Olen ort.kirkon käännynnäinen, jolla on edessä kirkosta eroaminen ja paluu siihen hengelliseen yhteisöön, josta aikoinaan luovuin.
Vasta kirkkoon liitymisen jälkeen alkoi paljastua ortodoksisuuden kääntöpuoli: hengellinen julmuus, opillinen jäykkyys, ekumenian vastaisuus, Pyhän Hengen pelko ja arjen rakkaudettomuus, jota kirkko oikean opin nimessä on taas viime aikoina harjoittanut (tyyppiä Purmonen, Mitro, Pietarinen). Toisaalta olen havainnut epäjohdonmukaista lipsumista oikeaksi katsotusta opista tarkoitushakuisesti (mm. homojen pappeus).
Sain aikoinaan katekumeeniopetusta. Opetusta antanut pappi naureskeli kanoneille ja sanoi että niissä on vanhentunutta tavaraa, josta ei kannata kantaa huolta. Olin niin hyväuskoinen, etten lukenut kanoneita enkä esim. ort. katekismusta. Kanonit kuitenkin kaivetaan silloin tällöin naftaliinista (Mitron tapaus). En voi hyväksyä sitä, että kirkolla on oikeus käyttää kirousta (anateemaa). Kauhistuin siitä, että ort. katekismuksen mukaan suojelusenkeli jättää lapsen, jos lapsen vanhemmat eivät rukoile lapsensa puolesta.
Luulen, että on muitakin, jotka ovat liittyneet ort. kirkkoon liian kevyin perustein. Olisi tärkeää, että katekumeeniopetuksessa otettaisiin selkeästi esille myös myös opillisesti vaikeat asiat.
Kirkkonne tarvitsee jäseniä, jotka voivat omaksua oppinne kokonaisuudessaan. Yksityinen kristitty tarvitsee sellaisen yhteisön, jonka oppiin voi rauhallisin mielin kaikesta sydämestään liittyä.
Kristus on viinipuu ja me olemme oksia. Voi olla, että olen puuta rumentava tuulenpesä, mutta ravintoni saan Kristuspuusta.
Siunausta ja rohkeutta katekumeeniopetusta antaville papeille.
Vasta kirkkoon liitymisen jälkeen alkoi paljastua ortodoksisuuden kääntöpuoli: hengellinen julmuus, opillinen jäykkyys, ekumenian vastaisuus, Pyhän Hengen pelko ja arjen rakkaudettomuus, jota kirkko oikean opin nimessä on taas viime aikoina harjoittanut (tyyppiä Purmonen, Mitro, Pietarinen). Toisaalta olen havainnut epäjohdonmukaista lipsumista oikeaksi katsotusta opista tarkoitushakuisesti (mm. homojen pappeus).
Sain aikoinaan katekumeeniopetusta. Opetusta antanut pappi naureskeli kanoneille ja sanoi että niissä on vanhentunutta tavaraa, josta ei kannata kantaa huolta. Olin niin hyväuskoinen, etten lukenut kanoneita enkä esim. ort. katekismusta. Kanonit kuitenkin kaivetaan silloin tällöin naftaliinista (Mitron tapaus). En voi hyväksyä sitä, että kirkolla on oikeus käyttää kirousta (anateemaa). Kauhistuin siitä, että ort. katekismuksen mukaan suojelusenkeli jättää lapsen, jos lapsen vanhemmat eivät rukoile lapsensa puolesta.
Luulen, että on muitakin, jotka ovat liittyneet ort. kirkkoon liian kevyin perustein. Olisi tärkeää, että katekumeeniopetuksessa otettaisiin selkeästi esille myös myös opillisesti vaikeat asiat.
Kirkkonne tarvitsee jäseniä, jotka voivat omaksua oppinne kokonaisuudessaan. Yksityinen kristitty tarvitsee sellaisen yhteisön, jonka oppiin voi rauhallisin mielin kaikesta sydämestään liittyä.
Kristus on viinipuu ja me olemme oksia. Voi olla, että olen puuta rumentava tuulenpesä, mutta ravintoni saan Kristuspuusta.
Siunausta ja rohkeutta katekumeeniopetusta antaville papeille.
Vastaukset 29
Vanhimmat
opetuksen sisällöstä? Ei kirkkoa valita sen mukaan mikä on "kivaa" ja sopii itselle mukavasti, vaan tulee etukäteen harkita vakavasti, miten kirkon opetuksen sisäistää ja hyväksyy omakseen!
sisäistää sen, mikä on yleisen mielipiteen mukaan oikein?
