Jos meitä ei koskaan kuulla, jos meitä ei koskaan ymmärretä, jos meitä ei koskaan rakasteta, olemme yksin silloinkin, kun olemme toisten seurassa. Jos olemme harjaantuneet kuuntelemaan, osaamme toisen huudon ja vihan kuullessamme astua taaksepäin ja kuulla nyyhkytyksen sanatulvan takana, kuulla yksinäisyyden, pettymyksen, ehkä pelonkin, joka kytee meitä ympäröivän metelöinnin ja hälyn alla. Silloin kun kuulemme tällaista "taistelunhimoista" metelöintiä, meidän on aika kysyä hiljaa mielessämme: millainen tuska synnyttää näitä hirvittäviä riitasointuja?
Korvikeviha. Oletko koskaan seurannut kahta koiraa, jotka seisovat kuonotusten niskakarvat pystyssä, hännät jäykästi hieman heiluen? Sitten joku töytäisee isompaa koiraa kepillä, ja isompi koira hyökkää. Se ei hyökkää sitä kepillä töytäisseen ihmisen vaan pienemmän koiran kimppuun. Ihmiset ovat samanlaisia. Sekä koirat että ihmiset etsivät syntipukkeja. Isät ja äidit kaatavat tuskansa usein avuttoman lapsen niskaan eivätkä sen vanhemman niskoille, joka sai aikaan kärsimystä. Esimies raivostuu huono-onniselle työntekijälle, eikä varatoimitusjohtajalle, joka juuri on antanut hänen kuulla mitä kuuluu ja kuka käskee. Mieleen muistuvat keskiajan lepraan sairastuneet, jotka uskoivat puhdistuvansa, mikäli saisivat taudin siirrettyä jollekulle toiselle.
Miksi sitten on niin tärkeä oppia ymmärtämään, kuinka toimii korvikeviha, raivo , jota ei kohdisteta sen aikaansaajaan vaan tämän sijaiseen, yleensä avuttomaan henkilöön tai ryhmään?
Siksi, että oppisimme, että meidän ei tulisi milloinkaan ajautua väittelemään kroonisesti tai patologisen loukkaavasti käyttäytyvien henkilöiden kanssa----nimimerkkejä en tässä nyt mitenkään halua mainita, koska ne varmaankin ovat jo kaikkien tiedossa. Kun kuitenkin joudumme tekemisiin tällaisten henkilöiden kanssa, mitä kukaan ei tietenkään itselleen toivo- ei edes pahimmalle vihamiehelleen-, niin eikö silloin kannatakin perääntyä ja ryhtyä toimiin, jotka ovat tarpeen itsensä suojelemiseksi. Miksi edes kuunnella? Tätä varmasti ihmettelet ja kysyt. Kuunteleminen on silti voimakas avain, sillä jos haluaisimme ystävällisesti perustella ja kumota ateistien täysin aiheettomat ja jo monesti täällä vääriksi osoitetut väitteensä yhä uudelleen ja uudelleen, he vain sulkisivat korvansa, laittaisivat aivonsa pois päältä ja valuttaisivat sielunsa tyhjiin, jolloin mikään järkipuhe ei enää voisi mennä perille ja tällainen epäterve kierre jatkuisi vain loputtomiin asti.
Siksi meidän pitäisikin oppia sielun "korvalla" kuuntelemisen taito. Anna sielun korvan kertoa, mitä se kuulee. Ja luota sen kertomaan. Siinä ei ole mitään mystiikkaa. Sielunsa korvaa ja sen paljastuksia kuuntelevien ihmisten sanotaan usein toimivan intuitiivisesti. Kuinka me voisimme uskoa ulkoista selostusta, jonka todenperäisyyttä mikään ei vahvista? Meitä on opetettu olemaan loogisia ja vaatimaan todisteita---pitäytymään loputtomiin logiikassa. Mutta kun taas sielun korvaa pystyy käyttämään selityksiä lukemattakin, niin kuin eivät sydämen lyönnin salaisuudetkaan kaipaa selityksiä tuekseen. Sydän lyö. Sielun korva kuulee. Me voimme virittäytyä sydämen aaltopituudelle ja kuulla sen lyönnit. Sinäkin! Me voimme myöskin yhdessä virittäytyä kuuntelemaan sielun korvaa ja sen viisautta. Jo pikkupoikana ollessani äidilläni oli tapana sanoa minulle: Pystyt sanomaan, millainen ihminen on sillä hetkellä, kun hän avaa suunsa. Haluan vain osoittaa, kuinka täydellisesti me voimme luottaa suureen tietämykseen, jonka alku meillä on jo syntyessämme Jumalan lahjana; lahja, joka karttuu päivä päivältä kasvaen. Toista kuunnellessamme voimme kuulla ikäänkuin musiikin, joka kuljettaa puhujan sanoja. Jokainen puhuja/kirjoittaja soittaa omaa musiikkiaan omalla henkilökohtaisella tavallaan---luonteensa mukaan. Voimme helposti havaita, "soitteleeko" puhuja surullisia ja masentuneita, vihan ja katkeruuden sävyttämiä säveliä. Onko hänen äänensä ehkä pettynyt ja haparoiva. Kuulemmeko vihaisia, hyökkääviä, surullisia ääniä. Näin saamme lopulta selville ihmisen todellisen olemuksen ja mielialan.
