustuin moniin eri uskontoihin ja maailmankatsomuksiin.
Etsiskelin myös jumalaa kivien ja kantojen alta ja vuosia rukoilin häneltä, että hän juttelisi minulle. Antaisi edes pienenpienimmän merkin itsestään. Niin vähäisen että edes jotenkin voisin ottaa sen merkkinä häneltä. Tätä hakua ja etsintää jatkui yli kymmenen vuotta kunnes aloin ihmettelemään että mikäs tämä tällainen kiukutteleva ja julma jumala on joka ei minun kanssani halua kommunikoida.
Ehkä hän ei olekkaan olemassa? HUI !! Ehkä nyt joudun helvettiin ? Olinhan pilkannut Jumalaa. Kaamea pelko kyti päässäni kuukausia, pelkäsin enemmän kuin koskaan. Tulin henkisesti aivan sairaaksi, asiaan piti kuitenkin saada ratkaisu joten yritin uudestaan. Ehkä jumalaa ei olekkaan olemassa ? Ja jos hän on, hän kyllä ilmoitta siitä minulle. Enää ajatus ei enee tuntunut aivan niin pahalta, jo vuoden parin päästä pääsin siihen lopputulokseen että suunnattoman äärettömän suurella todennäköisyydellä jumalaa ei ole olemassa. Niin suurella todennäköisyydellä että voin sanoa että raamatun jumalaa ei ole olemassa.
Nyt aattelin ottaa seuraavan askeleen, kävin samanlaista prosessia kirkosta eroamisen kanssa, rukoilin että anna joku merkki jos kuitenkin olet etkä pidä ajatuksesta että minä eroan kirkosta. Mitään ei kuulunut. Kun sitten vihdoin erosin kirkosta, elin taas suunnattomassa pelossa. Kävelin kirkkoherranvirastosta kotiin räystäiden alla kävellen koska pelkäsin että jumala kostaa minulle ja iskee salamalla minua. Pikkuhiljaa päääsin tuosta pelosta irti.
Aloin tuntemaan itseni vapaaksi. Teki mieli tanssia. Jipiii ! Ei enää pelkoa, vaan ihanaa vapauden tunnetta. Tuntuu kuin koko maailmankaikkeus, taivas olisi auennut minulle. Olin elänyt pimeällä keskiajalla, nyt olin vihdoinkin oman onneni herra ja tajuntani ja ymmärrykseni maailmankaikkeudesta moninkertaistui.
Samalla ihanalla radalla olen vieläkin. Enkä aio koskaan enää päätäni tuollaiseen pimeään, syyllistävään uskon kidutuspuskaan laittaa.
Olen ylpeä, itseaiheutettu Ateisti
HattiWatti nimeltään
Olisin voinut kirjoittaa vastaavan itse, niin samaa reittiä olen kulkenut =)
Ja vieläkin, vuosien jälkeen, jos minun on paha olla, saan lohtua siitä, että _ainakaan_ en koe enää niitä tunteita ja asioita kuin silloin uskovaisena! Ja tuntuu paremmalta heti. On ihanaa saada elää ihmisenä =)
Näin se vaan menee. Hienoa elämää sullekin..
>>Ilman uskoa ihmisen elämäntarkoitus olisi tyydyttää vain omat aistinsa.>Usko auttaa ihmisiä rakastamaan toisiaan.>Tieto siitä, että Jumalaa ei ole taas ei voi rakentaa yhtään mitään.>Usko Jumalaan antaa ihmiselle suunnan toimia.>Uskonto taas on uskovien yhteiskunta, joka pitää uskon hengissä.>Ateismi ei voi olla uskonto, näin usein väitetään. Sehän ei täytä uskonnon vaatimuksia? Mutta usko se selvästi on. Usko siitä, että uskovat ovat väärässä.>Hyödyttääkö meitä sitten tieto, että synnyimme sattumalta? Että meidän olemassaolollemme ei ole tarkoitusta?>Antaako ateismi loppujen lopuksi uskovilleen yhtään mitään?>Jokaisella meistähän on lahja annettavanaan, sillä jokainen on täydellisen ainutlaatuinen, Luojan luoma.>Kun näin on, emmekö voi olla yhtä mieltä siitä, että meidän velvollisuutemme on löytää oma ainutlaatuisuutemme (sielumme) ja sitten jakaa se toisten kanssa?>Tämähän on koko elämänmittainen prosessi, jota voisi vaikkapa kutsua "yksilönsisäiseksi arkeologiseksi kaivaukseksi", jonka kaikkein pohjimmaismpana ovat aarteet. Mutta ne ovat aarteita, joita ei tulisi pitää varastossa tai kätkettyinä niin, että annamme aarteidemme kuolla itsemme myötä. Se merkitsisi kaikkein pahinta rikosta. Sillä lähimmäiseltä voi kyllä varastaa tämän rikkaudet (esim.kommunismi), mutta jos varastaa oman täydellisen itsensä maailmalta (ateismi:tyhjä, merkityksetön ja päämäärätön elämä, ihminen on pelkkä atomikasa), menetys on ikuinen.>Jokaisen väitteenhän voi periaatteessa pelkistää tarinaksi. Väitteellä on tällöin myös rakenne niin kuin talollakin --niin kuin kolmen porsaan talolla. Kaatuuko talo, pystyyykö susi puhkumaan ja puhisemaan sen kumoon, riippuu siitä, millä tavalla se on rakennettu.