Jos todella otat selvää kirkon opista, tulee sinun myös tutustua kanoneihin ja tutkia syvällisesti kirkon opetusta ja traditiota. Et voi valita "vähän tuota, pikkuisen tätä ja tämmöistä en huoli ollenkaan"-tyyliin, vaan paketti on kokonainen, kaikkinensa. Olet ilmeisesti liittynyt kirkkoon liian kepein perustein, ehkä sen "kauneuden" ja mystiikan ja kirkkolaulun takia??? Olisi kannattanut tarkastella etukäteen, mitä on tämän näkyvän julkisivun takana sen rakennuspuina ja harkita uudelleen. Olet ilmeisesti edellisessä uskontokunnassasi tottunut helppoon "uskonnollisuuteen", jossa ei tarvitse hyväksyä mitään, mikä ei miellytä, ortodoksisessa kirkossa se ei käy.
No, minut on kastettu synnyttyäni tähän maailmaan. Ja täytyy sanoa, että tässä tätä nyt sitten ihmetellään. Paljonko uskontotuntien ym:den tahojen asioiden opiskeluvaiheessa nuorella vielä on ymmärrystä käsittää, mihin mikäkin asia liittyy. Minulle on ollut järkytys esim. juuri tuo itsemurhaan suhtautumisasia, jota lähdin selvittämään, kun näien erään toisen keskustelupalstan otsikon. Paljon on pieneltä ja nuorelta vaadittu, jos pitäisi osata nähdä noiden jäykkien ajatusten taaksekin. (Enkä BTW ole vieläkään tolkullisesti selvillä, mikä käytäntö itseasiassa on ja mitä se on eri seurakunnissa eri aikoina ollut, joka ymmärtämättömyys voi johtua oman ymmärryksen rajoittuneisuudesta). Minusta esim. tämä itsemurhatopiikki on sellainen aihe, että huolimatta siitä, että teko nähdään elämän vastaisena (jota se varmasti jokaikisen mielestä on), niin eikö olisi aika miettiä ja selvittää tämä asia riittävän selvästi ihmisille. Oma kantani vaan on, että on lajittelevaa puuhaa alkaa arpomaan vielä piispan kanssa itsemurhan tehneen ihmisen siunaamista. Eihän siinä hänen itsemurhaansa siunata vaan saatetaan haudan lepoon ja Jumalan eteen kirkon jäsenenä (kirkollisveroa maksaneena). JOS olisi niin, että joku esim. masennuspotilas itsemurhan tehtyään on jäänyt siunaamatta, niin minusta asia liikkuu silloin jo syrjinnän alueella. Joka tapauksessa on arveluttavaa, jos henkilöön, vainajaan ja omaisiin asennoidutaan jotenkin toislaitaisesti kyseisessä tilanteessa.
Että tässä yksi asia, mitä herään ihmettelemään vasta todella pitkän tieni kuluessa.
Vaikka paljon on tietysti hyvä vaatia kirkon opetuksen sisäistämisestä rivijäseniltä, niin ei kai tässä sentään tarvitse olla maailman oppineimpien luokkaa (jotka hekin ovat kautta aikain setvineet asioita ja päätyneet sitten johonkin lopputulokseen, ajassaan ja kulttuurissaan). Ja jos vanhat opit on laitettu Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena tehtyjen päätösten ja näkemysten nimiin, niin siihenkö se Pyhän Hengen toiminta maailmassa sitten loppuikin?
Kun tuosta itsemurha-asiasta esim. nyt olen kummastellut, niin ei se tietenkään tarkoita, että mielestäni kirkon pitäisi pitää itsemurhaa rutiinihommana, tai että kynnystä itsemurhaan jotenkin pitäisi madaltaa ja ymmärtää. Vaan sitä, että syitä ja taustoja, mekanismeja ja ihmisyyttä olisi ehkä syytä ymmärtää. Ja tätä myötä käsittää itsemurhankin tehneen ihmisen arvo ja arvokkuus Jumalan edessä. Ja saattaa tällainenkin vainaja yhtä arvokkaasti ja kunnioittaen hautaan. Mitä ihmettä tässä välissä tehdään jollain "piispan konsultoinnilla"? Onko se sitten taas joku kanonien kaivelemisen ja sattumanvaraisen tulkinnan paikka? Tässä mielessä esim. tarvitaan mielestäni myös Mitron käyttämää sanaa "päivitys".
Siksipä sanoisinkin tähän, että eiköhän esim. ortodoksiuuteen kääntyneillä että myös jo siinä olleilla ole täysi oikeus ja ehkä velvollisuuskin juuri tutkailla omaa sydäntään sekä etsiä sitä uskoa. Vai kielletäänkö kanoneissa ajatteleminen?
Sen vielä sanoisin, että kun perheessä ja ihmissuhteissa riidellään ja neuvotellaan, etsitään ja opetellaan uutta. Opetellaan myös kohtaamista ja vuorovaikutusta, rakastamista ja kaikkia tunteita... Koko ihmiselämä on opettelemista - ja silti hyväksytään... Mikä suhde tai yhteisö pystyisi elämään ja olemaan vahva, jollei se hyväksyisi toisiaan vajavaisuuksista huolimatta? Jotenkin toivoisin tämmöistä inhimillisyyttä mukaan itsekullekin. Minusta esim. tuo itsemurha-asian hienoinen häilyvyys ei anna viestiä ihmisen hyväksymisestä. IHMISEN, ei itsemurhan.