Voi kuinka hartaastikaan toivon, että joskus vielä saisimme kuulla tälläkin fooorumilla näiden mainitsemattomien nimimerkkien suusta myös vahvaa ja vakuuttavaa ääntä ja kuulisimme heidän lopultakin soittelevan ilon,onnellisuuden,suvaitsevuuden, rehellisyyden ja lähimmäisenrakkauden ja elämänhalun/-toivon sävyttämiä säveliä.
Korvikeviha. Oletko koskaan seurannut kahta koiraa, jotka seisovat kuonotusten niskakarvat pystyssä, hännät jäykästi hieman heiluen? Sitten joku töytäisee isompaa koiraa kepillä, ja isompi koira hyökkää. Se ei hyökkää sitä kepillä töytäisseen ihmisen vaan pienemmän koiran kimppuun. Ihmiset ovat samanlaisia. Sekä koirat että ihmiset etsivät syntipukkeja. Isät ja äidit kaatavat tuskansa usein avuttoman lapsen niskaan eivätkä sen vanhemman niskoille, joka sai aikaan kärsimystä. Esimies raivostuu huono-onniselle työntekijälle, eikä varatoimitusjohtajalle, joka juuri on antanut hänen kuulla mitä kuuluu ja kuka käskee. Mieleen muistuvat keskiajan lepraan sairastuneet, jotka uskoivat puhdistuvansa, mikäli saisivat taudin siirrettyä jollekulle toiselle.
Miksi sitten on niin tärkeä oppia ymmärtämään, kuinka toimii korvikeviha, raivo , jota ei kohdisteta sen aikaansaajaan vaan tämän sijaiseen, yleensä avuttomaan henkilöön tai ryhmään?
Siksi, että oppisimme, että meidän ei tulisi milloinkaan ajautua väittelemään kroonisesti tai patologisen loukkaavasti käyttäytyvien henkilöiden kanssa----nimimerkkejä en tässä nyt mitenkään halua mainita, koska ne varmaankin ovat jo kaikkien tiedossa. Kun kuitenkin joudumme tekemisiin tällaisten henkilöiden kanssa, mitä kukaan ei tietenkään itselleen toivo- ei edes pahimmalle vihamiehelleen-, niin eikö silloin kannatakin perääntyä ja ryhtyä toimiin, jotka ovat tarpeen itsensä suojelemiseksi. Miksi edes kuunnella? Tätä varmasti ihmettelet ja kysyt. Kuunteleminen on silti voimakas avain, sillä jos haluaisimme ystävällisesti perustella ja kumota ateistien täysin aiheettomat ja jo monesti täällä vääriksi osoitetut väitteensä yhä uudelleen ja uudelleen, he vain sulkisivat korvansa, laittaisivat aivonsa pois päältä ja valuttaisivat sielunsa tyhjiin, jolloin mikään järkipuhe ei enää voisi mennä perille ja tällainen epäterve kierre jatkuisi vain loputtomiin asti.
