Arkipäivän rasismi naamioituu kavalasti

Tiede-lehti kirjoitti:

Suomessa ei harjoiteta apartheidia ja kansalaiset ovat lain edessä tasa-arvoisia. Meidän onkin helppo tuudittautua uskoon, että Suomi on rasismista vapaata vyöhykettä ja skinikahinat ovat poikkeusilmiöitä.
Kuitenkin valtaväestöstä poikkeavan arki kertoo toista. Rasismi on paljon muutakin kuin toisrotuisten sulkemista gettoihin. Se on ihmisen arvon kieltämistä, usein turhien ennakkoluulojen perusteella. Sen suomalaisetkin osaavat.

Suomen vähemmistöistä varsinkin romanit ovat eläneet rasismin todellisuutta jo satoja vuosia. Myös saamelaiset tuntevat rasismin. Muistetaan vain, että saamelaislapset saivat vasta 1992 mahdollisuuden käydä koulua äidinkielellään. Siihen asti saamelaisuuteen suhtauduttiin kuin vasenkätisyyteen, jonka kitkemiseen osallistui monta opettajasukupolvea.

Romanien ja saamelaisten kaltaisten vanhojen vähemmistöjen lisäksi rasismi kohdistuu ulkomailta muuttaneisiin, varsinkin jos he eivät ole valkoihoisia. Suhtautuminen on nykyään jopa kielteisempää kuin 1980-luvun lopulla, osoittavat sosiologia Magdalena Jaakkolan tekemät tutkimukset. Viime vuosina elintasokuilut ovat leventyneet, ja syntipukkia on alettu etsiä niistä, joihin on vaikea samaistua.

Arjen näennäisesti viattomiin kanssakäymisiin kätkeytyy monenlaisia tiedostamattomia syrjinnän muotoja. Amsterdamin yliopiston professori Philomena Essed kutsuu tätä rasismia arkipäivän rasismiksi.

Meillä halutaan sulauttaa

Rasismin mekanismeista on esitetty monia teorioita. Ennakkoluulojen ja tietämättömyyden merkitystä korostavan kontaktihypoteesin mukaan kohtaamisten lisääntyessä karttuva tieto riisuu ennakkoluuloja. Tämä lyö korville niitä, jotka vaativat yhteiskuntarauhan nimissä muukalaiskiintiöiden pitämistä mahdollisimman pieninä.

Tiedetään myös, että etnisen vähemmistön keskuudessa esiintyy sitä vähemmän mielenterveyshäiriöitä, mitä vahvemmassa yhteisössä he elävät. Kuitenkin Suomessa pakolaisia on systemaattisesti hajotettu eri puolille maata. Suomalainen pakolaispolitiikka on tähdännyt monikulttuurisuuden ja vahvojen vähemmistöyhteisöjen sijasta vähemmistöjen sulauttamiseen.

Tämän politiikan tueksi löytyy varmasti yhtä hyviä perusteluja kuin oli Venäjän keisarilla Nikolai II:lla sortovuosina hänen pyrkiessään venäläistämään Suomea. Kuitenkin sulauttamispolitiikan taustalla on aina sulautettavan kulttuurin väheksyntää valtakulttuuriin verrattuna, toisin sanoen rasismia.

Kulttuurit latistetaan tyyliksi

Vaikka kulttuurien kohtaamisen ongelmat usein liittyvät yhteiskunnalliseen resurssi- ja valtapolitiikkaan, kuten on tilanne saamelaisten maanomistuskysymyksessä, kaikkein vaikeimmat ristiriidat liittyvät arvoihin.

Moni osoittaa mielellään kulttuurista suvaitsevaisuuttaan vaikkapa afrikkalaisella batikkipaidalla ja ajattelee, että on pikanttia, kun eriväriset tuovat juhliin omat ruokansa ja musiikkinsa. Kuitenkin jos kulttuuri samaistetaan vaatteisiin, ruokiin ja musiikkiin, se latistetaan elämäntyyliksi, vaikka tosiasiassa se on paljon enemmän. Kulttuuri rakentuu aina jonkin arvojärjestelmän ympärille.

Tyypillisen eurooppalaisen intellektuellin suvaitsevaisuuden raja löytyy hyvin nopeasti, jos vähemmistökulttuurin edustaja alkaa toteuttaa ”poikkeavia” arvojaan kaikkien nähden.