Itse en hae kirkosta "kivaa", en tosiaankaan. Kyse ei ole tässä ihmettelyssäni siitä. Mutta tarvitseeko sen sitten olla tuomitsevaa? Minusta ei.
Kilvoittelu ja itsensä tutkiminen ovat varmasti jokaisen oma henkilökohtainen asia ja siinä riittää työtä lakkaamatta. Toivoisin vain, ettei se johda pahimmillaan itse elämän elämäkielteisyyteen. Se, mitä olen oppinut itse, on ollut enemmänkin kilvoittelun tie. Jos olisin jo ennen kastettani opillisesti täydellinen ja kaiken opin täydesti omaksunut ihminen, olisin varmaan jotain muuta kuin ihminen.
Itse näen elämän epätäydellisenä ja juuri siksi niin täydellisenä. Vaivoja ja vastuksia on ja kuuluu elämään. Jos elämä ja maailma ovat totta, niin ei me maailmasta pakoon päästä kuin ehkä ankaran luostarikilvoituksen kautta. Jollekin se on oikea tie. Mutta niin kauan, kun koen, että oamll akohdallani haluan elää ihmisten ja elämän keskellä, siis maailmassa, niin niin kauan koen, että minun on tultava juttuun tämän maailman kanssa. Aina se ei onnistu, aina en osaa. Mutta en voi kääntää itseäni oman kokemukseni mukaan pois päin kanssaihmisestä. Siksi koen niin vahvasti eettisesti väärinolevana esim. sen, että itsemurhan tehnyt ihminen olisikin yhtäkkiä jotain, johon vähän niinkuin "pitkällä tikulla koskettaisiin". Minusta tämä kertoo enemmänkin siitä, millainen suhde meillä on itselle uuteen ja outoon ja missä valossa kohtaamme esim. mielenterveydeltään järkkyneen lähimmäisen.
korostaa yhteisöllisyyttä.
Tämä on monelle vaikea asia, ollaan eletty luterilaisessa valtakulttuurissa niin pitkään.
Seurakunnan jäsenen itsemurha on sikälikin vaikea asia, että se koskettaa koko yhteisöä ja pakottaa katsomaan peiliin.
Onko todellista yhteisöllisyyttä vai ollaanko vain fiilistelemässä .
Monelle Kirkkoon liittyneelle on ollut yllätys havaita, että ortodoksisuus on mystistä mutta varsin syvää ja rankkaa jos tätä ilmaisua halutaan käyttää .
Mitä enemmän syventyy, sitä rankemmaksi käy; ja niin pitää ollakin .
Vauvat siirtyvät jossain vaiheessa kiinteään ravintoon.
En käsitä, miksi kristittynä itseään pitävän pitäisi hyväksyä "koko paketti", jos se sisältää lähimmäisten simputtamista, ihmisten perusoikeuksien tallaamista ja pärstäkertoimen käyttöä opinkappaleiden soveltamisessa. Puhumattakaan noita evankeliumin hengen vastaisia kirouksia ja kirkosta erottamisia.
Kristittynä olemiseen kuuluu myös särmä ja henkilökohtaisen vastuun ottaminen silloinkin kun se ei tuota kirkollista siunauskirjaa. Monet "hyvät" ortodoksit olisivat olleet varmaan erinomaisia apulaisia keskitysleirillä. Painetaan nappia, kun auktorotieetti käskee. Sellainen yhteisöllisyys pelottaa, siitä on esimerkkejä ort. kirkossa riittämiin.
oppia, etkä voi sitä hyväksyä, ei sinun pitäisikään edes ajatella ortodoksiseen kirkkoon kuulumista. Ei KIRKKO tallaa perusoikeuksia, eikä käytä pärstäkerrointa, ei kiroa eikä erota kirkosta. Jos jotain tällaista tapahtuu, tekee sen joku yksittäinen IHMINEN, joka ei myöskään ole - etenkään jos on pappi - ymmärtänyt kirkon opetuksia.
Kristittynä olemiseen kuuluu myös nöyryys itseään isompien asioiden edessä, ja lähinnä sitä vastaan on kuka milloinkin taistellut, ns. "yksilöllisten" oikeuksien nimissä. Jokaisessa kristillisessä kirkossa ja kaikissa muissakin kirkoissa on aina omat sääntönsä, joita tulisi noudattaa, niin ortodoksisessakin kirkossa. Joskus mennään liiallisuuksiinkin ja tulkitaan väärin, niinkuin muutamista kirjoituksista käy ilmi. Kirkolla on selkeä toimintatapansa ja sen jäsenten oma velvollisuus on olla tietoisia niistä.
