olen täysin tarpeeton

Mukavaa iltaa sinulle, missä sitten oletkaan. Olen parikymmentä vuotta nuorempi kroonisesti masentunut ja pakko-oireista kärsivä nainen pääkaupungista. Räpiköin työelämässä. Psyykkiset sairauteni ovat väsyttäneet minut lähes näännyksiin ja pisteenä i:n päälle pitkän yksinolon jälkeen alkanut seurustelu päättyi alle vuoden jälkeen.
Koko kevään olen harkinnut mennä lääkärille ja pyytää sairaseläkkeelle. Tuntuu kuin koko elämä olisi vain pakkoa. Väkisin töihin, siellä saan jotain iloa jos onnistun tehtävissäni, väkisin syön, tulen kotiin, olen usein viikkoja tapaamatta ketään työn ulkopuolella ja menen surullisena nukkumaan. Aamulla harmittaa kun herään, toivon että katkeaisi yöllä verisuoni enkä enää heräisi uuteen aamuun.

Tällä motivaatiolla pitäisi jaksaa seuraavat 30-50 vuotta? Olen helluntailiikettä lähellä eävä uskova, ja tämä taitaa olla ainoa syy etten ole tappanut itseäni. Olen melko varma, että joutuisin helvettiin jos tappaisin itseni eli tästä pelosta elän. Sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä ikäiseni perheelliset ovat onnellisempia kuin yksineläjät.
Pidä kiinni rakkaistasi, he rakastavat sinua ehkä enemmän kuin osaat arvata. Vaikka murheita usein kasautuu joillekin henkilöille (siis kaikillahan niitä todella on, mutta joillekin todella kasautuu fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset kuormat) niin eihän me tiedetä jos juuri seuraavan nurkan takana odottaa jokin parempi elämänmuutos. Joku asia, jonka kokeminen vielä puuttuu ja elämä siitä kummenee edes asteen verran mielekkäämmäksi.
Ole varovainen, ettet kerro kaikkia murheitasi aivan kenelle tahansa. Jotkut vähemmän suruja kohdanneet, itseään vahvoina pitävät voivat satuttaa paljon neuvoillaan tyyliä ota vain itseäsi niskasta kiinni. Piristy. Lähde kuntoilemaan tai matkalle - näitä viisauksia saa kuulla.
Hyvää viikkoa sinulle.

Mulle tuli homealtistuksen jälkeen astma, kilpirauhassairaus ja kuvaamasi ihottuman kaltainen sairaus (Palmo plantaarinen pustuloosi - vanha vaiva aktvoitui niveloirein) sekä lisäksi masennus. Tämän jälkeen menetin vielä lapseni itsemurhan kautta n. vuosi sitten.

Käy tutkailemassa sivuja:

www.homeasunto.suntuubi.com

Jos vielä kartoitat tilanteesi noilta osin, kaikki lääkärit eivät todellakaan ole ajantasalla ja mullekin eräs lääkäri todennut ettei sellaista tautia ole kun PPP (palmoplantaa...), mutta siitäkin löytyy tietoja psoriasisliiton sivuilta. Allergiasairaalan lääkäri päätteli pahojen niveloireitteni johtuvan juuri siitä sairaudesta.

ettei suomessa olla kovin perhekeskeisiä. Itse haluaisin asua koko lähiperheen kanssa samalla korttelilla... elämä olisi yhtä juhlaa :) Sen takia ulkomaalaiset köyhätkin ovat onnellisia.

Aikuiset lapseni välillä kiukkuaa. En viitsi edes viestiä enää heille laittaa. Kotona on vielä kanssani yks lapsi. Hän sanoo välillä tosi rumasti minulle. Koen,että olen turha. Kunhan tämä nuorin muuttaa,joudan vaikka osastolle asumaan. Minulla ei ole mitään virkaa eikä kukaan kaipaa,vaikka kuolisin.

Tässä onkin 10 vuotta vanhaa ketjun aloitusta viesteinen jatkettu tasan 10 vuoden päästä. Ihan sujuvasti. - Mitähän kirjoittaneille nyt kuuluu?

Vastaavanlaista elämäntuskaa minäkin poden, motivaation puutetta. Kärsin ahdistuneisuudesta, peloista ja masennuksesta. Mutta käsitän niiden johtuvan enimmäkseen olosuhteistani. Kyllä elämän jaksaminen paremmin hoituisi jossakin ihmisyhteisössä! Ei ikinä ole ihmistä luotu olemaan yksinään ihan hiljaa kotonaan, kukaan ei tule eikä mene, eikä kuulu mistään mitään. Onneksi on netti, radio, tv, älypuhelin!
Pärjään vielä, kun niin paljon terveyttä on, että ulos voin aina mennä, ja vaikka seurakuntakokoukseen. Yksinäistä sielläkin, mutta ajattelin josko nyt syksyllä aloittaisin jossakin pienryhmässä. Kyllä tässä elämäntilanteessa yksinään pullikoidessa ja asioitaan murehtien suuresti auttaa, että on uskoon saanut tulla. Iankaikkisuus on hyvä Herran luona ja sinne voi jo katsella, tästä saan kärsivällisyyttä kestää tätä. Mielessäni siunaan ihmisiä, joita myös vähän ikävöin. Sekin on jotakin, kuin yhteyttä.

Lue kirja Ihmisyyden Rajalla, Viktor.E. Frankl muistaakseni...kaikki voi muuttua, itse takana 31 vuotta paniikkihäiriötä ja sen myötä yksinoloa ja enimmäkseen itsetutkiskelua jne. Koen kuitenkin että olen onnellisempi kuin esim. miljardöörit ja ns. menestyjät...ja muista: "Ei matkamme toki kuolemaan pääty, se on vain portti toiseen maailmaan, sen aika koittaa kyllä kaikille eikä mitään saa tästä maailmasta mukaansa, se on uusi alku, uusi olomuoto, uusi seikkailu..."

Voi kuulostaa kolkon analyyttiseltä, mutta ehkä et vielä ole sopeutunut fyysisiin sairauksiin, joita sinulle viime vuosina on puhjennut. Sairaudet tuovat rajoitusia elämään, ja uusien rajojen puitteissa elämiselle ei vielä ole löytynyt mielekkäältä tuntuvaa mallia.

Jos minun mummoni olisi tehnyt itsemurhan, se olisi ollut järkyttävä ja ahdistava kokemus minulle kun olin lapsi ja nuori. Pyydän että tarpeen tullen haet apua tuollaisiin ajatuksiin, ehkä jo nyt. Tee vakaa päätös, että itsemurha on poissuljettu vaihtoehto, ei pelkästään lastenlasten takia siis, vaan ensisijassa itsesi ja Luojan takia.