Mitä sinulle kuuluu nyt?
Itse olen siinä vaiheessa, että isäni kuolemasta on 2v5kk.Pitkä surutie siis on takana ja kokemuksesta voin sanoa, että aika auttaa kyllä ja se, että hankkii aivoilleen valtavasti virikettä, yhdessä vaiheessa kävin esimerkiksi erittäin paljon elokuvissa.Suru ei anna armoa mutta aivot saavat tietyllä lailla lepoa kun on samalla pakko keskittyä johonkin muuhunkin.
Olen jo hyväksynyt tapahtuneen ja monet surua kokeneet ovat sanoneetkin, että kolmen vuoden kohdalla tapahtuu käänne parempaan, viiden vuoden kohdalla seuraava.Se ei kuitenkaan koske lapsensa menettäneitä.Ystävälläni meni sen surun kanssa 13v ensin, ennenkuin käänne parempaan tuli.
Luin jostakin, että pahin suru on se, että lapsi on syntynyt kuolleena tai elänyt vain vähän aikaa, sitten lapsen kuolema ja miehellä äidin kuolema.Mutta missään ei sanottu miten vaikeaa on tyttärelle isän kuolema.
Meitä on täällä monta eri vaiheessa surua ja siksi halusinkin kysyä, että mikä vointisi on nyt?

Vastaukset 2
Vanhimmat
ahkerasti pitänyt itseni kiireisenä, että kohta pitää tekemistä keksiä.
Pomo kyseli ylityöinnokkuutta kuukausi sitten, kaippa niitä voisi ottaa jos niitä vielä on.
Monet sanoneet minulle, että pitää kohdata suru. No tänäviikonloppuna on ollut ensimmäinen viikonloppu jolloin ei paljoa tarvitse saada aikaan. Oikeastaan kaikki on tehty jo. Tämä on vaan omituista, kun ei ole tekemistä, ei osaisi olla paikoillaan.
Nyt voisin kohdata sen surun, mutta ei se tule tilauksesta.
Kultani (nainen) tuli paremmin toimeen isänsä kanssa ja hänen isänsä onkin hänen kuoleman ottanut melko raskaasti, eli ryypiskellyt melko paljon, kuten minäkin. No minä ja hänen isänsä käytiin koko sairatelun ajan kultaa katsomassa lähes päivittäin viimeiseen asti.
Äidilläni levinnyt syöpä diagnoosi, eli ennuste ei hyvä. Kultanikin piti parantua 70% todennäköisyydellä. Äitini ei oikein halua puhua asiasta juuri mitään. No hänen ystävänsä ramppaavat hänen luonaan ja häntä katsomassa. Hyvä niin ja itse en oikein pääse kovin usein katsomaan, kun asuu kauempana. Mutta olen minä siellä käynyt kai 3 kertaa tässäkin kuussa. Sen verran on puhunut, että tupakanpolttoa ei lopeta vaan polttaa viimeiseen asti.
No jokainen tekee omat päätöksensä ja äitini sellainen jästipää, että jos jotain päättää niin se on niin.
Kiinteää ruokaa ei saisi syödä, mutta söimme pizzaa kun äitini sellaista aina haluaa kun menen sinne. Ymmärrän kyllä täysin, jopa kultani kohdalta hirmu pihi muuttui tuhlariksi jolloin aavistelin pahaa, mutta se hänelle suotakoon. Salasi minulta lääkäreiden ennusteet pöh...noo mä hoidin meidän taloutta ja kyllähän minäkin salasin meidän rahatilanteen, "kyllä meillä (velka) rahaa on". Kaippa olemme sitten tasoissa heh.
Sukulaiset hössöttää, että äitini ei saisi kiinteää ruokaa syödä, kun pizzoista ovat kuulleet. Kyllä minäkin tekisin mielitekoja jos itselleni tulisi huono ennuste. Ne elää pelossa, aika päästää irti, kuten sairaanhoitaja minulle sanoi viimeisenä päivänä kultani kuoltua.
Suremme joka lastamme, tai ystäväämme, joka vanhempaamme tai puolisoamme. Jokainen suru on yhtä arvokas, eikä surun määrää voi mitata. Yksilöllistä miten toivumme surustamme. Tyyli on vapaa.
Toinen päivä on kauniimpi. Aurinko lämmittää ja suo kauniin hymynsä. Toisena päivänä myrsky ulvoo ja tuuli repii alustukseni menemään. Tuntuu kuin olisin jälleen lähtöpisteessä... Toinen päivä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Missään ei ole mitään järkeä. Toisena päivänä nautin täysin siemauksin elämästä ja siitä, että olen vielä täällä. Nautin rakkaista läheisistäni. Erityisesti niistä, jotka ovat vierelläni olleet, vaikka joskus olen antanut siihen vähiten aihetta. Joskus näen elämän kauneuden, sen ainutlaatuisuuden. Joskus näen vain sen pelkän karmeuden, mutta sisimmässäni ymmärrän, että elämä on silti todella kaunis. Välillä viha ottaa minusta vallan ja riepottelee minua suuntaan ja toiseen. Vihaan välillä kaikkea ja se saa minut tuntemaan itseni pahaksi ihmiseksi. Viimein vihan myrsky lakkaa ja seuraa jälleen tyyneys. Silloin suru kaappaa vallan: itken, huudan, kiroan elämän epäoikeuden mukaisuutta. Eristäydyn surunvaltakuntaani ja joskus toivon, ettei minun tarvitsisi lähteä sieltä koskaan. Jos lähden, petän ystävääni. Jonain päivänä on päästetettävä irti, jatkaa elämää. Muisto kulkee sydämmessä lämpimänä kaipauksena. Vielä vuosienkin päästä vuodatan tuskan kyyneliä. Ikävä ei katoa koskaan..
Tekstini varmasti oli tuttua teille kaikille. Kuin lukisitte omaa elämäänne... Kuitenkin meidän jokaisen suru on niin erilainen.
Voimia kaikille surun polulle. Joskus elämä on rankkaa, hyvin rankkaa. Joskus se koettelee meitä hyvin rankasti ja epäoikeuden mukaisesti. Jokainen meistä joutuu näiden asioiden eteen joskus. Niissä ei ole mitään ihmeellistä. Ymmärrän sen nyt. Ennen aina kuvittelin, että nämä asiat tapahtuvat vain harvoille. Nyt ymmärrän, että niitä tapahtuu meille kaikille. Tukekaamme toinen toisiamme. Pitäkäämme toisiamme kädestä kiinni ja ottaakaamme toisemme lämpimään syliin. Kertokaamme toisillemme: olen vierelläsi tästä aina eteenpäin. Läheisen rakkaus on suurimpia voiman lähteitä. Tieto siitä, että toinen rakastaa vilpittömästi. Ihan aidosti. Se antaa voimaa ja yhden syyn lisää jatkaa elämää täällä. Jonain päivänä näemme auringon paisteen. Jonain päivänä olemme onnellisia jälleen.