Ennakkoluulosi näkyy vastauksestasi. Etsin aikoinaan ort. kirkolta yhtenäistä tulkintaa, joka antaa selkeitä Raamatun mukaisia vastauksia elämän ongelmiin. Protestanteissa minua kiusasi aikoinaan hajanaisuus ja lahkoontuminen.
Mitä enemmän opin tuntemaan ort. kirkon tulkintoja, huomasin että Uusi Testamentti on mennyt pesuveden mukana ja tilalle on tullut pyhien isien jäykkä osin evankeliumien hengen vastainen tulkinta, joka tuntuu minusta päivä päivältä yhä enemmän fariseusten perinnäissääntöjen kopiolta.
Ortodoksien arki on sen sijaan helpompaa kuin eläminen entisessä ja tulevassa uskonnollisessa yhteisössäni. Juopottelu, panettelu, aviorikokset ja homous ovat siellä selvästi syntinä pidettyjä. Myös papiston oletaan elävän raittiina yhden naisen miehenä ja pystyvän hoitavan myös perheensä.
Kysymys on kohdallani kuitenkin totuuden etsinnästä. Kanonit eivät voi mielestäni ohittaa Uutta testamenttia. Petyin ortodoksiseen kirkkoon myös siinä, että en ole löytänyt sieltä arjen hyvyyttä.
Vaimot, olkaa miehillenne ALAMAISET! Kaikenlaisiin Paavalin puheisiin aina miehet vetoavatkin, vaikka hänkin on sanonut kaikenlaista sellaista, mikä ei ole tästä maailmasta eikä välttämättä ole ollut silloinkaan.
Olen tätä asiaa itsekin ihmetellyt, että miten voi käännynnäisten koulutusta pitää yhteys-liikkeen listoilla oleva henkilö? Siis henkilö, joka ei arvosta kirkon oppeja pätkääkään. Minkälaista on koulutuksen taso silloin? Ala-arvoista vastaan minä!
Tähän on ehdottomasti saatava muutos. Käännynnäiset eivät selvästikään ole ymmärtäneet mihin ovat liittyneet. Alkavat täällä sitten vaatimaan kirkon muuttumista heidän mieleisekseen. Jopa papisto on saanut liian vähän koulutusta, jos ovat käännynnäisiä. Piispoistakin 80 % on käännynnäisiä!
Omat taustani, pappini ja kasvuvaiheeni piispat ovat ollet läpiortodokseja kaikki. Eivät käännynnäisiä. Uskonnon opettajakin sitä ortodoksisuuden ydintä.
Ja ajatella, silti voi tulla vaihe, että havahtuu siihen, että joku asia sotii omaa kristilliseksi koettua etiikkaa vastaan.
Esim. tuo itsemurha-aihe taas: Kyllähän tiesin toki sen, että on ollut nähtävästi aika, että itsemurhan tehnyttä ei ole laitettu edes siunattuun maahan. Nämä opit kyllä olin kohdannut. Ja niellut. Eli ei ole jäänyt oppi tietämättä, ei tuntematta. Samassa syssyssä tunnistan saaneeni myös aimoannoksen arvolatausta, mikä käsityksiin on kuulunut.
No, nyt sitten vuonna 2009 alan tarkistamaan, mikä mahtaa olla kirkon kanta asiaan nykyään. Ja en saa siitä oikein selvää. Käsitykseni on, että "konsultoidaan piispan kanssa". Miksi en siis saisi ihmetellä: Miksi ihmeessä? Sillä Luojan kiitos, tässä välissä on tullut kontaktipintaa myös maailman kanssa. Ei, se ei ole sama asia kuin saatana. Vaan ihmisiä, tarinoita, kohtaloita, asioita, näkemyksiä.
On päässyt käymään niin, että omasta mielestäni aivan oikeutetusti kysyn, onko kirkko aivan ajantasalla tämän asian kanssa.
Ja kaikki tämä ilman käännynäisiä (joita kunnioitan aivan yhtä lailla kuin ketä tahansa muuta).
Tämä kysymys kuten seksuaalivähemmistöhin suhtautuminen vaatii päivittämistä.
Kirkolliskokous pidetään piakkoin; vaikutetaan päättäjiin !
tiesitkin, on ollut aika, jolloin itsemurhan tehnyttä ei haudattu siunattuun maahan. NYKYÄÄN kirkko on ajantasalla ja ymmärtää, että itsemurhaaja saattaa todellakin olla sellaisessa mielentilassa teon tehdessään, että sitä ei pidä katsoa synniksi. Sen vuoksi pappi - joka usein on tuntenut vainajan - lähinnä varmistaa tämän edellä mainitun käsityksen piispalle, joka kuitenkin on se ylin taho, jolta papistokin ohjeensa saavat. Ei liene kovin vaikeata ymmärtää ja hyväksyä???