Mielestäni kaikkein lujimmiksi rakennetuilla väitteillä on aina tarinan rakenne. Siksi haluasin kuulla jonkun ateistin tarinan;totuuden hänestä. Missään tapauksessa en toki halua kuulla sellaista surullista tarinaa, jossa ateisti kertoo omaan itseensä kohdistuvasta vihasta ja pettymyksestä, joiden kanssa hän kamppailee päivittäin, masennuksen syvästä kuilusta, johon hän vajoaa ja josta hänellä ei ole enää voimia vetää itseään ylös omin voimin.
Hyvä, että jatkat pahan olosi purkamista. Olen surullinen, että pelkäisit muuttuvasi pahaksi ilman uskoasi. Ymmärrän kuitenkin pelkosi - heijastat nyt ateisteihin kaiken, mitä pidät itsessäsi pahana, koska et vielä pysty käsittelemään näitä asioita itsessäsi. Näin ajattelet, että usko on ainut mikä pitää sinut erossa näistä asioista.
Et ole niin paha kuin luulet. Vaikka tunnet epävarmuutta ja 'kiusauksia', niin kyllä sinä niitä vastaan pystyt taistelemaan ilman uskoakin. Ihmisen elämään kuuluu epävarmuus; millainen kelläkin.
Ensimmäiseksi sinun ihan oikeasti pitää lakata heijastamasta pelkojasi muihin. Sinun on uskallettava ottaa se askel, että myönnät puhuvasi itsestäsi. Tiedäthän, että nuo ajatukset tulevat _sinun_ päästäsi, eivät kantaudu kenenkään muun aivoituksista. Tunnusta oma heikkoutesi ja ala parantua ja kasvaa. Se kuuluu aikuisuuteen.
Onnea matkaan! Ei tarvitse minun puolestani pyytää anteeksi, ymmärrän kyllä, että tässä kohtaa se on liian iso askel. Kuitenkin, sitten kun toipumisesi on pidemmällä, voi tehdä hyvää sinulle tulla tänne pyytämään anteeksi. Myöntämään virheesi - sekin on ihmisyyttä.
Ei mitään on oikea vastaus, mutta sitähän uskis ei usko. ;)
Minun elämäni on ainakin paljon parempaa ja värikkäämpää kun ajattelen mitä on tuolla tähtien joukossa tai mitä avaruus pitää sisällään enkä lue onneksi mitään satukirjaa jossa höpötetään ja ylistetään jotakin yhtä henkilöä ja kirjan jutut ovat sekavaa paskaa.
Mutta minun uskontoni luhistui noin 15 vuotiaana rippikoulun jälkeen kun yhtäkkiä päässäni soi kysymys " Jos jumala loi maailmankaikkeuden kuka loi itse jumalan?" Tämän kysymyksen jälkeen huomasin että koko raammattuhan on selkeästi jonkun keskiajan vallankipeän johtajan väsäämä huijausvärsy.
Minun tarinani alkaa lapsuudesta, jolloin pakolla käydyssä pyhäkoulussa aloin kyseenalaistamaan tädin höpöttelyjä niin pitkälle, että silmin nähden (ja korvin kuullen) kyllästyi kysymyksiini. Tuosta tädistä en muista edes ulkonäköä, mutta kyllä sen, että loppu viimeksi vastaus oli kaikkeen "-...vain jumala voi tietää". Se ei kelvannut minulle.
Teini-ikäisenä sukelsin mystiikan maailmaan ja viihdyin siellä vuosia. Opettelin ennustamaan ja herkän intuition omaavana kykenen siihen vieläkin. Se on taitolaji; pitää osata lukea ihmisestä merkkejä ja käyttää oikeita (lue: tarpeeksi laajasti kuvaavia) sanoja. Verbaalisesti katson olevani tietynlaisiin ihmisiin helposti vaikuttava.
Mystiikasta kiinnostus laajeni idän uskontoihin ja viehätyin joksikin aikaa myös wiccalaisuuteen ja muihin nk. luonnonuskontoihin. Rakentelin alttareita maa-emolle ja meditoin ullakkohuoneistossani joskus tuntikausia.