Siksi meidän pitäisikin oppia sielun "korvalla" kuuntelemisen taito. Anna sielun korvan kertoa, mitä se kuulee. Ja luota sen kertomaan. Siinä ei ole mitään mystiikkaa. Sielunsa korvaa ja sen paljastuksia kuuntelevien ihmisten sanotaan usein toimivan intuitiivisesti. Kuinka me voisimme uskoa ulkoista selostusta, jonka todenperäisyyttä mikään ei vahvista? Meitä on opetettu olemaan loogisia ja vaatimaan todisteita---pitäytymään loputtomiin logiikassa. Mutta kun taas sielun korvaa pystyy käyttämään selityksiä lukemattakin, niin kuin eivät sydämen lyönnin salaisuudetkaan kaipaa selityksiä tuekseen. Sydän lyö. Sielun korva kuulee. Me voimme virittäytyä sydämen aaltopituudelle ja kuulla sen lyönnit. Sinäkin! Me voimme myöskin yhdessä virittäytyä kuuntelemaan sielun korvaa ja sen viisautta. Jo pikkupoikana ollessani äidilläni oli tapana sanoa minulle: Pystyt sanomaan, millainen ihminen on sillä hetkellä, kun hän avaa suunsa. Haluan vain osoittaa, kuinka täydellisesti me voimme luottaa suureen tietämykseen, jonka alku meillä on jo syntyessämme Jumalan lahjana; lahja, joka karttuu päivä päivältä kasvaen. Toista kuunnellessamme voimme kuulla ikäänkuin musiikin, joka kuljettaa puhujan sanoja. Jokainen puhuja/kirjoittaja soittaa omaa musiikkiaan omalla henkilökohtaisella tavallaan---luonteensa mukaan. Voimme helposti havaita, "soitteleeko" puhuja surullisia ja masentuneita, vihan ja katkeruuden sävyttämiä säveliä. Onko hänen äänensä ehkä pettynyt ja haparoiva. Kuulemmeko vihaisia, hyökkääviä, surullisia ääniä. Näin saamme lopulta selville ihmisen todellisen olemuksen ja mielialan.
Voi kuinka hartaastikaan toivon, että joskus vielä saisimme kuulla tälläkin fooorumilla näiden mainitsemattomien nimimerkkien suusta myös vahvaa ja vakuuttavaa ääntä ja kuulisimme heidän lopultakin soittelevan ilon,onnellisuuden,suvaitsevuuden, rehellisyyden ja lähimmäisenrakkauden ja elämänhalun/-toivon sävyttämiä säveliä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miten usko saa ihmisen tuputtamaan omaa uskoaan raivolla, agressiivisuudella, uhkailulla ja pelottelulla. Asiaa leimaa käännyttäminen, toisten tuomitseminen.
Sydän on elin, joka pumppaa verta.
Ihmisessä ei ole sielua. Aivot hoitavat ajatukset, muistin, tunteet.
Usein ateisti on uskovaista suvaitsevampi, olen huomannut.
Ilolla ja riemulla.
Uskis projisoi omia vikojaan. Defenssimekanismit kovassa käytössä.
Kuuntelemisen edellytys on mielenkiinto. Jos et ole kiinnostunut kuunteleminen epäonnistuu ja jää sanojen tasolle jossa sanat vain tulkitaan niiden luomien mielikuvien kautta. Mielipiteet pitää myös jättää sikseen sillä ne vääristävät ja vaikeuttaa ymmärtämistä.
Miten tuohon tavoitteeseen päästään on sitten eri kysymys ja aihe pohdintaan.
Jokainen säälittävä aloituksesi on kuin lapiollinen mutaa jolla rakennat sinua ympäröivää muuria yhä korkeammaksi - muuria, joka erottaa sinut ja kummalliset harhasi tästä todellisesta maailmasta.
Lähes jokaisessa aloituksessasi puhut rehellisyydestä, ja samaan hengenvetoon häpeämättömästi yleistät kaikki ateistit ymmärtämättömiksi, epärehellisiksi, pahoiksi - ja kaikki uskovaiset lempeiksi, täydellisiksi, totuuden ja hyvyyden valaisemiksi olennoiksi. Tiedät itsekin aivan hyvin että ihmisiä on monenlaisia eikä se uskooko johonkin mielikuvitusolentoon vai ei rajaa ihmisiä täysin hyviin ja täysin pahoihin.
Vaikuttaa siltä että rehellisyys on sinulle vain sana jota käytät kuin opetettu papukaija ymmärtämättä ollenkaan sen merkitystä.
Koska et tunnu huomaavan sitä itse, on ehkä kohteliasta sanoa sinulle: your show is slipping.
Jokaisella aloituksellasi kaivaudut vain syvemmälle omien ennakkoluulojesi ja pelkojesi kovertamaan kuoppaan.
Tule esiin ja avaa silmäsi: useimmat ihmiset ovat ystävällisiä ja mukavia, kukaan meistä ei ole täydellinen - ja elämä sujuu enimmäkseen oikein hyvin.