Jos näin on, niin tuo jo selventää paljon. En ole tiennyt käytäntöä enkä tämän "piispalle varmistuksen" sisältöä enkä myöskään sitä, onko näin kaikkialla j akuinka kauan näin on ollut. Joskaan se ei aivan tässäkään selviä... Selvitetäänkö piispalle kaikkien vainajien kuolinsyyt? Ja yhä vain: Miksi ihmeessä tämä piispalinkki tässä? Eikö itsemurhan tehnyttä yksinkertaisesti voisi vain siunata yhtä kaikki arvokkaasti?
(Entä onko itsemurhan tehneille kenties eri rukouksia tms. tekstejä...? "Paljastetaanko" palveluksessa jotenkin muille hautajaisvieraille kuolinsyy?)
Ja kun ei ole ollut tällaisissa käytännöissä tekemisissä, niin ei vaan voi tietää... Siksi kyselen.
Vielä lisänä tuohon edelliseeni: Jos tämä on kirkon käsitys nykyään, niin eikö se ole samalla myös piispan käsitys? Miksi tämä piispan konsultointi tai varmistaminen? Eikö se ole omiaan luomaan hämmenyystä tilanteessa (esim. omaisille - joilla usein voi olla se vanha käsitys).
Kun seuraa näitä säikeitä alkaa epäilemään, että ovatko kaikki lukeneet muitakin tämän palstan säikeitä. Täällä on ikään kuin useita rinnakkaisia keskusteluja, joiden ei helposti uskoisi käsittelevän samaa uskontoa.
Tämän päivän keskeisiä valintoja on pysytäänkö pääsääntöisesti ortodoksisessa uskossa kanoneineen kaikkineen ja haetaan ohjausta Konstantinopolista vai koetaanko ympäröivä yhteiskunta monine uskontoineen ja uskonnottomineen tärkeämmäksi innoituksen lähteeksi.
Jos näissä peruskysymyksissä ei pian saada selvää kannanottoa esipaimenilta (siis heidän enemmistöltään), niin muutaman vuoden kuluttua Suomen ortodoksista kirkkoa uhkaa vastaava hajaannus, kuin mikä on menossa luterilaisten keskuudessa.
Minä olen hyvin kiitollinen omalle katekumeeniopettajalleni siitä, että hän ei päästänyt minua kirkon jäseneksi vain muodollisen juttelun perusteella vaan selitti syvällisesti traditionaalista oppia ja varmisti eri tavoin, että olen ymmärtänyt. Tästä tosin on seurannut, että en voi hyväksyä menossa olevaa "ekumeenista" kehitystä, jossa luterilaiset vievät ja ortodoksinen yhteyspapisto ei edes vikise. Kuitenkin on muistettava, että ortodoksinen kirkko ja traditio on reilusti yli tuhat vuotta vanhempaa, kuin mikään protestanttinen kirkkokunta ja erillisseurakunta.
Meillä Helsingin seudulla on sellainen esipaimen, kuin minkä olemme ansainneet. Yrittäkäämme silti pysyä ortodoksisuudessa ja sen sisällä suhtautua rakkaudella ihmisiin samalla, kun muistamme, mitä oppimme sanoo ihmisten teoista.
Kirkko elää maailmassa, mutta ei saa elää maailmasta vaan taivaasta. Kaikki, mikä on kivaa ja maallisen lain mukaan sallittua, ei aina ole rakennukseksi ortodoksiselle uskovalle. Lähimmäisen rakastaminen ei tarkoita kaikkien hänen tekojensa kritiikitöntä hyväksymistä.
Ortodoksinen kirkko on esiintynyt erittäin jämäkästi, voi kysyä ehkä liiankin?
Toisaalta meillä on paljon tekemistä oman kirkkoperheemme sisällä: Suhteet orientaaleihin ja uniaatteihin esim.
Kirkko avautuu suhteessa yhteikuntaan .Tässä kulttuurissa se ei ole ollut aikaisemmin mahdollista.
Totta kai tämä on kriisin paikka.
Järjestystä syntyy kaaoksen kautta ja kriisi on luova mahdollisuus.
Piispoja ja pappeja solvaamalla emme auta uuden luomisessa.
Hiippakunnan piispa on seurakuntien pappien ylin "esimies" ja hän viime kädessä päättää esim. nyt puheena olevasta asiasta lopullisesti. Maallikoilla eikä kaikissa asioissa papeillakaan ole yksin oikeutta tulkita ortodoksisen uskonopin ja käytäntöjen toteuttamista, vaan - kuten varmaan olet jostain lukenutkin - aina on olemassa joku, joka on auktoriteetti; seurakuntalaisella rippi-isä, papilla piispa ja piispainkokous, jne. Aikojen alusta on ollut ns. "pyhiä isiä", "viisaita vanhuksia", joilta on kysytty neuvoa erilaisissa asioissa, niin hengellisissä kuin maallisissakin ja käytännöllisissä asioissa. Ei ole oikein sälyttää vastuuta yhden ihmisen harteille toisen ihmisen äärimmäisestä ratkaisusta elämänsä suhteen, sen vuoksi pappi voi jakaa sen oman ylempänsä kanssa.