Viihdyin myös läheisessä kirjastossa paljon. Luin kotona, puistoissa, kirjaston lukusalissa, tulostin nippikaupalla kalliita monisteita kiinnostavista uskonnoista ja niiden tutkimuksesta ja kohta huomasin uponneeni tutkimaan uskontojen historiaa. Se oli ratkaiseva hetki ateismiin suuntaavalla matkallani. Tietämättäni ateismiin, tosin.
Jatkoin lukemista, jatkan sitä edelleen. Mutta upottuani uskontojen historiaan ja koko karmeuden alettua paljastumaan tunsin itseni niin täydellisesti kusetetuksi, ettei sitä voi kuvailla oikein mitenkään. Hämmästelin ja hämmästelen edelleen, miksi uskovaiset eivät tutki uskontoaan, muita uskontoja ja näiden kaikkien historiaa. Aihe on ensinnäkin valtavan kiinnostava, mukaansa tempaava ja avartaa mieltä suunnattomasti. Alkujärkytys on vain upea herätys sellaiseen reissuun, jota ei kertakaikkiaan pysty jättämään kesken.
Kun aloin tajuamaan koko jutun jujun ja syyn, miksi uskontoja on kehitetty ja kehitellään (keksitään) edelleen halusin irtaantua koko roskasta. Erosin kirkosta ja sen enempää ateismia tuntematta luin itseni sellaiseksi automaattisesti.
Tieto on uskontojen vihollinen numero yksi.
Ymmärräthän sinäkin, ettei mikään kirja, joka käsittelee tiettyä uskontoa tai mystiikkaa kerro sinulle, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja, vaan puhuu vain omansa puolesta ja luonnollisesti pelkkää positiivista. Raamattu kuuluu tuohon ryhmään siinä missä wiccalaisten käsikirjakin.
Herkkäuskoinen imee itseensä kaiken "totuutena" ja sulkee tajuamattaan silmänsä muulta. Ja kun löytyy mielekäs tapa uskoa loppuu tiedon jano pahimmassa tapauksessa siihen ja keskitytään vain tuohon yhteen mielekkääseen kaikin keinoin.
Kun ymmärsin oman olemukseni ja paikkani tässä universumissa minut valtasi suunnattoman hyvä olo. Ei pelkoa, ei ahdistusta eikä paranoidisia ajatuksia minua 24/7 tuijottavasta ja salakuuntelevasta hahmosta, vaan puhdas ymmärrys siitä, että planeetat ovat minun naapureitani ja että minä olen pienen pieni osa aivan upeaa kokonaisuutta.
Avaruus ja planeetat ovat minulle "takapiha" ja osoitus siitä, että olen tarpeeksi ainutlaatuinen jo nyt. En tarvitse sen tuntemiseen jumalia.
Kuolemaa en osaa pelätä, en ole koskaan pelännytkään. Syntymä ja kuolema ovat kasvi- ja eläinkunnan elinehtoja, joka jostain syystä ihmiselle on rakentunut vaikeaksi käsitellä.
Suosittelen sinulle ytimekkäästi vain Lukemista. Lue, lue ja lue.
Kehitä itseäsi, tutki pohjamutia myöten ja pidä kiinni ajatuksesta, että sinä kasvat henkisesti aina uuteen mittaan luettuasi lisää. Älä pysähdy äläkä minään hetkenä päätä, että nyt tiedät tarpeeksi tai että nyt löysit miellyttävän tavan uskoa johonkin, joka ainoastaan sumentaa realismin sinussa ja aiheuttaa narsistista naiivia tapaa kuvitella, että sinä olisit maailman napa kaikessa pienuudessasi.
Ole nöyrä, opiskele läpi elämäsi ja kunnioita elämää. Siinä hyvät ainekset erittäin mielekkääseen ja sisltörikkaaseen taipaleeseen tällä planeetalla, ihmisenä.
Ensiksi kiitoksia surullisen huvittavista lukuhetkistä.
Niin, sinä olet jo päässyt siihen vaiheeseen, että esität hyviä kysymyksiä itsellesi.
On mukavaa, että haet meiltä tukea. Tekstistäsi huokuu oma tuskasi, ja pelkosi.
Joko olet itse ymmärtänyt sen johtuvan omasta epäilyksestäsi. Toivon sinun jatkavan sisäistä tutkiskeluasi, vain matka uskovaisesta ateistiksi on paha, lopputulos todella mahtava, kun pääsee peloistaan ja tuskastaan ymmärtäessään jumalan olemattomuuden.
Tämä on se kohta joka minua huvitti, ei pitäisi, mutta kun se on selvästi se, mitä itse tunnet juuri nyt. Etkö tajua, vaihda se ateisti vain sanaan uskovainen, niin näet itsesi.
Ei tarvitse kiitellä, maltan odottaa kunnes olet perillä, tiedän kokemuksesta sinun silloin kiittävän meitä tuestamme.