Ruotsiin saapui takavuosina Afrikasta perheitä, joissa oli yksi mies ja kaksi vaimoa, toisinaan useampiakin. Ainakin yhdessä tapauksessa, jota itse seurasin, toinen vaimo pakotettiin lopulta eroamaan. Muuten mies olisi joutunut kiven sisään kaksinnaimisesta.

Valkoisuus on normi

Tällaisia arvokonfliktien kipupisteitä on paljon. Poliittisesti korrektia on sanoa, että vieraat tavat edustavat takapajuisuutta ja ihmisoikeuksien loukkauksia, joita me emme voi sallia – mutta muuten kannatamme ehdottomasti monikulttuurisuutta.

Asenne sisältää sen piiloajatuksen, että meidän käsityksemme ihmisoikeuksista, moraalista ja kehityksestä ovat aina oikeampia kuin ne käsitykset, joihin toisenlaiset tavat perustuvat.

Elokuvatutkija Richard Dryer kirjoitti joskus osuvasti, että ”valkoinen valta varmistaa oman herruutensa kätkemällä oman erityisyytensä:” Kun valkoisuutta pidetään huomaamatta normina eikä yhtenä etnisensä piirteenä muiden piirteiden joukossa, tuudittaudutaan uskoon, että länsimainen arvokäsityskin on ilman muuta muiden käsityksiä jalostuneempi.

Tätä kulttuurien eriarvoisuudelle rakentuvaa kätkettyä rasismia on joskus nimitetty uudeksi rasismiksi erotukseksi vanhasta rotupohjaisesta syrjinnästä.

Uuspuhe kätkee paheen

Uusi rasismi kuvittelee, että länsimaiset arvot ovat universaaleja, tosia ja valmiita. Uusi rasismi on sivistyneistön rasismia erotukseksi vanhasta rasismista, johon tuntevat eniten houkutusta vähäosaiset ja huonosti koulutetut.

Uusi rasismi on ilmiönä rikas ja mielenkiintoinen, ja sen kavalimmat muodot kätkeytyvät näennäisesti rasismin vastaiseen puheeseen, jota edustavat esimerkiksi lännen johtamien kansainvälisten järjestöjen liturgiat. Kun niitä on toistettu tarpeeksi paljon tarpeeksi hyvää tarkoittavin äänenpainoin, ne muuttuvat paheesta hyveeksi aivan kuin newspeak, uuspuhe George Orwellin romaanissa vuonna 1984: rauha on sotaa ja vapaus on orjuutta.

Länsimaissa puheet ihmisoikeuksista ja toisten arvojen kunnioittamisesta yleensä tarkoittavat sitä, että niiden, joiden ihmisoikeuksia ja kulttuuria sanotaan suojeltavan, odotetaan hylkäävän omat arvonsa ja omaksuvan tilalle länsimaiset – siis paremmat.

Meidät kasvatetaan rasismiin

Ei ole lainkaan mahdotonta, että tavallisenarkipäivän rasisminkin taustalla on tämä eurooppalaisen kulttuurin etninen omahyväisyys. Se piileksii eurooppalaisissa arvoissa, joita uskotellaan yleismaailmallisiksi. Koulujen opetusohjelmissa se imeytetään lapsiin uskona oman kulttuurin ylemmyyteen – ja sen vastapainona tietysti toisten alemmuuteen. Meidät kasvatetaan rasismiin.

Monikulttuurista olisi kysyä, miten voimme elää rinnakkain, vaikka arvomme ovat erilaiset. Eikö oikeasti monikulttuurisessa maailmassa ja yhteiskunnassa toisen arvoja pitäisi kunnioittaa silloinkin, kun ne eivät miellytä? Juuri tässä on kulttuurien kohtaamisen äärimmäinen kipupiste, jossa lännen suhde muihin kulttuureihin punnitaan ja köykäiseksi havaitaan.

Kun me emme oikeasti kunnioita toisten kulttuurien arvoja, voimmeko me oikeasti kunnioittaa toisia kansoja, rotuja ja etnisiä ryhmiä?

Niin sanottu sivistyneistö pystyy ratkaisemaan tämän ristiriidan ottamalla käyttöön orwellilaisen uuspuheen ja paheksumalla rasismia suureen ääneen, mutta vähemmän koulutettu väki ei osaa kätkeä pohjimmaista asennettaan vaan näyttää sen suoraan. Siitä syntyy arkipäivän rasismi.