Tämä on tulkintaa sen mukaan, mitä olen itse saamastani katekumeeniopetuksesta nelisenkymmentä vuotta sitten saanut evästykseksi. Kysy papeilta ja varmista tämä asia, silloin voit omasta puolestasi ehkä auttaa jotakuta toista ymmärtämään tätä raskasta asiaa!
Tattis vaan asiallisesta vastauksesta... Ehkä näissä vähä vähältä pääsee eteen päin.
Toki ymmärrän, että on erinäisiä säädöksiä ja käytäntöjä. Tässä tulee vaan ihmeteltyä, miksi jotkin asiat vaatisivat vielä nykyään jonkinmoisen muodon; kuten piispalinkki itsemurhatapauksissa tai jokin anateeman olemassaolo. Itsemurhan suhteen tuntuu, niinkuin olen todennut, että mitä virkaa tällaisella piispayhteydellä on? Jos taas pappi tarvitsee työnohjausta, niin eikö tällaisia voisi käydä (uhreja nimeämättä) muissa yhteyksissä läpi (vaikka piispan kanssa) ja hoitaa itse hautaaminen ja oamisten tuki niin kuin muidenkin vainajien kohdalla toimitaan.
Papit, jos ketkä voivat olla ja ovat paljon kantajina ja tarvitsevat varmasti omalla tavallaan tukea ja sellaista. Pappi varmaan joutuu kohtaamaan niin paljon ja kaikenlaista, että maallikolta loppuisivat eväät...
Itsemurhatapauksessa tietysti varmaan eniten ja pisimpään tukea tarvitsisivat omaiset ja mieluiten itse potentiaalinen itsemurhaaja ennen kuin ehtii tekemään mitään itselleen. Tässä vaan saattaa olla kirkon sangen vaikea pysyä tilanteen hermolla, kun on hoitoammattilaistenkin näköjään vaikeaa. (Josta tuleekin taas mieleen kirkon sekä lähimmäisten rooli ihmisten elämässä ja mahdolliset muodot olla konkreettisesti tukena tms.)...
Kirkko voi korjata toimintaansa vain kävelemällä pari aselta taaksepäin ja jatkamalla taas pitkin pääväylää.
Ei kannata lähteä hortoilemaan suolle, jonne joku toinen on tehnyt pitkospuut. Jos puun paikkaa ei tiedä puolen metrin syvyydessä, niin saattaa hulahtaa muraan ja vajota sinne lopullisesti.
Tietysti kriisi syntyy sitten, kun ollaan siellä suomättäällä, eikä kukaan tiedä, missä ne pitkospuut jatkuvat eteen tai taakse.
Niin, että anateemakin... Siitäkin tosiaan kannattaa ottaa selvää, jos saa. Tästä tulee käsitys, että se kohdistuisi mahdollisiin harhaoppisiin ajatuksiin, mielipiteisiin. Eli voiko mennä tässäkin ohi jopa ihmisoikeuksien: ei mielipidevapautta?
Vaikka tällaista ei käytännössä kai tapahtuisikaan, niin miten tällainen oikeasti mahtuu olemaan tässä ajassa ja kulttuurissa?
Pointtini on tässä se, että vaikka korostettaisiinkin jossakin uskonnollisessa yhteisössä puhdasta oppia ja kilvoittelua jne., ja vaikka ihmiset pyrkisivät parhaansa mukaan siinä yhteisössä elämään niin, niin mitä hyvää tällaiset jyrkkyydet tuovat? Mihin tilanteisiin ne on tarkoitettu? Mistä anateema tulee? Raamatusta? Millaisena aikana se on otettu käyttöön? (Anteeksi jälleen kerran keskeneräisyyteni). Mikä on esim. uskontunnustuksen sisältö?
Mitähän kannanottoja on toisen murhaa, perheväkivaltaa, raiskausta, ryöstöä, huijausta, henkistä väkivaltaa, seksuaalirikoksia vastaan?
Entä ovatko "juopot, abortin tehneet, prostituoidut" jne. niitä "huonoja kristittyjä?
(Jaa... Mitenkäs se Jeesuksen elämä muuten menikään...?)
Ja toivottavasti sentään saa kysyä...
Voiko tällaisista keskustella isien kanssa? Tai seurakuntien keskustelutilaisuuksissa? Julkisesti? Vai onko tämä kääntyville tulokkaille ja experteille tarkoitettua erityisosaamista?
Mitä ihmeen kannanottoja ihmiset kaipaavat murhista, perheväkivallasta, raiskauksista, ryöstöistä jne.? Eiköhän ne ole jo kymmenen käskyn perusteella tuomittu? Vai olenko ihan erehtynyt?
Noista juopoista, abortintekijöistä ja prostituoiduista luin vastikään jostakin (anteeksi, en merkinnyt lähdettä muistiin), että heidän on helpompi katua (ts. metanoia, mielenmuutos) ja tehdä parannus kuin itseään hurskaina pitävien ihmisten: fariseuskin luuli olevansa hurskas ja kehui itseään, mutta publikaani tajusi olevansa syntinen ja katui.
niin hölmöä pappia ei Kirkossa ole ettei pystyisi keskustelemaan.
Ongelma saattaa olla se, ettei seurakuntalainen luota( ei ole ymmärtänyt pappeutta) rippi-isään ja jättää kertomatta juuri niistä asioista jotka rassaa.
Vain niihin asioihin voidaan ottaa kantaa jotka esiin tuodaan.
No. se oli ikään kuin retorinen kysymys. Jos mielipiteen vuoksi voi teoriassa käyttää anateemaa, niin miten suhteudutaan esim. väkivaltaa tehneeseen? Väkivallan tekoa ei saa tekemättömäksi. Miksi mielipiteen takia olisi olemassa anateema? Katolinen kirkko on lopettanut pannan käytön, jota nettilähteen mukaan lähinnä voitaisiin rinnastaa anateemaan.
Jehovan todistajilla on kai vastaava käytäntö. Ja varmaankin uskonnollisissa ryhmissä, on vastaavaa ryhmästä erottamista.
Mitä hyvää tällainen jyrkkyys voi tuoda mukanaan? Miten se sopii ihmisoikeuksien (YK.n n yleismaailmallinen ihmisoikeusjulistus) vastaisesti tähän aikaan? Mielipide ja ajatus ei käsittääkseni saa aiheuttaa esim. syrjintää.
Senhän takia meillä on esim. rippi-isä ja katekumeeniopetusta, että näistä asioista saadaan tietoa ja kysytään jos jotakin on jäänyt epäselväksi. Meillä esim. on vuosittain 12 kerran sarja ns. seurakuntakurssina, johon osallistuu vähintään puolet kirkkoon kuulumattomista ja seurakuntalaisista ovat monet joka kerrtan mukana, sillä kirkon ja sen oppien ja tapojen määräon niin valtava, että en voi edes eläessäni toivoa tietäväni kuin murto-osan siitä. Siis tämmöisenä tavallisena seurakuntalaisena, jolla ei ole teologista koulutusta ja kokemusta. Siksi käyn joka vuosi kurssin uudelleen, koska joka kerta opin jotain, mitä en ole aiemmin ymmärtänyt!
(Laitan vielä yhden tänne palstalle ja vaikka tähän pötköön... Ajattelin vielä vastata nimim. "Cocoon", kun hän kysyi jossain (mitä en nyt löydä), että tiedänkö mitä nyt haluan (tai jotain sellaista; jota en ihan ymmärtänyt, mitä hän tällä tarkoitti...), mutta yritän vastata jotain...
Löysin muutama päivä sitten tämän palstan ja koska jonkin aikaa oli mieltäni vaivanneet jotkut asiat, niin niitä rupesin ääneen miettimään. Minulla tässä on kyse enemmänkin oman tutkiskelun tilasta. En minä kirkkoa muuttamassa välttämättä ole tai vaatimassa sitä ja tätä tai varsinkaan kokoajankivaa. Ei ole mitään missiota suureen vallankumoukseen. Omat tunnot käyvät vaan tässä keskustelua niiden asioiden kanssa, kuinka asiat nyt ovat, käytännöt, opit, säädökset jne.
Ehkä aikani näitä pohdin, ehkä tosiaankin keskustelen jonkun tai joidenkin pappien kanssa, ehkä käyn seurakunnan tilaisuuksissa kuuntelemassa, ehkä aikanaan sovitun, näen, ymmärrän, lakkaan ihmettelemästä. Tällä hetkellä lähinnä kaduttaa, että mitä menin päätäni aukomaan. Henki tuntuu paikoin täällä sangen armottomalta ja ankaralta.
Toivon enkä niin halua, että jotenkin ajautuisin pois päin kirkosta ja joutuisin miettimään eroamista. Minusta se ei ole ensisijainen ratkaisu. Mieluummin yritän tutkiskella näitä asioita. Itselleni rakkaus ortodoksiseen kirkkoon on syvä, se on myös suuri ja tärkeä asia. Ortodoksisuus on kuitenkin erittäin tärkeä osa identitettiäni ja minuuttani. Ei sellaisia pyyhitä pois noin vain. Juuret ovat syvällä ja jos elämä on ortodoksista ollut, ja se on perintö, kasvualusta, tahto jne., niin onhan se merkittävä osa ihan olemisen suuntautumista ja arjen mieltä, ihmistä, elämää.
Voi olla, että tarvitsen katumuksen sakramentin. Voi olla, että eroan joku päivä kirkosta. Kirkkoa vastaan en taistele. Tämä on oma sisäinen taisteluni. Sillä kuten sanottua, ei eroamisen tie ole minun tieni. Sellainen tuntuu väkivataiselta ja mielivaltaiselta.
En tiedä, miten kirkosta eroavat kokevat asian, onko irottautuminen prosessi vai miten sen kanssa pystyy elämään. Miten hukuksissa on tai miten järjellä asian pystyy ottamaan...?
Että yhdenlainen vastaus kysymykseen "mitä tahdot", vaikka ehkä kysyjä tarkoitti sillä jotain muuta. Ehkä tahdoin vähän artikuloida ajatuksiani, sillä pitkät ajat yksin ajatustensa kanssa ei oikein selkiytä itselle tilannetta - eikä ajatuksia. Tarvitsee heijastuspintaa.
Uskon, että jokainen lukija pystyy erittelemään omat ajatuksensa ja käymään omat keskustelunsa. Jokaisella on oma uskonsa. Eihän tässä maailmassa parane kaikkien haahuilijoiden juttuihin mennä. Joten oletin, että tällainen itsekseenpuhelu ja kuitenkin jonkinlainen vastakaiku, eli keskustelevuus, jotenkin edistäisi omaa ajatustani, jota halusin purkaa. Mielipiteitä on yhtä kaikki rikkaus vaihtaa. Kunnioitan kaikkien palstalaisten mielipiteitä ja omaa uskoa, käsitystä uskosta ja omaa ortodoksisuuttaan, ortodoksista kirkkoa.
Palstalaisia en ole tiennyt enkä tunne entuudestaan, joten sikäli koen, että tässä pikemminkin ajatukset vaihtuvat omassa "sfäärissään".
Ja tämä oli lähinnä tällainen polku tänne palstalle. En oikein ole aina palstojen ääressä kerkeävää tyyppiä. Joten poistun kuvioista ihan omien arjen rytmien takia. Vointeja kaikille! Ehkä rukoilemme rinta rinnan seuravassa palveluksessa.)
"Vasta kirkkoon liitymisen jälkeen alkoi paljastua ortodoksisuuden kääntöpuoli: hengellinen julmuus,"
Mikä "hengellinen julmuus"?
"opillinen jäykkyys,"
Siis että on oppi, jonka sisältöä ei ratkaista huutoäänestyksin?
"ekumenian vastaisuus,"
Ortodoksinen kirkko on ekumeeninen = maailmanlaaja. Mutta ehkä tarkoitatkin ekumenismia, joka totisesti on Perkeleen salajuoni Kirkon heikontamiseksi, jonka välineeksi protestantit on valjastettu.
"Pyhän Hengen pelko"
Pyhän Hengen pilkkaaminen on ainoa synti, jota Kristuksen mukaan ei ole mahdollista saada anteeksi.
"ja arjen rakkaudettomuus, jota kirkko oikean opin nimessä on taas viime aikoina harjoittanut (tyyppiä Purmonen, Mitro, Pietarinen)."
Vika ei ole Kirkossa vaan sen erehtyväisissä jäsenissä, joita papisto ja piispatkin ovat.
"Toisaalta olen havainnut epäjohdonmukaista lipsumista oikeaksi katsotusta opista tarkoitushakuisesti (mm. homojen pappeus)."
Ei Kirkko tuomitse homoseksuaalista taipumusta eikä kiellä tämän taipumuksen omaavia toimimasta pappeina. Siveysvaatimukset tietysti ovat kaikille samat sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Ne koskevat yhtälailla papistoa kuin maallikoita.
"En voi hyväksyä sitä, että kirkolla on oikeus käyttää kirousta (anateemaa)."
Siis et voi hyväksyä sitä, että Kirkolla on joitakin keinoja osoittaa jäsenilleen, että harhaoppiseksi ryhtyminen on petos, jonka seurauksena päättyvät edellytykset jatkaa Kirkon jäsenenä, ellei asiaan saada korjausta? Evankeliumista kuitenkin löytyvät tähän mitä selvimmät perusteet.
"Kauhistuin siitä, että ort. katekismuksen mukaan suojelusenkeli jättää lapsen, jos lapsen vanhemmat eivät rukoile lapsensa puolesta."
On syytäkin kauhistua, samoin kuin rukoilla lapsen puolesta, jos on lapsi tullut hankittua.
Tätä "mukamas ortodoksista opetusta" tällä palstalla.
Ei kuules mene läpi .
Me ortodoksit tunnistetaan kyllä toisemme ja oma uskonkäsityksemme.
Jos luulet, että olen (ollut ennen ort. kirkkoon liittymistä ja nyt kun aion täältä lähteä) helluntailainen, erehdyt. Vaikka mielestäni suurin osa helluntailaisista on kyllä ortodokseihin verrattuna vilpittömiä ja hyviä kristittyjä.