Ajatus, että länsimainen ihmisoikeus- ja kansalaisoikeuskäsitys olisivat nyt jo kehittyneet huippuunsa, johtaa globaalin arvokeskustelun pysähtymiseen. Jos eri yhteiskunnat eivät saa kokeilla kehitystä omista arvoistaan ja omasta kulttuuristaan lähtien, jotain arvokasta ja erilaista voi jäädä löytymättä.

Tehdään vääriäkin tulkintoja

Rasismi on Suomessakin vakava ongelma ja suorastaan yhteiskuntaan sisään rakennettu. Tilannetta ei kuitenkaan auta se, että rasismista puhuttaessa myötätunnosta heitetään roskakoriin tieteeseen ja sivistyneeseen keskusteluun muuten aina kuuluva kritiikki.

Tyypillistä on, että siirtolaisten ja pakolaisten rasismikokemuksia selvittävät tutkimukset jättävät tekemättä eron objektiivisen syrjinnän ja syrjinnän subjektiivisen kokemisen välillä. Ne olettavat, että jokaisen syrjintäkokemuksen taustalla on jokin todella tapahtunut rasistisen syrjinnän teko.

Tutkimuksissa arabit esimerkiksi ilmoittavat enemmän syrjintäkokemuksia kuin vaikkapa vietnamilaiset. Tämä ei kuitenkaan välttämättä johdu siitä, että arabeja syrjittäisiin enemmän. Se kertoo myös arabien suhtautumisesta ristiriitoihin ja heidän valmiudestaan antaa niille poliittinen tulkinta.

Syrjintäpuhe on siis myös poliittinen väline, ja sen käyttö heijastelee eri ryhmien suhtautumista yhteiskuntaan. Syrjintäpuhe on helppoa ottaa käyttöön silloinkin, kun objektiivista syrjintää ei ole tapahtunut. Sen kautta voi purkaa joitakin muita ristiriitoja.

Syrjinnän subjektiivisia kokemuksia synnyttävät esimerkiksi kulttuuriset virhetulkinnat ja viranomaisten toimintaan kohdistuvat väärät odotukset. Vieraan ympäristön kohtaamisen vaikeus, ns. kulttuurisokki, voi aiheuttaa vahvoja psyykkisiä reaktioita.

Myös etniseen enemmistöön kuuluva kokee itsensä kaltoin kohdelluksi milloin kaupan kassajonossa, milloin hississä, työpaikalla tai vaikka viranomaisten kanssa. Valkolaisena minun oli pakko antaa nurjamielisyydelle ei-etninen tulkinta. Vähemmistöläisenä saattaisin tulkita jonkin tilanteista syrjinnäksi.

Romantisointi yliymmärtää

Etnisiä suhteita ei myöskään paranna etnisten vähemmistökulttuurien romantisoiminen. Pahimmillaan siitä tulee käänteistä rasismia, jossa etnistä enemmistö syyllistetään ja vähemmistöläisten toiminta tulkitaan automaattisesti parhain päin.

Rasismin vastakohta ei ole etnisten vähemmistöjen yliymmärtäminen tai romantisoiminen vaan puolueeton suhtautuminen ihmiseen etnisyydestä riippumatta.

Rasismi ei myöskään ole irrallaan muista ihmisen erilaisuuteen liittyvistä syrjintäperusteista. Rasisti on kasvanut pitämään itseään kaikin tavoin muita ylempänä. Juuri tässä on kaiken syrjinnän olemus.

Ihminen, joka kieltää olevansa rasisti mutta suhtautuu nurjasti turkulaisiin, ylipainoisiin, Jehovan todistajiin, trasvestiitteihin, rumiin, aseistakieltäytyjiin, vammaisiin, naisiin, miehiin, homoavioliittoihin tai ruotsinkielisiin, ei ole lainkaan ymmärtänyt, mistä syrjinnässä ja rasismissa on kysymys.

Erkki A. Kauhanen

valtiotieteen tohtori

tiedetoimittaja

Tiede-lehden vakituinen avustaja


Tiede 1 / 2004, ”Materiaalin kopioiminen muuhun kuin yksityiseen, ei-kaupalliseen käyttöön kielletty”

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä